Siitä päivästä asti, kun Rekulta vietiin pois kaikkein rakkain, hän ei enää palannut koppiinsa. Reku nukkui paljaalla maalla, ei juuri syönyt, eikä reagoinut enää edes ainoaan jäljellä olevaan ystäväänsä, Samuliin
Marraskuu oli taas saapunut pihapiiriin. Joka päivä pakkaset pureutuivat lujempaa, taivas veti ylleen harmaan peitteen ja ihmiset kulkivat lämpimästi pukeutuneina villakangastakeissaan ja kaulahuiveissaan. Ilmassa leijui jo talven enteet, ja Reku ymmärsi hyvin pian sataisi lunta.
Mahtaakohan joku tuoda vihdoin lämmintä olkea koppiini? mietti vanha koira, venytellen luita märällä mullalla. Karvaa minulla vielä on, mutta yöllä kylmä kipuaa ytimiin asti
Reku tarkkaili laiskasti pihan varastotyöntekijöitä, jotka kantoivat laatikoita ja täyttivät suuria kuorma-autoja. Vartijakoirasta ei välittänyt kukaan.
Mitä sinä siinä röhnötät? ärähti Jaakko, vartija, joka tuli tupakalle taukotuvan ovelle. Eihän sua tähän pihalle laiskottelemaan otettu, vaan vahtimaan varastoa. Pellavapää parka.
Jaakko sylkäisi vihaisesti maatielle ja tallusteli takaisin sisälle. Reku ei ollut koskaan miellyttänyt Jaakkoa tämä ei pitänyt koirasta edes silloin, kun se oli vielä pieni pentu.
Pian pihaan kaarsi tummanvihreä Lada. Reku nousi oitis jaloilleen.
No mutta, terve, vanha ystävä! Samuli, hymyilevä mies lippalakissa ja sänki leuassaan, kumartui Rekun puoleen. Tulin tuomaan sinulle lämpöä.
Samuli, Rekun lempein hoitaja, oli aina muistanut koiraa: lempeitä sanoja sekä koiranherkkuja oli löytynyt joka käynnillä. Nytkin, vaikka oli vapaapäivä, Samuli toi tuoretta olkea koppiin ja vielä kiukaan lämmittämää puuroa lihalla päälle. Mies jäi odottamaan, että Reku saisi vatsansa täyteen ennen kuin vei tyhjän kipon mennessään.
Koira jäi taas yksin. Hyvä, että ilta oli jo pitkällä silloin unessa unohti hetkeksi kaikki murheet, eikä yksinäisyys painanut aivan yhtä raskaasti kuin valveilla.
Kun hämärä peitti pihan, Reku kömpi koppiaan kohti. Oli jo aikomassa kömpiä sisälle, kun pysähtyi äkisti.
Olkien syvyyksistä tuijotti kaksi kirkkaanvihreää silmää. Kimeä sähinä kuului hämärästä.
Reku katseli tulijaa rauhallisesti. Koppinsa suojasta häntä tarkkaili laiha, musta kissa, jonka silmien säihke oli melkein uhkaava.
Kissan katse tuntui sanovan: Mene matkaasi, tämä ei ole mikään leikki.
Mutta Reku melkein ilahtui seurasta.
Vähän ahdasta meillä tässä on, mutta kyllä kahteenkin mahdutaan, hän ajatteli toiveikkaasti.
Hän astui askelen, mutta silloin ilma vinksahti kynnestä kissan terävä tassu viilsi ilmaa.
Ssshhhhh! sähähti kissa.
No, ei se mitään. Voin hyvin nukkua ulkonakin. Reku asettui koppinsa oven eteen, eikä ollut moksiskaan.
Aamulla Reku heräsi aikaisin, odotellen jokapäiväistä aamupalaansa. Kopin suulta hän katseli, kuinka kissa nukkui kippurassa lämpimässä oljessa.
Onpa suloinen pieni otus, koira mietti kaihoisasti.
Jaakko asteli ulos taukotuvasta, kasvot väsyneinä ja silmät vihaisina. Hän nakkasi Rekun eteen rääppiäiset mitä sattui tähteeksi jäämään.
Sääntöjen mukaan vartijakoiralle kuuluisi kunnon ruoka, mutta Jaakkoa ei kiinnostanut. Hän paiskoi ruoat summanmutikassa. Eivätkä ne olleet vatsalle hyväksi.
Koira haisteli hylättyä ruokaa ja huomasi uuden hajun.
Kissa! Se istui nyt rohkeasti ihan vieressä ja järsi makkaran paksua kuorta, kuin kaikki olisi juuri niin kuin piti.
Reku ilahtui, kun näki miten nälkäinen kissa sai viimein ruokaa.
Kissa jännittyi hänen katseestaan, selvästi valmiina puolustautumaan. Reku kuitenkin vain mussutti leipää, utelias katse silmissään.
Miksi hän on niin vihainen? Ehkä hänkin haluaisi leipää, koira mietti ja työnsi varovasti palan syrjään.
Koko päivän kaksikko tarkkaili toisiaan. Kissa oli varuillaan, Reku lämpimästi kiinnostunut.
Illalla, kun Jaakko lopetti vuoronsa, hän taas nakkasi tähteet koiran suuntaan. Kissa kipitti heti apajille.
Jopas jotakin! Jaakko parahti. Mikä noita tuo on! Huits pois, mene mene!
Kissa säikähti ja kipitti piiloon juuri Rekun taakse. Koira ensin yllättyi, mutta ymmärsi nopeasti; hän nosti ylähuultaan ja karva nousi niskasta varoitukseksi.
Jaakko tiuskaisi mutta jätti sentään kaksikon rauhaan ja katosi varaston taakse. Seuraava vartija ei edes vilkaissut eläinten suuntaan.
Kissa vilkaisi koiraa pikaisesti, kiitollisena ja varautuneena. Reku mietti:
Noitaksi Jaakko häntä kutsui Onko se hänen nimensä? Hän päätti: kissaa sanotaan Noidaksi.
Pian pakkanen koveni. Noita asettui taas olkiin. Reku pelkäsi häiritsevänsä, mutta kurkisti silti koppinsa ovelle.
Kissa katsoi häntä silmiin, hieman kummissaan koira oli niin ystävällinen. Mutta hän siirtyi, antoi Rekun käpertyä viereen.
Yön he nukkuivat tiiviisti kylki kyljessä. Eivät olleet koskaan nukkuneet niin rauhallisesti.
Siitä lähtien Reku ja Noita kulkivat pihalla joka paikkaan yhdessä, nukkuivat ja söivät rinnakkain. He puhelivat eläinten omalla kielellä.
Kun Samuli ensi kerran näki kissan Rekun kopin edessä, hän ei meinannut uskoa silmiään: pieni, laiha mirri ei pelännyt suurta vahtikoiraa.
Mutta pian hän ymmärsi näillä eläimillä oli oma rakkautensa, eikä koko ratkaissut mitään.
Samuli ryhtyi huolehtimaan myös Noidasta: vei eläinlääkäriin, harjasi turkkia ja toi lisää lihaa. Vain Jaakko aiheutti huolta.
Tämä alkoi ajatella, että musta kissa tuo onnettomuutta ja päätti hankkiutua siitä eroon.
Eräänä päivänä hän jopa yritti myrkyttää Noidan, mutta Reku huomasi oudon hajun ruoassa ja esti sen oli aina valppaana.
Kylmimpänä iltana, kun varaston piha jäätyi kovaksi kuin teräs, Reku ja Noita makasivat kopissa. Reku nuoli tuoretta naarmua Noidan kintuista: kissa katosi välillä moneksi tunniksi ja aina sattui jotain.
Yhtäkkiä nenä sieraisi hälyttävästi. Outo käry
Reku syöksyi pihalle ja alkoi haukkua tulipalo! Varaston seinä roihahti liekkeihin.
Jaakko juoksi ulos tupakkahuoneesta pää pyörällä, etsi kiireellä puhelintaan.
Noita päästi pitkän naukaisun. Kissa oli istunut tipahtaneen puhelimen vieressä.
Senkin noita! Jaakko murahti, nappasi puhelimensa ja soitti palokunnan.
Reku meni katsomaan ystäväänsä. Noita linkutti itsensä kohti metsää, ja koira seurasi sitä pensaiden suojaan. He odottivat yhdessä, kunnes tuli saatiin talttumaan.
Seuraavana iltana Reku kuuli vartijoiden puhetta työpisteen lähellä.
Se musta kissa tuo pelkkää harmia. Oletko nähnyt sen silmiä? Oikea noita! Jaakko kiihtyi.
No mitäs sitten aiot? joku tokaisi välinpitämättömästi.
Viedään metsään sinne pääsee helposti.
Reku hätkähti. Hänen sydämensä muljahti tuskasta. Hän painautui kiinni nukkuvaan Noitaan.
Oletko hullu? Sinne se kuolisi! Samuli sanoi vastaan.
Ihan sama! Eikö tulipalosta ollut jo tarpeeksi?
Eikä hölynpölyä koko mustan kissan tuhot. joku toinen myötäili.
Kukaan ei kuljeta kissaa minnekään. Olet kuin lapsi, Samuli ärähti ja paineli tiehensä.
Aamu koitti. Reku avasi silmänsä ja venytteli. Hän kääntyi nuuskimaan vierellä nukkuvaa Noitaa.
Mutta Noita oli poissa.
Reku tongerosi oljet, ryntäsi ulos, etsi ja haisteli. Taukotuvan ovelta vilahti musta varjo, mutta se olikin vain pussi, jota tuuli piiskoi.
Ovi paiskahti auki.
Ai, tulitko kysymään ystäväs perään? Jaakko sihisi. Sitä ei enää ole täällä. Toisessa paikassa tekee tuhojaan nyt.
Reku katsoi häntä pitkään, toivoen jokin hyvä sana.
Eikä tee enää kauaa. Parin päivän päästä kuolee siellä metsässä. Jos ei jo kuollut.
Yksikään ääni ei noussut Rekun kurkusta. Kaikki jäi kiinni syvälle sisälle.
Ensimmäinen lumisade saapui. Paksut hiutaleet laskeutuivat laiskasti, peittäen liikkumattoman koiran.
Siitä päivästä asti, kun Rekulta vietiin rakkain, hän ei enää palannut koppiinsa. Hän nukkui paljaalla maalla, lakkasi syömästä, eikä enää reagoinut edes ystävällisen Samulin lähestymiseen.
Reku, nyt Noidalla on hyvä olla, usko pois. Lämmintä ja rauhallista. Uskotko minua? Samuli sanoi hiljaa, taputtaen koiran kylkeä.
Minäkin haluan sinne. Haluan Noidan luo. Saanko tulla perässä?
Edellisenä aamuna Reku oli kuullut ohimennen tuntemattomien miesten puheita. He keskustelivat kuin koiraa ei olisi olemassa, ainoastaan joku irtain. Puhuivat siitä, kuinka Reku oli vanha, eikä siitä ollut enää hyötyä. Pitäisi hankkia uusi nuori vahtikoira ja tämä antaa pois
Miten keskustelu päättyi, Reku ei muistanut. Hän oli väsynyt ja toivoton; mikään muu ei merkinnyt enää mitään.
Lumi jatkoi hiljaista satamistaan; kylmät hiutaleet peittivät hänen selkänsä, päänsä, tassunsa. Lopulta tiheä valkoinen peite peitti lähes kaiken. Reku painoi silmänsä kii.
Ehkä enää ei tarvitse avata enää koskaan oli viimeinen ajatus, joka ehti jäätyvän eläimen mieleen.
Hiljaisuus. Keho raskaana kylmästä. Hajut, tuuli, kaikki etääntyi. Ja sitten kuin etäisenä kaikuna, ääni halkoi tummenevan maailman:
Herää, ystävä. Nouse, nyt mennään! Sinä tulet mukaani.
Loppu muisti on sumuista: Samulin auton lämmin ohjaamo, pehmeä istuin, kuoppainen soratie, uudet oudot hajut auton ikkunoiden läpi.
Surusta uupuneena Reku nukahti takapenkille, kuunnellen hiljaista musiikkia radiosta.
Monen tunnin jälkeen matka pysähtyi. Samuli auttoi koiran ulos autosta, talutti varovasti kohti uutta taloa.
Täällä asut nyt, ystävä hyvä.
Koiralle oli melkein yhdentekevää, missä oli. Mutta Samuli halusi tehdä Rekun iloiseksi, joten se yritti parhaansa vaikkei onnistunut peittämään surua. Samuli ymmärsi, eikä vaatinut enempää.
Tulehan, astutaan sisälle. Täällä lämpö vie murheet pois, Samuli totesi ja avasi oven.
Heti kynnyksen yli astuessa tuttu tuoksu leijaili koiran nenään. Se oli maailman tutuin, mahdoton unohtaa.
Samassa hetkessä ikkuna-aukeamalta hyppäsi alas musta varjo, pieni kissapallero, ja kiirehti suoraan Rekun luo. Jo ennen kuin kissa ehti aivan viereen, Reku tunnisti Noita!
Minähän sanoin, että hänellä on hyvä olla, Samuli hymyili iloisesti. Uskoitko todella, että antaisin niiden hunsvottien viedä ystäväsi metsään?
Mutta kissalla ja koiralla ei ollut aikaa ihmisille heillä oli paljon puhuttavaa!
Kun kaksikko oli vaihtanut kaikki tärkeät uutisensa eläinten kielellä ja asettunut yhdessä lepäämään, Reku jäi miettimään: mitäköhän noita tarkoittaa?
Hän aikoi kysyä kissalta, mutta ei sittenkään jaksanut sillä tärkeintä oli: Noita on minun ystäväni, eikä muuta tarvita.
