Kallista hupia
Aino, taas vai? Kuinka monta kertaa vielä? Mulla on sellainen olo, että teen töitä pelkästään sun kissan hyväksi!
Kissa, jota Aino yritti survoa kuljetusboksiin, onnistui jälleen kerran livahtamaan otteesta, mätkähti lattialle ja pinkaisi eteisen nurkkaan, missä se alkoi murahdella möreällä ja valittavalla äänellä. Ainon näkökulmasta hänen kissansa jolle hän aikanaan antoi runollisen nimen Aleksis oli päättänyt myydä oman, Deniksen mielestä täysin turhan, elämänsä mahdollisimman kalliilla hinnalla.
Aikanaan sillä Alpo, joksi Aino hellästi ystäväänsä kutsui oli ollut talossa jo kymmenisen vuotta. Kuinka vanha kissa oikeasti oli, siitä Aino ei voisi vannoa. Hän noukki sen kadulta ja ihan kissanpoikasena se ei ollut. Jo silloin Alpo oli aikuinen kolli, vaikka nuorehko, kuten Ainon äidille eläinlääkärissä oli tuumailtu.
Sinne Ainon äiti, Leena, kiirehti tytön kanssa, kääri kissan vanhaan vauvapeittoon kuin aarteen:
Pelastakaa se!
Mistä te tämän otuksen löysitte? nuori eläinlääkäri irvisteli. Ihan roskiskissa!
Mitä väliä sillä on? Tämä on minun kissani! Auttaisitteko nyt! Eikö teille kelpaa rahani vai luuletteko, että tänne tulee joku paremmalla rodulla ja paremmilla euroilla?
Leena oli sillä hetkellä niin pahalla päällä, että eläinlääkäri päätti viisaasti olla väittelemättä. Hyvä niin.
Leena Salmenpää oli aika jäärä nainen. No, sellaista se elämä on! Yritäpä nyt kasvattaa lapsi ilman isää ja kaiken tuen, tai hoitaa vielä siihen päälle omat vanhuksetkin kaikki varhaiskasvastuksen pienellä palkalla. Kyllä siinä saisikin olla vähintään kolme leijonan hammasta.
Oman puolensa Leena osasi pitää mutta hänessä oli auttamatta lempeyttä. Leena rakasti lapsia ja kissoja, joskus jopa koiria, vaikka niille olikin lapsuudessa kehittänyt jonkinlaisen pelon.
Hän ei päästänyt ketään helpolla. Ei naapureita, jotka jaksoivat mutista leikkipihalla, ei ryhmänsä vanhempia, eikä kadulla satunnaisia ohikulkijoita, joiden mielestä pieni, yksinäinen nainen oli helppo saalis.
Tosin Leena osasi tehdä tämän ilman huutoa ja räiskettä. Hänellä oli ihmeellinen kyky etsiä juuri oikeat sanat, jotka katkaisivat konfliktin ja käänsivät keskustelun uudenlaiselle, yllättävän lempeälle uralle. Sitä ennen kiivaimmatkin sanojat löysivät itsensä kertomasta omasta elämästään, valittamasta kuinka vaikeaa kaikki on ja Leena vain nyökkäili myötätuntoisesti. Lopuksi he kiittivät, pyysivät anteeksi ja marssivat tiehensä.
Mistä tämä kyky tuli ja miksi Leena osasi käyttää, sitä hän itsekin ihmetteli. Ehkä siksi, ettei leijunut itsekeskeisessä puhetulvassa, vaan oikeasti kuunteli toista.
Kukapa tietää?
Mutta tämä kyky toimi vain vieraisiin. Omiin läheisiin poikkeuksetta päinvastoin yhteistä säveltä ei löytynyt.
Leenan puoliso paineli tiehensä viikko häiden jälkeen. Myöhemmin Leenan äiti vitsaili: Kauankin jaksoi.
Totta kai se vei mielen matalaksi, mutta ehkä äitikin oli oikeassa. Sellaisesta höpsöstä kuin Leena ei tullut perheen tukipilaria ja mies lähti heittäen vasten kasvoja: Sinusta ei tule naista minusta korkeintaan prima ballerina.
Leena nieleskeli pahaa mieltä.
Mutta pian hän huomasi olevansa raskaana, eikä ollut enää niin surullinen. Hän sentään oli nainen miehet eivät synnytä!
Ainon tuloa maailmaan Leena odotti kuin lottovoittoa. Hänen arjessaan kun juhlat laskettiin parin sormen varaan. Ja odotuksen ilosta riitti pitkäksi aikaa.
Leenan oma äiti ei jakanut tytön intoa:
Miksi sinä haluat tästä taakkasi? Olet nuori, kuitenkin ihan nätti, ja jotenkin selviät hengissä. Mutta entä lapsen kanssa? Makaroni- ja kaurapuurolinjaa koko perheelle. Lapsi on kallis harrastus, Leena! Et vielä tajua. Kyllä vielä kadut.
Äiti Asuttiinko me muka jotenkin paremmin? kysyi Leena.
Juuri niin, Lenita! Mitä hyvää siinä muka oli?
Leena jäi miettimään. Hänellä oli tapana kuunnella omaa äitiään, mutta tällä kertaa sisin olisi kääntynyt nurin, jos ovi olisi lyöty kiinni kirjaimellisesti.
Ja aina kun Leena kuvitteli, että ei saisi pitää lastaan, palasi hänelle musta aukko, joka imee kaiken hapen. Miten hän voisi tuhota jotain, joka oli jo osa häntä? Kyse ei ollut pelkästään siitä pienestä ihmisenalusta, vaan siitä että itselleen valehteleminen olisi ollut pahempi rikos. Hän halusi olla sekä nainen että äiti eikä toinen ihminen saisi ottaa sitä pois.
Sitten tuli isovanhempien vierailu. Mummo Anneli asteli kaupunkiin juhlaliina päässään, ojensi pöydälle kainalossa kulkeutuneen, taidokkaasti kirjotun pyyhkeen ja totesi kuin ohimennen:
Synnytät vaan, Leenukka! Minä autan.
Mutta mummo! Entä pappa? Sehän jää maalle…
Leenuliini, pappa on sitkeä ukko. Kestää kyllä, ja jollei, niin haetaan mukaan. Ja kas vain, tässä on säästöt teidän tulevaa varten, jolla pärjäätte vähän paremmin.
Leena näki enemmän rahaa kuin koskaan. Papalla oli ollut vainua myi vanhan talonsa juuri oikeaan aikaan.
Siitä syttyi vielä uusi riita Leenan ja äidin välille.
Kun minä pyysin rahaa, eipä ollut antaa. Mutta nyt, kun tytär odottaa lasta, järjestelmä pelaa tuplatytöt ja kultalautaset.
Mummo puhui pitkään Leenan äidille, mutta asenne ei muuttunut. Hän ei pystynyt sulattamaan miksi Leenalle tipahti taivaasta kaikki tuki, vaikka käytös oli hänen mielestään ollut vähintäänkin epäilyttävää.
Leena ei ymmärtänyt moista. Hän ei ollut hillunut, eikä hajottanut mitään omaa perhettään tarkoituksella. Ja mummon sanoin: jos parisuhde ei kanna, syy on kummassakin.
Ja isoisäksihän se onkin pitäis vetää tuplakuorma, lohdutteli mummo. Ei hätää, pieni!
Leena oli kiitollinen mummolle uudelleen jokainen päivä. Tämä järjesti kaiken; löysi sopivan huoneiston, järjesteli rempan ja vähän kiristi hinnasta hankintahintaan. Siinä toimi monen vuoden torikauppakokemuksen tuoma jämptiys!
Leena marssi ensikertaa uuteen kotiinsa pyyhkäisten silmäkulmaansa.
No mitä siinä itket, lapsi? Iloitse nyt! Mummo taputti nenän kuivaksi ja komensi: keittiöön mars!
Aino syntyi hiukan etuajassa, mutta kaikki meni hyvin. Lapsi kasvoi vahvana ja hellänä. Ei mikään ihme, sillä Leena oli vakaasti päättänyt olla toisenlainen äiti kuin oma äitinsä.
Tietenkin sinä Aino kiinnytit mummoon, kun kerran autoit häntä kaikessa! Ja minulla ei ole mitään asiaa lapsenhoitoon, kun kerran pelkäät, että pelästytän lapsen!
Äiti, kuka sinua estää? Tule vaan, mutta jätä ne moitteet pois!
Pelästyy muka, raukka! Sehän on vauva! Ei se vielä mistään mitään tajua. Minä kun sanon vain vähän kovemman äänellä, niin heti ollaan paniikissa!
Äiti, sinä ET puhu… sinä KARJUT… Leena oli kyynelten partaalla.
Rakastetuin ihminen kieltäytyi ymmärtämästä lainkaan.
Katsotaanpa sitten, kun sinun tyttäresi puhuu sinulle yhtä napakasti kuin sinä nyt puhut minulle!
Ei puhu! nyyhky loppui lyhyeen.
Puhuu varmasti! Kaikki perustuu kasvatukseen! Minä lellin sinua ja nyt saan maksaa takaisin täyslaidallisen! Aina Leenuliini sitä ja tätä… Ja nyt minä kelpaan perunojakin kuorimaan vain holkin takaa!
Kiitos, äiti! Leenan ääni rauhoittui kuin elämä nyt olisi järjestynyt oikein päin.
Mistä kiität?
Siitä että opetat, miten EI pidä toimia. Kiitos, kun varoitit tekemästä samaa virhettä!
Mistä sinä oikein puhut? äidin kärsivällisyys loppui mutta Leena hiljeni lopulta.
Mielessä pyöri vain yksi ajatus: Minusta tulee toisenlainen äiti.
Sanominen on helppoa.
Tekeminen vaikeampaa.
Leena ei ollut alkuunkaan varma, tekikö oikein, kun yritti löytää sopivaa rajaa omassa vanhemmuudessaan. Aino ei ollut hankala, mutta päättäväinen ja hyödynsi taitavasti omia neuvottelukyvykkyyksiään jo päiväkoti-ikäisenä.
Äiti, saisko karkin?
Ainu, vasta ruuan jälkeen!
Ai eikö yhtään?
Ei.
No, saako sitten kaksi karkkia ruuan jälkeen? Minä syön tosi reippaasti!
Leena nauraa mutusteliin pienelle ketkulle ja antoi kaksi karkkia, kun lautanen oli tyhjä.
Pikkujutuista kasvoi Ainon luonne ja ihmeen helposti hän myös porrasti mummonkin komentelun ohi:
Mummukka, älä kiukkuile! Se on rumaa. Mutta sinähän olet kaunis, joten älä tee lisää ryppyjä. Tule tänne!
Ja mummo tosiaan hiljeni, istuutui ja Aino silitti lempeästi kulmakarvojen välejä kuin arpinaamaista ponia.
Pikkuhiljaa elämä asettui urilleen.
Leena painoi töitä, ja isovanhemmat, pappa mukaan muuttaneena, pitivät Ainosta huolta.
Kaikki toimi.
Kunnes mummo sairastui. Lääkärit olivat harvasanaisia, mutta Leena ei tarvinnut sanoja kyllä hän tajusi.
Mummukka, jospa mentäisiin Helsinkiin kunnon hoitoon?
Ei tarvitse, Leenuli, minä olen tehnyt oman vuoroni. Minua pelottaa vain jättää teidät tähän. Jopa pappa… on alkanut nuupahtaa. Pidä siitä huolta.
Mitä sinä puhut nyt!
Höpsähdin, älä huoli.
Juuri silloin Aino toi kotiin kissan.
Silloin kun Alpo ilmestyi taloon, Aino katosi. Hän oli tulossa koulusta kuten yleensä, mutta hävisi matkalla.
Pappa oli lähellä, mutta ei ehtinyt tytön mukaan.
Missä ihmeessä lapsi ehti livistää? Etsintäpartio kasvoi nopeasti: kavereiden vanhemmat, Leena, pappa ja jopa mummo painelivat ulos.
Lopulta Aino tuli kotiin omin jaloin, silmät kyynelissä ja kainalossa puolikuollut kissa. Leena tarrasi peittoon, kiepautti kissan sisään ja kysyi vain:
Oletko kunnossa, kultaseni? Sattuiko?
Ei! Äiti, se on kipeä! Minä olen kunnossa!
Ja sitten mentiin. Eläinlääkäri oli niin lähellä, että Ainokin olisi voinut juosta sinne omin voimin. Siinä matassa Leena huomasi, että taloon oli muuttanut kissa. Tytär ei luopuisi siitä ikinä, joten hänenkin olisi pakko yrittää taluttaa sitä hengissä loppuun asti.
Kaikki eivät olleet niin pahasti kuin pelättiin. Remonttimiehet olivat pelastaneet kissan koirilta ennen kuin pahaa ehti tapahtua. Rähjäinen ja hampaille joutunut, mutta elossa. Pienellä taikuudella eläinlääkärit palauttivat elämänhalun, mutta lasku sai aikaan Leenassa pienen sydänkohtauksen.
Tuolla rahalla olis saanut kaksi rotukissaa… hymähti hän, mutta maksoi kuitenkin.
Kotona Leena laskeskeli lanttinsa ja huomasi, että kuukauden loppua varten rahaa ei oikein jäänyt lääkkeitä täytyi ostaa kissalle, mummolle ja Ainolle suunnitella lahja synttäreille. Tosin Leenalle itselleen lahjat jääneet vähiin, niin näin ei käy tytölle.
Äiti, saanko pyytää vaan yhden jutun synttärilahjaksi? Aino hipsi yöllä keittiöön ja halasi äitiään.
Mitä sitten?
Ei tarvitse mitään lahjoja. Saanko pitää kissan?
Leena halasi tytärtään, katsoi sängyn viereen käpertynyttä, harmaata kissaa ja päätti, että näin tehdään. Kissa kelpuutti juuri ja juuri laatikkonsa, tunkien kuitenkin pian säännöllisesti viereen kehräämään vanhaa jääkaappia vasten. Ehkä olikin tarkoitus, että Alpo jäi.
Siinä sitä rosoinen, kellarissa varttunut kissaparka sopeutui heti elämään lämpimässä kodissa. Ei ongelmia, ja niin, erityisesti mummoon se liimautui.
Vielä kummallisemmin kissa alkoi muokata talon tunnelmaa.
Kun Leena makseli eläinlääkärilaskua, hän päätti että tämä riitti: hän ei enää kituuta hoitajan palkalla ja kahdella eläkkeellä. Nyt rohkeus löytyi, ja Leena lähti pois työpaikastaan. Askel pelotti, totta kai, mutta hän sai nopeasti lastenhoitajan pestin tuttavan kautta. Siitä lähtien häntä arvostettiin, ja jokainen uusi perhe maksoi vähän paremmin. Hänestä tuli haluttu, ja kotiin tullessaan hän rapsutti kissan arpeutunutta korvaa.
Kiitos, Alpo. Ilman sua…
Alpo kehräsi, taputti tassulla kättä ja vilkaisi Ainoa. Omistajaisäntä kyllä kelpasi, mutta päällikkö hän oli tytölle. Koululaisen kanssa hän vietti suurimman osan ajasta, istui vieressä tukioppilaana läksyissä, närppi kynää tassullaan, ja illalla käpertyi oven taakse surullisena silloin kun mummo viimein nukahti pois.
Kissa oli paikalla myös silloin, kun pappa hävisi vain pari kuukautta myöhemmin hiljaa, unessa. Tai silloin, kun Leena kohtasi hyväsydämisen miehen ja päätti mennä uudestaan naimisiin. Tällä kertaa mies arvosti Leenaa hänelle omin tavoin, eikä aikonut päästää ketään satuttamaan ei edes anoppia. Suhde parani viimeistään siinä kohtaa, kun hän antoi anopilleen auton käyttöön (kuljettajalla tietysti).
Nyt Leenan äiti purjehti ulos rappukäytävästä taimilaatikko kainalossa ja totesi naapureille:
Vävy tulee hakemaan mökille.
Aino oli jo opiskelija, omillaan, mutta päätti jäädä asumaan lapsuuden kotiin. Sinne hän toi uuden kumppaninsa.
No jo on, Aino, täällä on suorastaan kartano!
No älä nyt.
Ja tilaa! Mikäs tuo…
Silloin sähisevä, kiukkuinen Alpo singahti makuuhuoneesta huomaamaan uuden tulokkaan. Denis ponkaisi ilmaan ja yritti väistää, kun kissa latasi hyökkäyksen.
Vie se pois! Hyrskäle!
Aino komensi kissan kuriin, mutta mitään ystävyyttä kissa ja Denis eivät koskaan kehittäneet. Denis ei sietänyt kissaa ja Alpo puolestaan näytti hampaansa aina kun mahdollista, parhaansa mukaan vähin äänin.
Vuosi kului ja Aino ja Denis menivät naimisiin. Jotain kuitenkin naksahti. Denis alkoi huomautella kaikesta ainakin Ainon korviin paljastui vihjeitä, jotka Leena-mamma olisi pannut heti kuriin.
Mikä emäntä sinä olevinaan olet? Onko tuo borssia? Sehän on vaan jotain punaviiliä! Tiedätkö edes miten keittiössä käyttäydytään? Ei susta kotirouvaksi ole.
Aino oli saanut ruuanvalmistusopit mummolta, joten Denis tuskin parempaa lautasta saisi mistään.
Kaikesta muusta Denis selvisi murisematta, kunnes Alpo toi uuden kiistakapulan elämään.
Mikä kissalla muka on? hän hoki, kun sai eläinlääkärin laskun. Oletko ihan sekaisin? Tuo karvainen pallo kuluttaa enemmän rahaa kuin minä itse! Sehän on vaan lemmikki!
Denis, Alpo ei ole mikään karvakasa, se on perheenjäsen!
Kenen? Minun? No EI kyllä! En tuota sukulaisuutta halua!
Miten niin?
Kuten sanoin! Vielä kerran näen moisen laskun ja heitän rajan yli!
Aino, joka oli juuri saanut tietää olevansa raskaana, päätti olla hiljaa silloin. Hän ajatteli palata asiaan myöhemmin. Mutta Alpo, jo vanha kissa, ei seuraavana aamuna pärjännyt itse laatikon kanssa, ja Ainon oli taas lähdettävä klinikalle. Denis palasi aamulenkiltään juuri sopivasti nähdäkseen kissan häkkitouhut.
Hänestä itsestään huolehtiminen oli pääasia: oikeaa ruokaa, liikuntaa joka päivä, ja jatkuvaa broccolin jauhantaa siitä, kuinka Aino ei osannut arvostaa terveyttä tarpeeksi.
Kun Denis kuuli sairaasta kissasta, hän viskasi tossun eteisen seinään:
Nyt riittää! Kissa lähtee! En maksa enää euroaakaan tohon turkikseen! Ulos meidän kämpästä!
Siinä tapauksessa mäkin lähden, Aino, yleensä tyyni, oli kerrankin kiivaana (ehkä hormonit, ehkä hermot).
Lähde sitten! Miksi minun pitää kärsiä tästä?!
Jotain jäähtyi ilmassa eikä se lämminnyt enää. Aino huomasi äkkiä, ettei halunnut sellaista perhettä, jonka eteen oli aiemmin valmis taisteluun.
Hän ei edes muistuttanut miehelle, että koti kuului hänelle. Turha väitellä.
Aino kaivoi Deniksen takin taskusta tämän avaimet, ojensi ne miehelle ja sanoi hyvin rauhallisesti:
Odotan lasta. En jaksa stressata. Kissakaan ei stressaa. Mene. Kun olet valmis juttelemaan järkevästi, soita. Mutta enää en elä tässä pohjavireessä. Jos voit hylätä kolme neljäsosaa elämääni, kun jokin karvainen juttu ottaa päähän, miten mahtaa minun käydä, kun sinä kyllästyt? Minusta toisten ihmisten elämä ei minua enää kosketa. Kiitos, Denis, yhteisestä ajasta, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Tavaroitasi voit hakea myöhemmin. Nyt minun on kiire. Kissalla on lääkäri, ja minä vastaan sen elämästä. Siksi näin ja juuri nyt.
Denis ei jankannut. Hän paiskasi avainkimpun treenikassin kylkeen ja tempaisi oven kiinni.
Aino oli varma, ettei Denis edes rekisteröinyt syntymättömästä lapsesta, koska kaikki ajatukset olivat olleet muutaman sadan euron laskussa ja miten siitä pääsee eroon.
Aino nosti kissan boksiin tällä kertaa vanha käpy meni suosiolla. Silitti hetken niskaa.
Mennään. Nyt muutetaan jotain. Aloitetaan vaikka sun terveydestä.
Kissa toipui ja Ainon arki asettui aloilleen. Alposta tuli varsinkin Ainon pikkutytön tärkein turva: kun tämä kasvoi, kissa antoi koputtaa vatsaan, vetää häntää ja leikkiä kaikkea mitä muut eivät olleet saaneet kokeilla. Tyttö nukahti viidessä minuutissa, kun Alpo hyppäsi viereen, silitti poskea tassulla ja hyrisi.
Aikanaan Ainon oli vaikea olla päättämättä nimeä tyttärelleen omien äitiensä mukaan, mutta Leena toppuutteli:
Kysyisin sentään Denisiltä. Lapsi on kuitenkin teidän yhteinen. Vaikka ette enää asu yhdessä, jää tämä pieni kirkkaus aina teille molemmille.
Aino kuunteli äitiään ja yllätti sillä ex-miehensäkin.
En ole nähnyt sinussa aiemmin tällaista naisellista viisautta.
Kai nyt kasvaa pitää, Aino myhäili. Kerro, mitä olet mieltä?
Kiitos, oikeasti kiitos. Et laittanut itsepäisyyttä lapsen edelle.
Lupausten mukaan Denis pysyi mukana pienen Elinan elämässä. Elina jakoi elämänsä kahdessa kodissa, eikä koskaan ihmetellyt miksi hänellä oli kaksi sänkyä ja kaksi pupua, yksi kummassakin kodissa, maailman kiltein mummi Leena ja vähän pirullisempi mutta kuitenkin rakas Ulla-mummo.
Rakkautta riitti kaikille, ja Elina kasvoi täysin vakuuttuneena siitä, että jos nämä aikuiset kerran rakastavat häntä, kyllä heidän on pakko pitää edes vähän toisistaan.
Samalla tavalla kuin lapsena Ainokin, Elina yhdisti lähipiirinsä ja liimasi katkenneet siteet vanha kissa katseli, eikä paljastanut koskaan totuutta koko tytöstä. Ei siksi, ettei osannut puhua, vaan koska tarvetta ei ollut.
Jokainen kyllä huomasi: jos emo on lempeä kissa, niin kissanpennutkin osaavat kehrätä.
Elinalla kaikki oli sillä saralla oikein hyvin. Ja eräänä päivänä tämä pieni tyttökin ottaa uuden elämän vastaan, kumartuu kehdon ääreen, hymyilee hiljaa ja silittää poskea aivan kuten hänen oma äitinsä, ja kuten ennen sitä mummut.
Hei pieni! Olen sinua odottanut…
