Arvaa mitä, haluan kertoa sulle jotain ihan uskomatonta, melkein kuin elämä olisi yllättänyt minut uudestaan näin kuusikymppisenä! Mä oon siis 62 ja oon ollut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana lukiossa kohta neljäkymmentä vuotta. Mun arki on tosi tuttua: päivystystä käytävillä, Seitsemän veljestä, haaleaa kahvia ja esseitä satojen papereiden pinoissa.
Joka joulukuu mä annan opiskelijoille saman tehtävän: Haastattele ikääntynyttä henkilöä tämän unohtumattomimmasta joulumuistosta. Yleensä ne pyörittelee silmiään, ja tuntuu että tehtävä on niistä ihan kamala.
Mutta tänä vuonna hiljainen Saara tuli tunnin jälkeen juttelemaan. Opettaja Maija, saanko haastatella juuri sinua? hän kysyi, puristi tehtäväpaperia kädessään.
Naurahdin ja sanoin: Oi kuule, mun muistot on kyllä niin tylsiä. Kysy vaikka sun mummilta tai joltain, joka on nähnyt ja kokenut vaikka ja mitä! Mutta tyttö ei perääntynyt. Haluan haastatella juuri sinua. Hänen silmissään oli jotain päättäväistä.
Lopulta suostuin. Hyvä on, huomisen tunnin jälkeen. Mutta jos kysyt liikaa joulutortuista, niin tulen rutisemaan, vitsailin. Saara hymyili leveästi: Sovittu.
Seuraavana päivänä luokassa oli hiljaista, kun Saara istui vastapäätä, vihko avoinna, ja naputti kenkäänsä tuolinsa alla.
Ensimmäinen kysymys oli yksinkertainen: Millainen oli joulu lapsuudessasi?
Aloin muistella epäonnistunutta kuivakakkua, isän vanhoja joululevyjä ja vuotta, kun kuusi kaatui olohuoneessa, kun se oli jo saanut tarpeekseen.
Saanko kysyä vähän henkilökohtaisemman kysymyksen?
Kun Saara kysyi, oliko mulla koskaan ollut jouluna sellaisia sydämen juttuja, siinä hetkessä joku vanha kipu minussa heräsi.
No, oli silloin… hänen nimensä oli Tapio. Me oltiin nuoria, vähän hölmöjäkin, unelmoitiin tulevaisuudesta vailla mitään käsitystä, mitä se oikeasti olisi.
Pari päivää myöhemmin Saara tuli luokseni puhelin kädessään, innostus kasvoillaan. Opettaja Maija, mä taisin löytää hänet!
Kenet? ihmettelin.
Hän näytti minulle ilmoitusta netistä: Etsin naista, jota rakastin yli 40 vuotta sitten. Sydän pomppasi kurkkuun. Siinä kuvassa, vanhassa valokuvassa, oli minä 17-vuotias ja sinisessä takissa, se yksi hammas, joka oli silloin niin kiusallinen.
Haluatko, että otan häneen yhteyttä? Saara kysyi varovasti. Olin sanaton.
Kun Saara alkoi soittaa lankoja yhteen, olin ihan uuden toivon äärellä. Tajusin, ettei Tapio ollut unohtanut hän oli minua etsinyt kaikki ne vuodet.
Lopulta vaihdettiin viestejä ja sovittiin, että tavataan kahvilassa. Etsin vaatteita, jotka tuntuivat omalta ja sopivat tähän päivään.
Kun Tapio astui kahvilaan, hän oli muuttunut mies, mutta ne silmät ne oli yhä ne tutut, lämpimät silmät. Maija, hän sanoi hiljaa, ja silloin universumi tuntui pysähtyvän. Tuli tunne, ettei me oltu koskaan täysin kadotettu toisiamme.
Keskusteltiin pitkään, käytiin läpi vuosikymmeniä, jaettiin tarinoita siitä, miten elämä kulki, mutta toinen jäi aina sydämeen. Olet ollut minulle koko ajan se joku erityinen, Tapio sanoi.
Yhtäkkiä toivo roihahti taas. Ehkä elämässä onkin aina mahdollisuus aloittaa uudelleen? Nuorena me ei saatu toista mahdollisuutta, nyt ehkä meille oli avautumassa uusi luku.
Vaikka kumpikin on käynyt elämässä läpi monenmoista, tämä kohtaaminen opetti, ettei toivo koskaan katoa. Sitä varten kai eletäänkin että uskaltaa vielä joskus aloittaa alusta. Nyt olen odottavaisena ja avoimena sille, mitä elämä vielä tuo tullessaan eikä se tunnu enää yhtään pelottavalta, vaan ihan käsittämättömän hyvältä.
