Yövieras ja rauhan hinta
Ei taas, huokaisi Sirkku, katsoessaan tiskialtaassa kelluvaa saippuavettä.
Keittiön kello näytti armottomasti “1:15”. Koko asunto oli pysähtynyt. Seinän takana pikkuruinen Helmi tuhisi unissaan. Makuuhuoneessa uumenissa nukkui todennäköisesti Jussi. Mattalasin alla hehkuva lamppu valaisi pöydälle keltaisen ympyrän, jonka keskellä orvon näköisenä seisoi enää jäähtynyt kamomillateekuppi.
Oven kello rikkoi hiljaisuuden kuin veitsi. Pitkä, sinnikkäästi soiva ääni, joiden välissä ehti syntyä avuton toive: “ei nyt, tulisit joskus toiste”.
Makuuhuoneesta kuului uninen, mutta tunnistava Jussin kuiskaus:
Taasko se?
Sirkku kuivasi kätensä aamutakkiinsa, nieli haukotuksensa juuri sellaisen, jonka olisi halunnut viedä viestinä: “nukun, maailma, painu pois” ja lähti ovelle. Matkalla häntä vaivasi sama sekava tunne: ärtymystä, pientä syyllisyyttä siitä ärtymyksestä ja väsymystä, raskasta kuin viltillä peitetty jää.
Ovisilmässä tuttu hahmo. Vankkatekoinen, vanha nahkatakki ja hattu niskassa. Appi, Pentti Heikkilä, seisoi puolittain oveen päin. Yhdellä kädellä hän nojasi seinään, toisella puristi isoa pahvilaatikkoa kylkeään vasten.
Hänen jaloissaan lojui vihreä logolla varustettu muovikassi Sirkku tiesi jo, että siellä oli piparkakkuja. Aina samoja.
Hän avasi oven.
Sirkku-kulta! Pentti säteili kuin keskipäivän aurinko. Ette sitten nuku vielä? Hyvä! Olen vain pikaisesti käymässä, kymmenen minuuttia.
Iltaa, Pentti, Sirkku yritti hymyillä. Meillä on… yö, jos et huomannut.
Höh, yö nuori vielä! Pentti häiväytti kädellään. Ja niin minäkin, niin kauan kuin jalat kantaa. Päästäisitkö vanhan miehen sisään? Tässä olisi… aarre.
Hän nosti laatikkoa. Kannessa oli haalistunut teippi, jossa luki “8 mm filmikela”. Yhteen kulmaan oli joskus kirjoitettu kuulakärkikynällä: “1978, Uusi vuosi, koti”. Laatikko tuoksui pölyltä, vanhoilta kaapeilta ja sellaiselta menneisyydeltä, joka Sirkulle oli olemassa vain valokuvina.
Löysin tämän, arvaa mistä! Pentti oli jo ahtaamassa itseään eteiseen, odottamatta “Tervetuloa”-sanaa. Naapurin vintiltä löytyi! Osoittelin sille, että tämä on minun. Se ensin vastusteli, mutta sitten tunnisti kirjoituksen: Leenan käsialaa.
Nyt poismenneen Leenan nimi, Pentin vaimon, kaikui käytävässä kuin haamun ääni.
Makuuhuoneesta ilmestyi Jussi, räpytellen silmiään valon kirvelyyn. Päällä haalistunut t-paita ja verkkarit.
Isi… hän yskäisi. Kello on jo yksi yöllä.
Juuri siksi, poika! virnisteli Pentti. Paras aika muistella. Mikäs siinä, nuorena sinun ikäisenä juuri silloin vasta tanssit alkoivat.
Jokainen hänen iloinen äänensä resonoi Sirkun päässä, kuin särkylääkettä vailla oleva särky. Hän keskeytti itsensä ajattelemasta: “Mutta hänhän on yksin. Siellä pimeässä. Ehkä se pelottaa häntä.”
Mennään keittiöön, Sirkku sanoi, peittäen henkäyksensä. Hiljaa, Helmi nukkuu.
Tottakai hiljaa, vakuutti Pentti, ravistaen takkia päältään. Olen hiljaa kuin hiiri.
Hiiri, ajatteli Sirkku, joka soi kuin palohälytin.
***
Keittiössä Pentillä oli oma paikkansa se penkki, joka oli lähimpänä patteria. “Selkä inhoaa vetoa,” hän tapasi naurahtaa. Sirkku laski kupin hänen eteensä, kaatoi teetä tottuneesti, kuin yövuoroa tehden.
Jussi, yhä haukotellen, istahti isäänsä vastapäätä ja vilkaisi laatikkoa.
Mikäs tuo on? hän kysyi.
Meidän elokuva, Pentti julisti. Kelaa. Vanhentunut mutta elossa. Tässä on äitisi, ja sinä pienenä. Ja kinkkua ja perunasalaattia, ja Katri-tädin naama, jolla oli… hän naurahti sellainen nenä, että… No mutta, pitkä tarina.
Sirkku istahti sivulle, pää kämmenen varassa. Kello seinällä räpsyi minuutteja “1:27”, “1:28″… Pentti päinvastoin vasta lämpeni.
Muistan kun silloin avattiin ovi, hän kertasi intoutuen. Keskiyöllä, ja Saku tuli vaimonsa kanssa. Pakkanen ulkona, lumi polveen ovet auki! Meillä kävi silloin kaikki ovet auki, Leena sanoi kerran: hän pysähtyi muistamaan. “Yöllä ovien pitää olla auki niille, joilla on hätä”.
Sirkku nyökkäsi. Lause jäi päähän pyörimään.
Isi, Jussi hieroi silmiään. Milloin me sitä filmikelaa katsotaan? Sitä vartenhan se tuli?
Juu juu, Pentti innostui. Mutta laitetta ei enää itsellä ole. Jos vaikka teiltä löytyisi?
Näetkö meidän kaksiossa filmiprojektorin, Sirkku virnisti uupuneesti. Keskellä varastoa, pianon ja sanomalehtiprässin välissä.
Pentin hymy ei hyytynyt.
Ei hätää, hän jatkoi optimistisesti. Ehkä löydetään. Tai digitalisoidaan! Jussi kun olet atk-mies, sinä selviät. Sillä välin minä kerron: näin sekin ilta meni…
Ja hän alkoi. Kuinka ostivat ensimmäisen kameran. Kuinka Leena nauroi, kun lumi tippui kaulukseen. Tarinat soljuivat kuin kahvi padasta. Hänen äänessään ei ollut tippaakaan yötä. Hän eli ajassa, jota vain muistot laskivat.
Sirkku kuunteli puolella ajatuksella, enemmän tuntien kuin ymmärtäen. Yksi rytmikäs ajatus hyppi päässä: “Aamulla seitsemältä ylös, Helmi päiväkotiin, raportti… silmät painuu kiinni…”
***
Hiljainen rapina havahdutti hänet.
Keittiön ovella seisoi pieni pyjamassa oleva hahmo, tähtikuosi kainalossa. Helmi hieroi unisia silmiä.
Äiti… hän mumisi, kompastellen kynnykseen.
Helmi, miksi nousit? Sirkku säikähti, nosti lapsen syliinsä.
Minä… haluan vettä, tyttö kuiskasi. Ja taas näin unta papan käynnistä.
Pentin kasvot kirkastuivat, kun sai sanan “pappa”:
No niin, lasten vaisto!
Helmi katsoi häntä samein, unenpuoliin silmin.
Sinä tulet joka yö mun uneen, hän sanoi vakavasti. Jatkuvasti tuut ja koputat. En voi sulkea ovea, koska kahva on kuuma.
Sirkun vatsaa jäyti kylmä pala. Jussi kurtisti kulmiaan.
Mitä painajaisia nuo ovat? hän mutisi.
Ei mitään painajaisia, Pentti vakuutti. Lapsen sielu hakeutuu papan luo.
“Tai hiljaisuuteen,” Sirkku ajatteli, mutta tokaisi ääneen:
Helmi, nyt mennään peiton alle, pappa ehtii tulla vielä monta kertaa… päivänvalossa.
Eikö yöllä? tytär kysyi.
Sirkku katsoi Penttiin. Hänen katseensa oli vilpitön, lähes poikamainen.
Päivälläkin saa tulla, Helmi. Se olisi jopa parempi.
Tyttö nyyhkäisi ja painautui äidin olkapäähän.
Sirkku vei hänet takaisin sänkyyn, peitteli ja jäi kuuntelemaan. Keittiössä Pentti puheli taas, nyt kuiskaten, mutta silti liian reippaasti yölle.
Hän silitti Helmiä hiuksista, ja ajatteli: “Aina sama. ‘Kymmenen minuutin’ vierailu venyy tunnin paatokseksi piparkakku, tee, uniset silmät, halki rikottu yörytmi.”
Eteisessä kello tikitti. Viisarit kipusivat kohti kahta. Sirkku hengitti syvään. Hänen kärsivällisyytensä oli kuin herätyskello, josta aika valui loppuun.
***
Ja taas… yöllä, valitti Sirkku viikkoa aiemmin puhelimessa. Ei mitään rajaa! Aivan kuin meillä olisi ympärivuorokautinen “Poika & miniä” -kahvila.
Oona, yliopistoystävä, kuunteli ja hymähteli myötätuntoisesti.
Rakas Sirkku, sanoi hän teatraalisesti, otan osaa. Kotiisi on muuttanut sukupolven öinen henki.
Todella hauskaa, Sirkku huokaisi. Oikeasti, en ehdi edes nukahtaa kunnolla. Aina ajattelen, että kohta taas soi kello. Ja aina “ihan vain kymmenen minuuttia”.
Sinulla on haastepeli menossa, Oona nauroi. Hardcore-yövuoro: herää, tee tee, kuuntele monologi, palkinnoksi pipari.
Sirkku jopa hymyili.
Hän tuo aina sitä samaa piparia, hän jatkoi. Kaurapiparia, vihreästä pussista. En enää voi edes katsoa!
Se on jo symboli, Oona pohti. Laita hänelle oma herätys.
Mitä tarkoitat?
Soita itse hänelle yöllä.
Se olisi jo julmaa, Sirkku nauroi.
Anteeksi, vitsi vitsi. Mutta rajat tarvitsee tehdä, muutoin hän ajattelee että kaikki on hyvin. Kun kerran avaatte oven.
Mutta kun se on appi, Oona… Sirkku jatkoi hiljaa. Hän on yksin. Vaimo kuoli, Jussi ainut poika. Kuinka sanoa: “Älä Pentti enää tule yöllä”? Sydän, verenpaine, muistot…
Sulla on myös sydän ja verenpaine, Oona muistutti. Lapsi ja työ. Rajat eivät ole ilkeyttä, vaan itsestään huolehtimista. Se hyödyttää myös muita.
Sirkku vaikeni. “Rajat” -sanat jäivät kutisemaan mieleen. Hän oli kasvanut uskomaan, että hyvä miniä kestää.
***
Ensimmäinen Pentin yövierailu tuli puoli vuotta Leenan kuoleman jälkeen.
Silloin Sirkku vielä kuvitteli, että “se oli vain kerran”. Että se oli surua, joka vaati yötä ja hiljaisuutta jakamista varten.
He makasivat Jussin kanssa makuuhuoneessa. Oli pimeää, ikkunoista tuli vain pieni valokaistale. Hiljaisuus muuttui jo melkein uneksi, kun yhtäkkiä eteisen ovi tärisi.
Kuka tuohon aikaan enää ovella? Sirkku säpsähti.
Soitto oli vaativa, lähes hädänsekainen. Jussi kampesi jalkaansa housut:
Ehkä jotain on sattunut.
Avaus… Ja Pentti oven takana ryvettynyt, ilman takkia, villapaidassa, ilman päähinettä. Katse kiilsi.
Anteeksi… hän sanoi, vaikka astui jo sisään En pystynyt… yksin kotona. Siellä on niin tyhjää.
Tupakalle tuoksuva, kylmettynyt. Kädessä tuttu vihreä pussi, kaurapiparia.
Isä, mikä hätänä? Jussi säikähti. Verenpaine?
Ei, Pentti hätistelee, mutta katse oli outo. Halusin vain nähdä teidät.
Sirkun kurkkua kiristi. Hän muisti Leenan hautajaiset: Pentti rääkätty hattu kädessä, katse kuin suunnat kadottaneen.
He istuttivat vieraan keittiöön. Tarjoilivat teetä. Pentti ei silloin kertonut vitsejä, istui hiljaa, sanoi satunnaisia asioita:
Hän… rakasti öisiä teehetkiä…
Kädet vapisivat piparkakkua murtamassa.
Kaupassa näin nämä. Siinä tutustuttiin. Tartuimme samaan pakettiin, hän sanoi “Ottakaa tekin, minä pidän linjastani kiinni.” Päätin, että tuon otan.
Silloin Sirkku ei ollut ärsyyntynyt sääli valtasi.
Tulkaa kun haluatte, Pentti, hän sanoi hyvästelleessään aamuvarhaisella. Me ollaan täällä.
Ja siitä tulikin totista totta. Pentti tuli kun tarvitsi. Ja hän “tarvitsi” erityisesti öisin.
Seuraava yö, sitten taas, ja taas pian Sirkku ei enää muistanut, milloin väliä oli enemmän kuin muutama päivä.
***
Kun Sirkku otti aiheen puheeksi Jussin kanssa, mies vain kohautti olkiaan.
Tiedäthän, että hän on aina ollut yökukkuja, Jussi tokaisi. Työskenteli öisin, luki. Silloinkin kun olin pieni, isä saattoi istua keittiössä lukemassa kahdelta yöllä.
Mutta silloin oli omassa kodissaan, vastasi Sirkku hiljaa. Nyt hän istuu meillä.
Meidän koti on kuin jatke hänelle, Jussi selitti. Hänellä on yksinäistä, jopa pelottavaa. Yö on vaikeinta.
Minulla on myös vaikeaa. En saa unta. Helmi herää. Juoksen ovella jokaisesta kellosta kuin tulipalon sattuessa.
Jussi ei osannut vastata. Isän ja pojan välissä oli selvittämätöntä poika tuntui yhtä aikaa ärsyyntyneeltä ja ymmärtävältä. “Hän on kuitenkin isä” leijui kaiken yllä.
Kerran yöllä Sirkku ei mennyt keittiöön.
Makasi paikallaan, teeskennellen nukkuvaa. Jussi meni avaamaan, ovi narahti, sitten sulkeutui. Askeleet, ääniä.
Puolen tunnin jälkeen outo mutina. Uteliaisuus voitti. Sirkku raotti makuuhuoneen ovea varovasti, ja hiipi keittiön ovelle.
Pentti istui yksin pöydän ääressä Jussi oli jo palannut nukkumaan. Vanhojen valokuvien pino edessään, lamppu valaisi niistä esiripun.
Leena, tässä olet… Pentti kuiskasi kuville. Tuossa mekossa pelkäsit, että jätän sinut jos lihoo. Mitä minä siihen mokoma sanoin… olisi pitänyt sanoa, ettei…
Hän käänteli kuvaa.
Tuossa Jussi on, tukkipäinen vielä. Tuon telkkarin ääressä katseltiin elokuvia. Muistatko, kun Saku tuli yöllä ja pidettiin hereillä? Sanoit, että “anna tulla, ovia ei lukita ennen meidän lähtöä”.
Hän puhui yksin, mutta äänissä kuului pyynnön kaiku. “Jättäkää edes joku talo minulle yöllä auki”.
Sirkku seisoi ovella, sydän rutistui. Appi ei ollut hirviö. Hän oli iso surullinen poika eksyneenä yöhön.
Se ärsytti mutta mukana tuli sääli, joka teki tilanteesta entistä raskaamman.
***
Eräänä yönä Sirkku päätti vitsailla takaisin.
Oli alkukesä, lämmin yö, ikkuna raollaan. Ovisummeri soi kuin kello. Sirkku tällä kertaa puki kirkkaan silkkiaamutakin pyjaman päälle ja silmämaskin, jonka Oona oli antanut. Maski otsalla, ettei estäisi näkyvyyttä, mutta jätetty koristeeksi.
Komea tähti elokuvasta, Jussi virnuili.
Joo, Sirkku tuhahti. Tänään yössä esitetään “Yövieras Pentin kanssa”.
Hän avasi oven elokuvamaisesti.
Hyvää yötä! Sirkku lausui. Tervetuloa meidän eksklusiiviseen yöseurueeseen. Tarjolla: tee, pipari ja krooninen univaje.
Pentti nauroi.
Siinä nuorisoa! hän ihasteli. Luulin teidänkin jo menevän kymmeneltä nukkumaan!
Keittiössä Sirkku paukutteli varoittavasti kahvipakettia, naputti ajastinta, joka toi “leipojan ylös”.
Voitaisiin tehdä: “Keskiyö italialaiseen tapaan”. Tee, pipari, mandoliini. Mutta herätys silti kuudelta.
No höh, Pentti heilutti kättään. Mutt’ onpa mitä muistaa! Lapsena mentiin yöjunilla muistatko vielä Jussi? Waggonit, teetä lasissa, vieraat tuttuja. Yöllä käy parhaat keskustelut.
Sitten hän sanoi:
Elämässä on ovia, joita pitää jättää auki. Jos joku todella tarvitsee.
Lause jäi Sirkun mieleen kuin sulava loska kenkiin: liikuttava, mutta vaarallinen.
“Nuo ‘joku’-ihmiset joskus unohtavat, että täällä asuu toisiakin,” ajatteli Sirkku. Mutta hän vain virnisti:
Elämässä on myös ikkunoita, jotka on syytä pitää visusti kiinni, ettei vilustu.
Pentti ei huomannut piiloherjaa. Hän jatkoi juttujaan, Sirkun silmiin kasvava ärtymys jäi häneltä huomaamatta.
***
Yhtenä yönä Sirkku päätti olla avaamatta ollenkaan.
Helmi oli kipeänä, oli kuumetta, valvottu yö. Sirkku oli juuri saanut tytön uneen, kun ovikello soi taas, kuin herätys.
Ei nyt, hän mutisi.
Jussi oli töissä, he olivat kahdestaan kotona. Sirkku jäi paikoilleen. Uusi soitto. Sitten hiljaisuus.
Hän istui, laskien sataan, kahteensataan. Sydän jyskytti kurkussa. “Noin. Nyt et avannut. Ja maailma ei romahtanut.”
Aamulla hän haki postin. Oven edessä oli vihreä pussi, pipari hieman kosteana ja lappu, melkein kuin lapsen käsialalla: “Nukuitte. En herättänyt. P.”
Ja siinä kaikki. Ei valitusta. Vain se pussi.
Häpeä ja ärsytys kipristelivät rintaa: “Miksi minun pitää tuntea tämä, kun haluan vain nukkua?”
***
Viimeisen yökäynnin jälkeen asunto tuntui kostealta ja raskaalta kuin päälle unohtunut torkkupeitto.
Helmi vilustui kävi useasti keittiössä paljain jaloin, kun Pentti kertoi juttujaan. Lämpö nousi, yskä vaivasi. Sirkku laahusti töissä kahvikuppien varassa.
Kun hän illalla laittoi perunakeiton hellalle, katsoi Jussia ja tunsi, että jokin sisällä pakkautui liitoksistaan ulos.
Minä en enää jaksa tätä, hän puuskahti katsomatta ylös.
Mitä tarkoitat? Jussi laittoi veden kiehumaan.
Sitä, Sirkku kääntyi nopeasti etten halua elää hänen yörutiiniaan. Me emme ole päivystäviä tarjoilijoita. Meillä on lapsi, töitä. En tunne olevani kotona omassa kodissani.
Jussi avasi suun sanoakseen “mutta hän on isä”, mutta Sirkku nosti käden.
Ei nyt. Kuuntelen koko ajan: “hän on isä”, “hän on yksin”, “hänellä on vaikeaa”. Entä minä? Olen vaimo, äiti, ihminen jonka hermostolla ja ruumiilla on myös rajat. Eikä kukaan tunnu kysyvän, miltä minusta tuntuu.
Jussi oli hiljaa.
Tehdään nyt näin, Sirkku puraisi huultaan. Kun hän tulee tänään, puhutaan kolmistaan. Ei vitsejä, ei “ihan vain kymmentä minuuttia”. Kerron, että yö on minulle pyhä. Oikea yö, ilman kutsuja.
Haluatko… kieltää häneltä tulon? Jussi kysyi varovasti.
En halua, Sirkku vastasi, että hän tulee yöllä. Tulkoon päivällä, ennen kymmentä. En sulje häntä pois elämästä, vaan yöstä.
Jussi huokasi syvään.
Hän voi loukkaantua.
Ja minä olen jo loukkaantunut, Sirkku vastasi hiljaa. Olen pettänyt itseni jo vuoden ajan hyväksymällä kaiken. Pienistä “no olkoon” on kasvanut luopumista omasta rytmistä.
Ääni kuulosti tyyneltä ja lopulliselta. Jussi nyökkäsi.
Okei, tehdään näin. Olen tukena.
***
Kun Sirkku samana yönä näki Pentin kädessä filmilaatikon, palapeli loksahti.
“Perhejuhlat 1979”, kannessa luki. Pentti nosti sen pöydälle.
Katsokaa nyt! Löysin! Kokonainen elämä tässä!
Voimmeko puhua ensin? Sirkku aloitti varovasti, Jussin kaataessa teetä.
Mikä niin tärkeää, että pitää yöllä puhua? Pentti yritti keventää.
Juuri yökäynneistä, Sirkku totesi vakavasti.
Hymy hävisi.
Kuuntelen.
Käyt usein todella myöhään, Sirkku alkoi pehmeästi. Yöllä meillä on kaikki uni kesken. Jussilla töitä, minulla töitä, Helmillä päiväkoti. Väsyttää, kun aina valvotaan.
Pentti rypisti kulmia.
Olenko minä… haitaksi?
Jussi puuttui puheeseen:
Isi, et ole, me rakastetaan sua. Mutta yöllä väsyttää. Meidän varsinkin.
Sirkku nyökkäsi.
Pelkään soittoa kymmenen jälkeen, hän myönsi. Sydän hyppää kurkkuun. Ja Helmi… vilkaisi lastenhuonetta. Hän sanoo, että näkee sinusta painajaisia. Ovi on kuuma.
Pentti katsoi vuorotellen heitä ja kelaansa.
Minä… ajattelin… että se olisi normaalia. Leenan kanssa join teetä öisin. Ovet oli aina auki. Sanottiin että “jos joku tulee yöllä, tarvitsee varmasti apua”.
Me taas tarvitsemme yöllä unta, Sirkku sanoi varmasti. Rakastamme kyllä sinua. Mutta tarvitsemme rajoja.
Hiljaisuus laskeutui.
Pentti tuijotti käsiään. Ne vapisivat.
Eli ette halua, että käyn…?
Haluamme, Sirkku kiirehti. Mutta älä tule yöllä. Päivällä, illalla, soita etukäteen. Varaamme sun teetä, piparia, aikaa.
Jussi lisäsi:
Isi, me jutellaan ilolla, kun silmät pysyvät auki!
Pentti oli hiljaa pitkään ja sanoi sitten hiljaa:
En tiennyt tekeväni teille pahaa. Luulin, että… kun itse valvon, muutkin…
Sirkku tunsi kevennystä rinnassa.
Ei paha ihminen. Vaan mies, jonka aika pysähtyi Leenan kuollessa.
Sovitaan näin: katson kelaa mielelläni. Mutta päivällä. Vaikka lauantaina kaikki yhdessä. Tee, pipari, kuin Uusi vuosi 1979.
Pentti vilkaisi laatikkoa ja sitten häneen.
Ja jos yöllä… tekee mieli… hän aloitti hämillään.
Jos on hätä, Sirkku sanoi rauhallisesti, soita. Otamme vastaan. Mutta jos vain “teehetki”, siirretään valoisaan aikaan.
Jussi nyökkäsi:
Isi, haluan puhua kanssasi kunnolla en yöllä sumussa. Ja nyt… hän haukotteli. En pakosti muista ekaakaan tarinaasi.
Pentti hymyili surumielisesti.
Olen vanha höppänä. Luulin, että “kymmenen minuuttia” ei haittaa.
Niistä kertyi jo vuosi, huomautti Sirkku ystävällisesti.
Penti nyökkäsi.
Hyvä on. Filmikela odottaa lauantaita. Lähden nyt pois.
Minä saatan, Sirkku sanoi.
Eteisessä hän viivytteli takkinsa kanssa.
Sirkku-kulta, hän sanoi hiljaa, jos soitan vahingossa myöhään…
Ajattelen, että jotain on hätänä, Sirkku vastasi. Mutta en enää aina avaa. Olen myös ihminen.
Hänen katseessaan oli jotakin uutta ehkä kunnioitusta.
***
Tuo lauantai-iltapäivä tuli nopeasti.
Pöydällä oli vanha projektori, jonka Jussin ystävät olivat paikantaneet aarteeksi. Olohuone oli muuttunut pieneksi elokuvateatteriksi: verhot kiinni, seinälle kiinnitetty valkoinen lakana.
Pentti istui lähempänä kuin muut, kela sylissä kuin aarteena. Helmi kiipesi Sirkun syliin, nallen kainalossa. Jussi nypläsi johtoja, yrittäen saada ihmelaitteen käyntiin.
Viimein projektori pörräsi, valonsäde halkoi hämyä, ja seinälle ilmestyi haalistuneita hahmoja.
Nuori nainen kukkamekossa hymy kuin auringonsäde. Viereen Pentti, nuorena, tuuhealla tukalla, kädet vaimon harteilla. Välissä pieni Jussi, sylissä, paksuposkisena.
Kuvissa uuttavuotta, mandariineja, silliä, valot. Kamera nappaa kyltin oven luona: “Talo avoinna aina. Yölläkin. Omille.”
Sirkun sydän muljahti.
Pentti nielaisi hiljaa.
Leena kirjoitti itse. Halusi että kaikki tietävät.
Filmillä Leena nauraa, avaa oven jollekin kameran ulkopuolella: “Tulkaa vain!” Valo, nauru, touhua. Kuvassa kello, “1:05”. Kielellä luki: “Talo avoinna, ovet yössä”.
Pentti itki hiljaa.
Sirkku tunsi Helmistä painoa sylissään. Tyttö nukahti lämpimään, nalle kainalossa.
Projektori hurisi, kuvat vaihtuivat Leena pyyhkii lautasia, Pentti halaa, Jussi pyörii ympäri kuusta.
Sirkku ymmärsi. Pentin yövierailut eivät olleet vain tapa. Se oli yritys saada takaisin aika, jolloin ovet olivat auki naurulle eivätkä vartioimassa rajaa.
***
Projektori hiljeni, huone jäi hämärään. Helmi uneksi Sirkun olkaa vasten.
Pentti pyyhki kasvonsa.
Anteeksi minulle, hän sanoi hiljaa. Luulin että näin… en ole ollut yksin.
Sirkku vastasi hiljaa:
Et ole. Silti. Mutta nyt ovet avataan päivällä.
Muutaman päivän päästä Sirkku meni kauppaan. Ostoksena ei ollut vain tuttu vihreä piparipussi, vaan myös komea teräs-termos, jossa musta porokuvio. “Pitää lämpimänä kahdeksan tuntia”, mainosti etiketti.
Kotona hän pakkasi termoksen ja piparit samaan lahjalaatikkoon, mukaan pienen avaimen.
Pikkulapulla luki: “Pentti, olet meille aina tervetullut. Aamuisin erityisesti. Termos lämmittää aina. Avain saat tulla kun tiedämme tulostasi. Soita silti etukäteen. Rakkaudella: Sirkku, Jussi & Helmi”.
Hän soitti apelle. Ensimmäistä kertaa päivällä, oma-aloitteisesti.
Pentti, päivää. Huomenna teehetki. Aamulla. Tervetuloa, koska vain ennen kahtatoista.
Pentti nauroi, mutta helpottuneena.
Onko tämä virallinen kutsu?
Yritys uuteen tapaan, Sirkku sanoi. Ei enää yövuoroa.
Seuraavana aamuna Pentti tuli kymmeneksi. Hän soitti etukäteen: “Olen matkalla, valmistautukaa”. Ovikello soi, hän oli siistissä paidassa, kädessään päivänkakkaroita.
Nämä sinulle, Sirkku, hän sanoi ujosti. Kiitokset kärsivällisyydestä.
Kainalossaan pehmokarhu yöllä hattu päässä.
Ja tämä Helmi-tytölle, hän lisäsi. Yövartija, ettei pappa enää unissa kolkuttele, vaan kertoo satuja.
Sirkku hymyili aidosti.
Tervetuloa. Tee jo odottaa.
Keittiössä aurinko teki suorakulmioita pöydälle. Tee höyrysi, pipari rouskahti. Helmi, hyvin levänneenä, halasi karhua. Jussi kertoi isälleen uusista projekteista, Pentti vastasi vitsillä erehdyksestä yö- ja päiväjunien välillä.
He olivat he. Aika oli eri. Aamu yön sijaan. Tiedetty vierailu salakähmäisen sijaan.
Illalla Helmiä nukuttaessaan Sirkku kuuli:
Äiti, tänään en nähnyt papan unta.
Miltä tuntuu? Sirkku kysyi.
Ihan hyvältä, Helmi mietti. Ehdin vain nukkua. Ja aamulla pappa oli… oikeasti olemassa.
Sirkku hymyili hämärässä.
Tehdään niin jatkossakin, hän kuiskasi.
Kun yöllä kello näytti “1:15”, talo oli hiljaa. Soittoa ei kuulunut. Sirkku heräsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siihen, että oli nukkunut tarpeeksi eikä toisen tapojen takia.
Hän huomasi, että rajojen laittamisen voi tehdä ilman huutoa, hiljaa mutta varmasti. Maailma ei romahtanut. Appi ei kadonnut hän vain lakkasi kolkuttamasta yöllä.
Pieni voitto. Heille kaikille, jotka tässä asunnossa elivät.
