Neljä kuukautta Kellon tikitystä, pakkasen hiljaista laulua ikkunan takana ja sinisen ruudun valossa välkkyviä viestejä siitä oli tullut Ailin ja Matin oma outo televisiosarja. Joka ilta, kuin kummallinen jännäri, jossa mikään ei lopulta muuttunut, mutta silti kaikki odotukset kasvoivat.
Sinä aikana Aili oppi Matin kahvimieltymykset ja hänen koulukavereidensa nimet. Kohtasi senkin, että Matti laittoi kolme pistettä jokaisen huomenta-viestin perään. Lopulta siitä tuli yhtä luonnollista kuin karjalanpiirakan voitelu.
Aili oli neljäkymmentäviisi ikä, jossa deitti-ilta muistuttaa seikkailua museossa, jossa mikään ei enää hätkäytä, mutta jokin voi yllättää. Katsotaan nyt, millainen harvinaisuus tällä kertaa löytyy, hän hymähti peilin edessä.
Hän pukeutui hillitysti, villainen neule tuntui melkein juhla-asulta, pientä pilkettä silmäkulmassaan. Hän tiesi, ettei olisi pian sanaton tai hämillään. Toinen jalka vielä yössä, toinen jo maan kamaralla.
Matti, viisikymmentäkaksivuotias, näyttäytyi viesteissä vakavana, järkevänä ja sopivasti lakonisena. Ja ennen kaikkea turvallisena kuin lämmin villa keskellä marraskuuta.
Meidän iässä, Aili, Matti tavasi illalla, ei enää haeta raketteja. Enemmänkin takan lämpöä.
Aili nyökkäsi peilikuvalleen, ripsiväriä silmäkulmaan. Jospas ne muutamat sanat, jotka sanotaan, eivät karkottaisi unta silmästä.
He sopivat tapaamisen pienessä kahvilassa. Puulattia narisi, ilmassa tuoksui kardemumma. Aili oli paikalla ajallaan, suoraryhtisenä ja hymyilevänä. Hänestä näki, että illasta tulisi hänen puolestaan hyvä.
Matti kiirehti sisään viisi minuuttia myöhemmin, hieman lyhyempänä kuin kuvissa ja silmissään katse ikään kuin hän olisi juuri huomannut virheen tilinpäätöksessä.
Hän istuutui, nyökkäsi ja loi Ailiin katseen, jolla yleensä tarkastellaan tahmaista ovimattoa.
Ei kehua, ei lämmintä kiva nähdä. Pelkkä tarkastelu, kuin tentti. He tilasivat kuitenkin kahvit ja pullat. Syntyi omituinen hiljaisuus.
Aili, Matti aloitti äkisti, äänessään rehtorin kaiku ennen koulukokousta. Olen analysoinut meidän viestittelyä lähes neljän kuukauden ajan. Nyt koen velvollisuudekseni sanoa suoraan viisi asiaa, jotka häiritsevät minua.
Hiljainen kilahdus tuntui Ailin sisällä, kuin muovinen kahvikuppi olisi pudonnut lattialle. Hän nojasi leukaa käteensä ja nyökkäsi.
Viisi vai? No tämäpä kiehtovaa, kerropas.
Matti ei noteerannut sarkasmia, vaan ojensi etusormensa.
Ensimmäinen huomio: valokuvat.
Yhdessä kuvassa sinulla on sininen mekko, ja näytät siinä melko erilaiselta kuin nyt kasvotusten. Olet muodokkaampi kuin odotin. Meidän iässä pitäisi olla rehellisempi.
Aili hymyili itsekseen: Muodokas no, parempi sekin kuin jylhä.
Toinen huomio: vastausnopeus.
Toisinaan vastaat viesteihin todella hitaasti. Kolme viikkoa sitten kirjoitin sinulle 14.15 ja vastasit vasta 16.40. Miehet eivät pidä odottelusta. Se tuntuu epäkunnioittavalta.
Aili ehti hädin tuskin sanoa, että oli työpalaverissa, ennen kuin Matti jatkoi.
Kolmas huomio: tapaamispaikka.
Miksi juuri täällä? Tämä kahvila on liian hieno. Ehdotin jtn vaatimattomampaa. Valintasi kertoo, että yrität tehdä vaikutuksen kuluttamisella.
Aili katsoi pullaansa ja tunsi hetken halua painaa se Matin otsalle. Mutta uteliaisuus jäi päälle.
Neljäs huomio: ulkonäkö.
Miksi tuo mekko? Tulimme vain kahville. Se on liian huomiota herättävä päivän aikaan. Korut ovat myös liikaa. Nainen voisi säväyttää muullakin kuin kiiltävällä. Tässä iässä arvostan syvyyttä, en ulkokuorta.
Viides huomio: itsenäisyys.
Olet jatkuvasti päättämässä asioita itse. Usein toit esiin minä päätän -asenteen. Miehelle jää liian vähän tilaa. Tarvitsen naisen, joka sanoo: Mitä sinä ajattelet? ei sellaista, joka nostaa itsenäisyyden jalustalle. Jos aiot olla kanssani, käytöstäsi pitää muuttaa.
Matti jäi odottamaan armoa ja kiitosta avuliaisuudestaan, kädet rinnalla kuin panssari.
Aili katsoi häntä ja näki neljän kuukauden viestit naamiona mattamustana. Etsitty lämpö olikin vain egon lämmittäjä.
Tiedätkö, Matti, Aili sanoi pehmeästi, minäkin analysoin asioita. Minulle riitti viisi minuuttia tehdä johtopäätös.
Mikä johtopäätös? Matti siristi silmiään.
Olet ihmeellinen löytö. Jaksoit tulla halki Helsingin moittimaan vierasta naista hänen tyylistään, ulkonäöstään ja oikeudestaan olla oma itsensä. Se on jo harvinainen taito.
Matti kurtisti kulmiaan.
Sanon vain suoraan.
Et sano totuutta, Aili pudisti päätään. Olet vain täynnä pahaa oloa ja haluat mitata maailman väärällä mitalla. Kuvani eivät miellytä? Mene Ateneumiin siellä taulut eivät muutu. Vastaan hitaasti? Osta itsellesi Tamagotchi. Mekko ei kelpaa? Laitoin sen itseni iloksi, en sinun.
Aili nousi, nosti laukkuaan ja katsoi Matin lävitse.
Niin ja yksi asia vielä: jos egoosi sattuu sana itsenäinen, et tarvitse parisuhdetta vaan kuntoutuksen. Nelikymppisenä arvostan aikaansa liikaa hukatakseni sitä mieheen, joka aloittaa tutustumisen virhelistalla.
Mihin oikein menet? Kahvisi jää juomatta, Matti mutisi.
Juothan sen loppuun itse. Sillä säästät euron tai pari. Ja jos joskus haluat, että sinua kuunnellaan suun kautta varaa aika hammaslääkärille.
Kotiin päästyään Aili ensimmäisenä esti Matin joka kanavasta. Nelikymppisenä kodin rauha tarkoitti enemmän kuin villasukat ja kynttilät se oli puhelin ilman heitä, jotka yrittivät sulloutua omiin kapeisiin muotteihinsa.
Mikä sinun mielestäsi tämä oli? Penaaliton flirtti vai viimeisen päälle harjoiteltu näytelmä? Kannattaisiko jatkaa yhteydenpitoa, jos jo ensimetreillä arvioidaan olemista listan kautta?
