Vieras koti
Tiedätkö, mitä ajattelen? sanoin Matille, kun hinkkasin samaa lautasta jo viidettä kertaa. Että meillä ei ole enää edes omaa teelusikkaakaan jäljellä. Kaikki on heidän huoneessaan. Ja nyt, tässä meidän omassa kodissa, menen nukkumaan miettien, että melutaanko me liikaa iltaisin olohuoneessa, kun katsotaan telkkaria. Häiritäänkö heitä.
Matti katseli hiljaa ikkunasta pimeälle pihalle. Sitten hän huokasi syvältä, sellaisella raskaalla tavalla, jonka kuulee vain harvoin.
Vieraita me ollaan, sanoi hän lopulta, kääntymättä. Omat emännät vieraina omassa keittiössä.
Samassa, aivan kuin tilauksesta, kuului ylähuoneesta hillitty tytön naurahdus ja sitten hänen poikaystävänsä matala ääni. He katselivat leffaa. Meidän vanhassa olohuoneessa.
Niin me siinä istuttiin: minä lautanen kädessä, Matti ikkunan ääressä. Päässä pyöri vain yksi kysymys: miten me tähän jouduttiin? Miten siitä, että asutaan omassa kolmiossamme Helsingin Kontulassa, ollaan päädytty siihen, että ei uskalleta edes vetää vessaa iltaisin, ettei vaan häiritä. Ja kuitenkin kaikki alkoi niin viattomasti. Hyvästä sydämestä, sellaisella perisuomalaisella sukulaisavulla.
Elokuun lopussa, puolitoista vuotta sitten, sain siskoltani Annukalta puhelun. Olin juuri säilömässä kurkkuja, tukka otsalle liimautuneena. Puhelin pärähti soimaan, pyyhkäisin kädet essuun ja vastasin.
Moikka, Maarit, kuului Annukan epäröivä, vähän syyllinenkin ääni. Hän ei yleensä soittele muuten vain asuu Turussa, omassa elämässään. Korkeintaan muutaman kerran vuodessa vaihdetaan kuulumiset. Kuule, vähän olisi asiaa. Muistatko Kaarinan, mun vanhimman tyttären?
No tietysti muistan. Mitäs Kaarina?
Ei mitään pahaa, hyvin menee. Hän pääsi opiskelemaan, Helsingin yliopistolle. Sai opiskelupaikan valtiotieteellisessä ihan omilla arvosanoillaan. Ongelma on, ettei opiskelija-asuntoa irtoa heti. Ehkä vasta keväällä. Niin ajattelin, että… kun teillä on kolmio ja asutte siinä Mattin kanssa kahdestaan, voisitteko ilmoittaa hänet teille virallisesti asumaan? Vain paperilla siis, että on osoite Helsingissä silloin menee helposti opiskelijarekisteriin. Hän majoittuu muuten kaverin kanssa. Ymmärrät varmaan, miten tarkkoja ne nykyään on papereista…
Siinä minä seisoin, puhelin korvalla ja mielessä seitsemän ajatusta. Toisaalta, rakas siskontyttö ja fiksu, aina kehuttu. Toisaalta tuo osoiteasiakin ei ole mikään pikkujuttu. Matti oli aina sanonut: älä ilmoita ketään asumaan, sukulaisia etkä ketään. Jos tulee ongelmia, siitä ei pääse eroon. Mutta nyt oli kyseessä Kaarina, nuori opiskelija, ja Annukan pyynnöstä oli vaikea kieltäytyä. Hän on kuitenkin sisar, vähän etäinen ehkä, mutta silti.
Oletko varma, että Kaarina ei muuta meille, kysyin varmuuden vuoksi. Se on kuitenkin vähän hankalaa, jos joku muuttaisi pysyvästi.
Höpö höpö! Annukka nauroi. Hän on kahdeksantoista, kaipaa jo itsenäisyyttä. On jo etsinyt kämppäksiä mutta opiskelupaikka vahvistuu vasta, jos on osoite Helsingissä. Niin paljon sääntöjä nykyään. Tämä olisi vain muodollisuus et edes huomaa hänen olevan olemassa.
Sanoin miettiväni asiaa Matin kanssa. Illalla kun kerroin hänelle, Matti kurtisti kulmiaan.
Älä tee, Maarit, Matti totesi lyhyesti. Osoite on iso juttu. Siitä voit joutua tappelemaan vuosia päästäksesi eroon, jos asiat menee päin mäntyä.
Mutta Kaarina on Annukan tytär ja tämä on vain määräaikainen osoite. Lupasi, että asuu oikeasti muualla.
Niin ne aina sanoo. Osoite tulee, sitten kohta: voiko tuoda roipetta tänne, voiko jäädä yöksi kun kaverilla on juhlat… ei kiitos.
Mutta kai minua omaatunto painoi. Kun Kaarina soitti parin päivän päästä ja esitteli asiansa, olin sulaa vahaa. Hän oli niin kohtelias ja asiallinen, kuulosti jo lähes aikuiselta.
Hei Maarit-täti, kuuluu pieni jännittynyt ääni. Kiitos jo ihan hirveästi, jos voit auttaa. Tämä auttaisi opintoja tosi paljon. Käyn vaan tuomassa paperit ja voin tulla esittäytymään, jos sopii.
Mitä siinä sitten enää voinut tehdä? Matti vain nosti kädet ilmaan, kun ilmoitin illalla: Kaarina tulee huomenna käymään.
Kaarina saapui syyskuun alussa. Pitkä ja laiha, farkuissa ja valkoisessa paidassa, tukka saparoilla. Hymysi leveästi ja toi mukanaan äidin tekemää hilloa, suomalaista hunajaa ja pantillisia karkkeja. Oikeasti ihana nuori.
Hörpittiin teet ja hän kertoi tulevista opinnoistaan. Halusi toimittajaksi, puhui vilpittömällä innolla. Osoitti kaveriasunnon kuvia Lauttasaaresta: pieni kämpä, kolme tyttöä. Tarvitsen vain osoitteen, en häiritse teitä. Kyllä siinä mielen teki uskoa parasta.
Parin päivän päästä käytiin Malmin asiointipisteessä tekemässä rekisteröinti. Kaarina toi kaikki laput, Matti, tosin nuristen, laittoi myös nimensä alle. Vuosi määräaikaa. Ajattelin, että sillä selvä. Meidän auttaminen, Kaarina kiitollinen ja elämä jatkuu.
Kuinkas sitten kävikään.
Alussa Kaarinaa ei näkynyt. Lokakuu ja marraskuu menivät. Hän laittoi pari kertaa viestiä ja toivotti hyvää iltaa. Annukka kiitteli, kertoi kaiken olevan hyvin.
Mutta marraskuun puolivälissä Kaarina soitti. Täti, saanko tulla muutamaksi yöksi? Kämppäkaverit pitävät bileitä, en pysty lukemaan kokeisiin. No mitenpä siinä kieltäisit, tenttiviikko ja nuori opiskelija. Tule vaan, sohvalle voit majoittua. Hän tuli iso reppu selässä, Matti mulkaisi, mutta ei sanonut mitään. Kaarina pyyteli anteeksi, lupasi olla hiljainen ja siisti.
Tarkoitus oli olla viikko. Mutta tentit venyivät. Sitten lähden heti kun löydän uuden kämpän. No, etsi rauhassa, ajattelin, mutta toivottavasti pian.
Tenttien jälkeen tuli talvi ja Kaarina jäi. Hän löysi keikkaduunin lehdessä, halusi säästää rahaa kesäharjoitteluun. Sanoi selvästi, että olisi valmis maksamaan osuutensa sähkölaskusta ja ruoasta. Siinä kohtaa Matti räjähti.
On tämä nyt jotain! Se muka maksaa meille vähän vesimaksua, mutta elää tässä ilmaiseksi. Käyttää meidän kaikkea, vie tilaa, ottaa juustoa jääkaapista ja käyttävät pyykinpesukonetta kuin omalla kotona. Ei tämä ole reilua!
Itsekin ajattelin jo välillä samoin. Kaarina laajensi reviiriään: hänen tavaroita oli eteisessä, pyyhkeitä kylpyhuoneessa, kirjoja parvekkeella. Ruoatkin hän osti välillä omansa, mutta kyllä meidänkin leipä hupeni välillä hänen suuhun. Ei tiedolla, vaan tunteella tuntui kodistamme tulevan yhteinen.
Matin kanssa juteltiin yhä vähemmän oikeista asioista. Hän kerkesi ripeästi töihin ennen Kaarinaa ja kotiin myöhään iltaisin, jottei tarvinnut törmätä kämppikseen. Kaarina oli kiltti, mutta silti kaikki tuntui väärältä. Oli kuin joku muu olisi ottanut meidän paikan.
Kerran istuin iltaa keittiössä, salaatin ääressä. Ulkona kuului tihkusadetta. Kaarina tuli hakemaan vettä, näppäili puhelinta rauhassa, laittoi omalla rahalla ostamansa pinkin vedenkeittimen tulille. Jopa oma teemukinsa, Girl Power -tekstillä, löytyi keittiön kaapista. Kaikki omaa, kaikki hänen mukaista.
Kaarina, kysyin hermostuneena, et kai aio asua täällä kovin pitkään? Ei kai ne kaverit ota sinua takaisin?
Hän pyysi anteeksi, mutta perusteli taas opiskelua, hiljaisuutta ja sujuvaa kulkua keskustaan. Ei hänestä ollut vaivaa, kuulemma.
Mitä siihen sitten vastaat, muuta kuin että katso kuitenkin muita vaihtoehtoja oma kämppä voisi olla mukavampi? Kaarina vain nyökkäili, että hyvin pärjää tässäkin.
Pian alkoi pyöriä yhä enemmän omia juttuja. Tuli ilta, kun Kaarina toi poikaystävänsä, Akin. Meillä on yhteisiä koulutehtäviä jos sopii, istutaan tässä hetki. Kyllä minä join kahvit keittiössä ja Matti meni nukkumaan tuhahtaen. Vähän myöhemmin poika lähti kohteliaasti, mutta naisoletettu istui taas olohuoneen lattialla kannettavan kanssa.
Matti käski minun ilmoittaa, että tyttären pitää muuttaa pois. Kun keväällä osoitteen määräaika täyttyi, Kaarina pyysi jatkoa: Voin maksaa kaiken, mutta tarvitsen virallisen osoitteen opiskelujen takia! Soitin Annukalle Odota vielä hetki. Kaarina on kiltti ja siisti kyllä se kohta löytää uuden kämpän. Eihän sitä voi kadulle heittää.
Kiltteydestä päästiin kuitenkin nopeasti siihen, että Kaarina alkoi käyttäytyä kuin olisi omistaja. Hän sanoi suoraan: Minulla on oikeus asua täällä, olen rekisteröity ja maksan osuuteni. Riitojen jälkeen tunnelma kiristyi. Minä en enää halunnut edes laittaa joulukuusta olohuoneeseen vein sen keittiöön. Elämä alkoi supistua meidän omaan makuuhuoneeseen ja keittiöön. Olohuone oli Kaarinan aluetta.
Maaliskuun lopulla Kaarina ilmoitti, että Akikin muuttaisi meille, vain tilapäisesti, muutamaksi viikoksi. Sanoi, että hänellä on oikeus siihen. Matti räjähti: Ei tule kysymykseenkään. Tämä on meidän talo. Sinun pitää muuttaa! Ja Akia ei oteta tänne edes yöksi!
Siitä syntyi uusi riita. Kaarina luki netistä ohjeet ja ilmoitti, että jos on virallisesti rekisteröityvä asukas, saa tarvittaessa rekisteröidä myös oman tulevan puolisonsa. Matti meni kaupungin lakimiehelle Prosessi on pitkä, mutta mahdollista, jos pystyy todistamaan asumisen häiriöksi.
Huhtikuussa Akista tuli osa arkea. Saman tien käytiin kaikki läpi viranomaisen kanssa poliisi tuli käymään ja antoi Akin lähteä, mutta eipä se muuttanut mitään. Kaarina jatkoi, että antaa olla, rekisteröi vaikka koiran, ihan sama.
Täältä me löydämme itsemme sitten. Iltaisin istumme Matin kanssa keittiössä, juodaan teetä ja puhutaan hiljaa. Välillä Matti ehdottaa, että myydään koko kämppä ja lähdetään vaikka Lahteen tai Turkuun kaksioon, jossa voidaan olla kahdestaan ilman nuoria oppineita.
En tiedä, miten tässä enää ratkaisisi. Näin voivat sukulaispalvelut kääntyä päälaelleen. Tekee työtä käskettyä, haluaa olla hyvä, mutta kukaan ei kiitä.
Viimeisenä iltana, kun Kaarina meni pesuhuoneeseen ja Akikin kävi hakemassa mehun meidän jääkaapista, Matti totesi hiljaa: Tämä on vieras koti meille nyt. Ehkä me ollaan jo antaneet tarpeeksi.
Eikä minulla ollut mitään siihen lisättävää. En kyennyt enää edes itkemään. Vain tyhjä olo rinnassa ja ajatus siitä, että hyvä tahto ei aina kanna pitkälle. Hyvyyttä ei aina palkita.
Silmät itkuisina makasin omassa makuuhuoneessa ja mietin, että ehkä ensi keväänä edes joku muuttuu. Ehkä löytyy pieni yksiö, jossa voi taas hengittää ihan rauhassa. Meidän oma koti.
Ehkä se olisi helpompi niin.
