Purakaa hökkeli pois! huusi liikemies, tietämättä että taloa lähestyi jo erikoisjoukkojen upseeri
Arttu ei pitänyt marraskuusta. Marraskuussa kura jalkojen alla muuttuu tahmeaksi kuin piki, ja taivas laskeutuu niin alas, että hipaisee puiden latvoja. Bussi jätti hänet risteykseen, puhalsi päälleen pakokaasupilven ja katosi sumuiselle tielle.
Kylälle oli puolentoista kilometrin kävelymatka. Reppu painoi hartioilla tuttuun tapaan siellä oli tuliaisia: villainen huivi, rasia suklaita, joita mummo Aili niin rakasti, sekä hyvä kahvipurkki. Arttu ei ollut soittanut mummolle etukäteen. Hän halusi nähdä ilmeen tämän kasvoilla, kun kävelisi portista sisään. Kolme vuotta sopimuksella, vaikeita vammoja, puoli vuotta sairaalassa Arttu oli väsynyt. Hän kaipasi hiljaisuutta, takassa rätiseviä puita ja uunista tulevien leivonnaisten tuoksua.
Mutta hiljaista ei ollut.
Jo lähellä Rantatietä Arttu kuuli painavaa jylinää. Dieselmoottori käynnissä väsyneesti, tasaisesti, voimalla. Arttu kiihdytti tahtia, loikkasi vesilätäköiden yli. Tuttua aitaa, jonka hän oli maalannut vihreäksi neljä vuotta sitten, oli yksi osa kaatunut maahan.
Avoimesta portista näkyi tumma maasturi. Kaksi rotevaa miestä nahkatakeissaan seisoskeli auton vieressä, syljeskeli auringonkukansiemeniä mutaan. Vähän kauempana, portailla, seisoi mies kamelinvärisessä villakangastakissa. Hän uhkui kookkaana pientä, kumaraista vanhusta vastaan, jolla oli päällään vanha tuulitakki.
Sinä olet täysin houru, vanha nainen, miehen ääni kirisi kireänä. Annoin sulle viikon aikaa! Viikon! Koneet seisoo, sijoittajat hermoilee!
Kulta, en minä mihinkään pysty mummo Ailin ääni tärisi ja tahtoi murtua itkuun. Kohta tulee talvi täällä on papan hauta, tässä minun elämäni
Viet sinut hoitokotiin! mies ärähti, ja potkaisi kiiltävällä kengän kärjellä vanhaa peltisankoa portailla. Sankko kolisi pihan yli. Puratte hökkeliksi tämän! hän huusi siemenensylkijöille. Jos ei hyvällä mene!
Toinen miehistä hymähti ja astui eteenpäin.
Arttu ei huutanut. Hän ei juossutkaan. Hän vain astui pihaan. Hiljaa, kuten oli aikoinaan opetettu. Reppu siirtyi pehmeästi olalta heinikkoon.
Nahkatakkinen mies huomasi hänet vasta kun välissä oli enää pari metriä.
Hei jätkä, kuka sinä hän ei ehtinyt jatkaa.
Arttu teki lyhyen liikkeen, ja vastustaja kaatui nopeasti. Toinen aikeissaan puuttua tilanteeseen, pysähtyi kohdatessaan Artun silmät.
Tulijassa ei ollut vihaa. Vain jäätä ja väsymystä sellaisesta, mitä nämä eivät koskaan kokisi.
Älä liiku, Arttu sanoi matalalla äänellä.
Takissa oleva mies kääntyi nopeasti. Hänen kasvonsa, sileät ja hoidetut, vääristyivät yllätyksestä.
Kuka sinä olet? Mistä tulit?
Arttu astui mummon viereen. Tämä katsoi häntä epäuskoisena, kätensä puristuneina rintaa vasten.
Arttu kuiskasi mummo. Elossa
Arttu rutisti häntä yhden käden halaukseen, tuntien kuinka hauras tämä oli. Tuttua tuoksua rauhoittavia tippoja ja vanhaa lampaanvillaa.
Elossa, mummo. Mene sisään, laita tee tulelle.
Kuule, Rambo! takkitukkoinen mies harppasi heidän luokseen sylkeä roiskuen. Keitä sinä luulet uhkaavasi? Minä olen Eero Koskinen! Tämä alue kuuluu minulle! Sinusta maksetaan vielä!
Arttu kääntyi hitaasti. Astui Eeron viereen. Tämä oli pidempi, mutta perääntyi vaistomaisesti, sillä Arttu huokui arvaamatonta vaaraa.
Kuuntele, Eero, Artun ääni oli pehmeä ja hiljainen. Vie pellejoukkosi pois täältä. Hyppää autoon. Ja varo, ettet ensi minuutin jälkeen jätä edes tuoksuasi tänne.
Koskinen punastui.
Ai, sinä uhkaat minua! Huomenna palaan ja pistän tämän törkylän matalaksi! Kaikki lähtevät!
Hän viittoi pojilleen (lattialle saadun kaverin noustessa jo haparoiden pystyyn) ja lampsi autolle. Ovi paiskattiin, linnut pelästyivät katolta lentoon. Maasturi ärjyi, kääntyi kukkapenkin läpi ja katosi.
Sisällä oli lämmin, mutta lämpö oli epävarmaa, ohutta. Pöydällä jäähtyi paistettuja perunoita. Mummo Aili hääri ja laittoi esille maustekurkkuja, sieniä sekä hapankaalia, mutta kädet vapisivat niin ettei haarukka tahtonut pysyä kädessä.
Ilmaantuivat kuukausi sitten, hän jutteli ikkunasta tähyillen. Ensin hymyilivät, halusivat ostaa maata. Tarjosivat senttejä. Sitten Koskinen tuli. Sanoi rakentavansa hulppean lomakeskuksen, kun tässä on järvi vieressä.
Entä muut, suostuivatko? kysyi Arttu, hörppien makeaa, vahvaa teetä.
Koko katu melkein. Virtasilla katosi lehmä, löytyi myöhemmin metsästä… kuolleena. Kankaisella paloi yöllä ulkorakennus. Ihmiset pelkäävät, Arttu. Koskisen velipoika on kunnassa töissä ja poika poliisissa. Mihin meidän vanhojen riittää enää voimat?
Artun sisällä jännite kasvoi. Hän tunnisti tämän ihmisryhmän. Nämä eivät pysähdy. Jos Koskinen lupasi tulla huomenna, hän tulee. Ei yksin.
Missä talon paperit ovat?
Lipastossa, kaikki kunnossa.
Hyvä. Nuku yösi rauhassa, mummo. Minä valvon.
Yöllä Arttu ei nukkunut hetkeäkään. Hän tarkasti pihan. Aita oli hädin tuskin pystyssä. Takana metsä, josta pääsisi huomaamatta. Vanhasta hirsitalosta olisi helppo sytyttää tuli.
Hän astui terassille, sytytti tupakan. Kenttä oli huono, piti kiivetä vintille.
Valitsi numeron. Pitkä odotus.
No? virkku ääni, vaikka oli kolme yöllä.
Samppa, morjes. Täällä Hiljainen.
Hiljainen! Kaveri! Luultiin, että olet vielä toipilaana.
Mummon luona täällä Järvirannassa. Täällä on ikävä juttu. Paikallinen pikkupomo menettänyt pidäkkeet. Lupasi tulla kovalla kalustolla huomenna. Tekee mitä huvittaa.
Kuinka monta?
Päivällä oli kolme. Huomenna tuo lisää. Ja poliisikin on sen puolella. Täällä laki ei auta.
Laita paikka. Me ollaan kaverien kanssa Tampereella, matkaa ei ole paljon. Ollaan aamuun mennessä.
Samppa, varovasti sitten. Ei mitään… ylimääräistä.
Luuleks, että me ei osata käyttäytyä. Nähdään perillä.
Arttu palasi alas. Oli neljä tuntia aamuun.
Aamu oli harmaa ja kostea. Sumu peitti rantaa. Arttu istui portailla, veisti omenapuusta lastuja. Mummo oli saatu pysymään sisällä.
He tulivat tasan yhdeksältä. Koskinen piti sanansa.
Ensin jyly. Sitten sumusta ryömi keltainen telaketjukaivuri, kauha pystyssä kuin kypärä. Perässä kaksi mustaa maasturia ja pakettiauto.
Sirkus pysähtyi portille.
Koskinen nousi ulos ensimmäisenä. Tänään hänellä oli lyhyt takki. Viereensä nousi harteikas mies, jolla oli arpi poskessa vartiojohtaja. Pakettiautosta kömpi ulos tusina sekalaista sakkiä verkkareissa, maastopuvuissa, pesäpallomailat ja putkenpätkät lavoina.
No niin, sankari, Koskinen virnisti laajasti. Pakkasitteko jo kamat? Vai tarvitaanko apua?
Arttu nousi. Otti haukun omenasta.
Sanoin jo eilen, Eero. Et kuunnellut.
Murra aita! karjui Koskinen kaivurin kuljettajalle. Ja tuolle röyhkimykselle opeta tavoille!
Kaivuri ärisi, päästi mustan savupilven, ja ratas pyörähti. Sakki mailoineen lähti kohti porttia. Arttu ei hievahtanut. Seisoi vain, villapaidassaan.
Palkkalaiset marssivat pihaan. Heillä oli valta, aseet, takanaan rahaa ja voimaa.
Parempi lakata suoraan, arpikuvioinen mies virnisti. Et rikotu pahasti.
Silloin kadun päästä, metsän suunnasta, kuului moottorin ääni. Ei kaivurin jyrinää, vaan lyhyemmän, kiivaamman pärinä.
Kaikki kääntyivät.
Talolle lensi mutaa roiskien kaksi siviili-Toyotaa. Ne jarruttivat risteykseen, katkaisivat Koskisen pakoreitin.
Ovet aukesivat.
Autoista nousi seitsemän miestä. He eivät huutaneet eivätkä heilutelleet mitään. He vain asettuivat riviin. Suorina, varmoina, retkeilyvaatteissa, tukevissa saappaissa. Seisoivat kuin ihmiset, jotka ovat nähneet pahimman mahdollisen ja palanneet siitä. Olka olkaa vasten.
Samppa roteva, punatukkainen astui eteen.
Hyvää päivää vain, lomanviettäjät, hän kajautti. Mikä tilaisuus? Miksi ei kutsuttu meitäkin?
Koskinen hermostui. Hän aisti, että peli oli kääntymässä.
Tämä on yksityisaluetta! Teettei täällä mitään! Kuka te olette?
Me? Samppa hymyili. Me ollaan apumiehiä. Halutaan halkoja ja aitoja auttaa vanhuksille. Mutta te, te rikotte järjestystä.
Hoitakaa nuo pois! huusi Koskinen tolaltaan. Kaikki ulos!
Joukko ryntäsi. Mutta se oli virhe.
Yhteenotto kesti tarkalleen puolitoista minuuttia.
Artun ystävät työskentelivät rauhallisesti, keskitetysti. Jokainen hyökkäys kääntyi hyökkääjää vastaan. Minkäänlaista sekoilua.
Arpimies huitaisi putkella Samppaa. Samppa astui syrjään, tarttui käsivarteen, ja laski taistelijan hellästi maihin.
Paikoillanne! joku huusi sellaisella voimalla, että kaivurikuski sammutti koneen ja nosti kädet.
Kahden minuutin päästä Koskisen joukkue lepäsi tantereella järkyttyneinä. Koskinen seisoi autonsa vieressä valkeana kuin lakana. Arttu astui hänen viereen.
Eero, Arttu sanoi hiljaa. Kaiva puhelin esiin.
M-miksi? hermoili liikemies.
Katso uutisia. Alueellisia.
Koskinen kaivoi tärisevin käsin kännykän.
Samppa kurkkasi olan yli.
Oho, jo tännekin. Toimittajat tekee ripeästi duunia.
Näytöllä näkyi otsikko: Lainrikkomuksia Järvirannassa liikemies Koskinen ja kunnan johto painostivat eläkeläisiä. Videotodisteet.
Ja alla video. Eilinen. Miten Koskinen potkii sankoa, huutaa mummolle, uhkailee talon purulla.
Eero, mulla on kavereita muuallakin kuin salilla, Arttu sanoi. Yksi ystävä on lehdistössä. Hän rakastaa tällaisia juttuja. Video on jo maakunnan syyttäjällä. Ja maakuntajohtajan sähköpostissa.
Koskinen pudotti puhelimen. Se tömähti kuraan näyttö alaspäin.
Sovitaan? hän kuiskasi. Maksan. Vaikka paljonkin.
Totta kai sovitaan, Arttu nyökkäsi. Otat miehesi, koneet, ja häivyt. Jos ikinä mun mummolle tai naapureille sattuu mitään Ymmärsitkö?
Koskinen nyökkäsi tiheästi kuin lelukissa.
Poliisit saapuivat tunnin päästä. Mutta eivät paikalliset, vaan maakunnan erikoisyksikkö. Maakuntajohtaja halusi selvittää kohun jälkeen koko kuvion. Koskisen porukka lastattiin autoon ilman selityksiä.
Illalla mummo Ailin tupaan mahtui niukasti.
Pöytä siirrettiin keskelle. Ilmassa tuoksui paisti, suolakurkut ja leivinuunin savu. Samppa kertoi tarinoita, miehet nauroivat, Arttu kaatoi teetä. Mummo Aili istui pöydän päässä, heleänä ja onnellisena, lisäämässä karjalanpiirakoita tarjottimelle.
Kiitos pojat, hän sanoi kyyneleet silmissä. Ilman teitä…
Älkää nyt, Aili-mummo, Samppa hymyili. On täällä raikasta ilmaa ja hyvä olo. Kyllä me nautimme.
Illan tullen he menivät portailta katsomaan. Sumu oli hävinnyt, taivas kirkastunut, tähdet välkkyivät sellaisina, kuin vain myöhään syksyllä Suomessa.
Mitä meinaat nyt? Samppa kysyi ja sytytti tupakan.
Arttu tuijotti metsää ja vinksalleen mennyttä aitaa, jonka he jo ehtivät vähän korjata.
Jään tänne. Katto pitäisi uusia. Ehkä uusi varastokin. Ja omenapuut
Mitä omenapuut?
Mummon mukaan vanhat eivät menestyneet. Uusia pitää istuttaa. Antonovkaa.
Samppa hymyili ja taputti olalle.
Rakentaminen siinä on järkeä.
Aamulla ystävät lähtivät. Arttu seisoi portilla, katsoi autojen perään. Sitten hän kääntyi taloa kohti. Ikkunasta näkyi lämmin valo mummo hääräsi taas keittiössä.
Hän tarttui lapioon. Maa oli kovaa ja kylmää, mutta hän tiesi: kun puun istuttaa sydämellä, se juurtuu varmasti vaikka marraskuussa. Tärkeintä on, että juuret ovat tarpeeksi vahvat. Ja täällä ne ovat. Sellaisia, joita mikään kaivuri ei irrota.
Elämä opetti Artulle, että vaikka vastassa olisi kuinka suuri voima, periksi ei kannata antaa kunhan omat juuret ovat tarpeeksi syvällä maassa ja sydämessä.
