Elämä jatkuu
Missä sinä oikein olet? Aiotko sinä oikeasti jättää minut?
Saara seisoi olohuoneen ikkunassa, tuijottaen kadulle, jossa syyssade valui tihkuna alas. Pisarat kisaavat ikkunalasia pitkin, muodostavat uusia kuvioita koko ajan. Saara piteli kädessään teemukia, ei edes huomannut, että juoma oli kylmää. Aika kului uskomattoman hitaasti, kuin joku olisi venyttänyt jokaista sekuntia tarkoituksella tuntien pituiseksi.
Päässä kierti uudestaan ja uudestaan, mitä Mikko sanoi aamulla puhelimessa: Meidän täytyy puhua. Nuo sanat tuntuivat jäätyneeltä vedeltä kaulalla, sellaiselta tunteelta, jossa kaikki jännittyy luita myöten. Saara koetti vakuuttaa itselleen, että kyse olisi työjutuista tai vaikka lomasta, mutta sisimmässään hän tiesi, että tänään heidän suhteensa kohtalo ratkeaisi lopullisesti.
Kun Mikko lopulta tuli kotiin, tunnelma oli heti erilainen. Hän ei katsonutkaan Saaraa silmiin, vain riisui takkinsa ja heitti sen huolimattomasti eteisen penkille. Istui keittiön pöydän ääreen. Hiljaisuus roikkui ilmassa painavana kuin marraskuinen usva.
Vielä muutama vuosi sitten kaikki oli toisin. Neljä vuotta sitten Mikko kiirehti töistä kotiin, veti Saaran halaukseensa, suukotti ja kyseli päivän kuulumisia nauraen. He viihtyivät tuntikausia ruokapöydän ääressä höpötellen kaikesta mahdollisesta, suunnittelivat tulevaa, miettivät minne lähtisivät seuraavaksi lomalle, kiistelivät verhotyyleistä olohuoneeseen. Mikko tykkäsi keittää aamulla kahvit molemmille, ja Saara leipoi mustikkapiirakkaa Mikon herkkua. He keksivät jo nimen mahdolliselle koirallekin valkoiselle lapinkoiralle nimeltä Lappi. Kaikki tuntui niin helpolta, luonnolliselta.
Nyt Mikko istui vaitonaisena vastapäätä, hartiat kumarassa, jotenkin vieraana. Saara tunsi, kuinka jännitys vain kasvoi sisällä, teki vaikeaksi hengittää.
No? hän vihdoin sanoi aavistuksen liian kovalla äänellä, painaen teemukin pöytää vasten. Älä vain ole hiljaa! Sinä pelästytät minut ihan pelkällä olemassaolollasi!
Mikko hengitti syvään kuin keräten rohkeutta. Hän katseli hetken ulos, sitten sanoi hiljaa:
Minä en rakasta sinua enää.
Mitä? Saara kuiskasi, ei saanut edes katsekontaktia. Mikko tuijotti valokuvakehystä hyllyllä kuva Lapin-matkasta viime kesältä, jossa he olivat niin onnellisia yhdessä. Miksi?
Anteeksi. Mietin tätä pitkään, koitin selvittää mikä minussa on vikana, hän painoi kasvonsa käsiin, kuin yrittäen pyyhkäistä väsymyksen pois. Mutta näin se on. Mun tunteet vaan kuihtuivat. Ei tunnu hyvältä nähdä sinua joka päivä, kuulla sun ääntä, jutella… Olet muuttunut mulle yhdentekeväksi, tajusitko?
Saara tunsi, kuinka hänen sisällään puristus vain kiristyi. Koko vartalo tuntui jäätyvän sisältäpäin. Hän vajosi hitaasti tuolille, puristi käsiään yhteen.
Ei tämä voi olla totta. Ei vain voi…
Milloin sä tämän ymmärsit? hän kysyi oudolla, etäisellä äänellä, joka kuulosti jonkun tuntemattoman suusta.
Vasta viime aikoina, Mikko lopulta kohtasi hänen katseensa, väsyneenä mutta ilman katumusta. Nyt olen vaan aivan varma, että meidän yhteistä tulevaisuutta ei enää ole.
Saara puristi pöydän reunaa niin, että rystyset vaalenivat. Neljä vuotta välähti filminauhana silmissä: iltaisin takkatulen ääressä Mikko luki kirjaa ääneen ja Saara yritti neuloa villasukkaa, joka jäi kesken. Sunnuntaisin he menivät yhdessä elokuviin, kinastelivat, kumpi leffa pitäisi katsoa. Ja se, miten Mikko aina piti häntä kädestä kävellessä kadulla… Hetkiä, jotka nyt tuntuivat harmaalta, kuin ne olisi painettu ulos hänen elämästään.
Miksi et sanonut aiemmin? hän kuiskasi, tuijotti pöytäliinaa ja pyöritteli sen reunaa sormessaan kuin etsien sieltä lohdun murusta.
En halunnut satuttaa sinua, Mikko katsoi alas. Mutta en myöskään jaksa valehdella.
Onko sulla joku toinen? Saara sai kysyttyä, mutta ei itsekään tiennyt, halusiko kuulla vastausta. Vieraaseen naiseen olisi helpompi suhtautua kuin siihen, ettei kelvannut.
Ei! Mikko nosti päänsä kiireesti. Ei tässä ole ketään muuta. Tunteet vaan hiipuivat.
Saara nyökkäsi. Hänessä oli siis vikaa… Hän nousi, meni ikkunan ääreen katsomaan sadepisaroiden leikkiä. Ei oikeastaan kiinnostanut, miltä maisema näytti. Hän halusi vain kestää tämän pystyssä, säilyttää ripauksen ylpeyttä.
Kiitos, että olit rehellinen, hän sanoi selkänsä takaa. Vaikka sattuu, niin hyvä että tiesin.
Anteeksi. En tätä halunnut, en näin.
Pikku juttu, Saara yritti hymyillä, ettei ääni värähdä liikaa. Voisitko nyt vain lähteä?
Kun ovi painui Mikon perässä kiinni, asuntoon jäi poikkeuksellisen syvä hiljaisuus. Se painoi, levisi joka nurkkaan. Saara meni eteiseen, otti kaapista matkalaukun ja alkoi kasata Mikon kamppeita. Kauluspaidat, joita hän silitti iltaisin, kirjat, joista oltiin yhdessä väännetty Kallion kirjakaupassa, valokuvat kaikki heidän tarinaansa nyt osa mennyttä.
Myöhemmin Saara istui sohvalla höyryävän teen kanssa ja alkoi yhtäkkiä nauraa. Ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa, ja pian itku sekoittui nauruun. Hänestä tuntui, että kaikki sisälle jäänyt kipu pääsi vihdoin ulos.
Seuraavana päivänä Saara jäi pois töistä. Hän tarvitsi aikaa olla itsekseen ja koota ajatuksia. Hän lähti Kaivopuistoon sellaiseen paikkaan, missä kaupungin hälinä aina jää jonnekin kauas ja vihreä hiljaisuus täyttää mielen.
Sade oli lakannut. Aurinko pilkisti pilvien lomasta ja kimalteli lätäköissä, joista tuli pieniä peilejä. Saara kulki rauhalliseen tahtiin, hengitti syvään. Ilma tuoksui syksyltä, maan kosteus ja lehtien sekä viimeisten kukkien tuoksu tuntuivat rauhoittavilta. Hän huomasi olevansa vähän kevyempi, melkein helpottunut. Iso möykky rinnassa oli lähes sulanut.
Hän pysähtyi penkille, kaivoi kännykän esille halusi kuvata sateenkaaren, joka kaartui puiden yli. Juuri, kun hän asetteli kameraa, hänen eteensä pysähtyi nainen.
Saara? tuttu ääni. Olen Lea.
Saara tunnisti Mikon äidin heti. Sisällä kaikki jännittyi. Hän muisti yrityksensä olla yhteydessä Leaan, tekstiviestit, onnittelut jouluna ja syntymäpäivänä. Vastaus oli aina ollut asiallinen, vähän etäinen.
Hei, Saara tervehti kohteliaasti, vaikka kädet hikoilivat.
Voitaisiinko jutella? Lea viittasi penkille. Mä tiedän, että teillä on nyt ero, hän sanoi suoraan, mutta rauhallisella äänellä. Mikko kertoi.
Saara nyökkäsi. Hänestä tuntui, että Lea halusi sanoa jotakin kauheaa ehkä että alun perinkin oli tätä vastaan?
Mietin pitkään, sanonko tämän, mutta tulin siihen tulokseen, että sinun on hyvä tietää. Mä en koskaan ollut sinua vastaan, Lea käänsi päätään ja katsoi Saaraa. Mikko sepitti koko ajan, että mä olisin jotenkin vaikea anoppi. Hän halusi vain kanssasi olla, kunnes olisi aika lähteä. Taisi pelätä, että jos mä kertoisin sinulle totuuden, olisit pian nostanut kytkintä.
Lähteä? Minne?
Hän suunnitteli muuttoa ulkomaille. Lea puhui tyynesti, mutta huokui väsymystä. Hän halusi odottaa, kunnes hänen yrityksensä vakiintuisi, sitten muuttaa. Sinä olit sillä välin… vähän niin kuin turvallinen kumppani.
Sisällä Saaran maailma vääntyi nurin. Neljä yhteistä vuotta. Hän oli koonnut kaiken Mikon ympärille. Ja samalla toisen päässä pyöri aivan toisenlainen tulevaisuus. Nyt kaikki hänen muistonsa tuntuivat valheilta.
Miksi kerrot tämän minulle nyt? Saara katsoi syliinsä, pelkäsi romahtavansa, jos kohtaisi Leaa silmiin.
Koska ansaitset totuuden, Lea tarttui kevyesti Saaran käteen, mikä yllättäen antoi hänen sisälleen voimaa. Olen pahoillani, etten kertonut aiemmin. Toivoin, että Mikko oikeasti rakastuisi sinuun ja jättäisi ne höpöhöpö haaveensa.
Saara hengitti syvään, ulkoilman raikkaus muistutti, että elämä jatkuu. Hän tajusi, ettei enää tarvinnut selitellä, arvailla, selittää Mikkoa itselleen.
Kiitos, hänen äänensä värisi, tästä on paljon helpompi jatkaa eteenpäin.
Mitä aiot tehdä nyt? Lea kysyi hetken päästä.
Saara katsoi puiden lomasta välkkyviin auringonsäteisiin. Elämä jatkui jossain tuolla ihmiset kulkivat, nauroivat, kiirehtivät. Samassa hän oivalsi: hänenkin elämänsä jatkuu. Nyt hän oli vapaa rakentamaan sen omanlaisekseen.
Aion elää, Saara hymyili, tällä kertaa aidosti, kevyesti, miltei hymyillen omalleen. Ihan vain elää.
He juttelivat pitkään. Alkujännitys suli nopeasti. Kävi ilmi, että he pitivät samoista kirjoista ja olivat kumpikin hurahtaneet kahviin Saara lisää kanelia, Lea enemmän vaniljaa. Juttelivat kepeästi, nauroivat samoille vitseille, ja se tuntui yllättävän hyvältä.
Kun Saara hyvästeli Lean, hän huomasi olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Ulkona aurinko paistoi suloisesti, ja kaikki tuntui uudelta. Hän kiinnitti huomiota pieniin asioihin: valojen leikki pihakoivun lehdissä, kukkapenkistä tuoksuvat syysasterit, lintujen viserrykset latvuksissa. Maailma näytti juuri avautuvan jollain uudella tapaa.
Kotona Saara käveli suoraan kaapille, otti kehystetyn valokuvan. Kuva Lapin-reissusta, sillä Mikko halaa häntä ja hänen päänsä lepää miehen rinnalla. Kauan hän katseli kuvaa, yritti hiljaa löytää, missä kohtaa kaikki muuttui. Sitä hetkeä ei vaan löytynyt.
Lopulta hän työnsi kuvan varovasti pöytälaatikkoon. Sitten hän avasi ikkunan selälleen ja antoi raittiin tuulettaa asuntoa, heilutella verhoja ja tuoda mukanaan tunteen, että nyt kaikki on liikahdettu eteenpäin.
Pöydällä lojui muistivihko täynnä vanhoja suunnitelmia ideoita viikonlopun retkistä, kahviloista, joissa piti käydä kahdestaan, reseptejä joita Saara halusi testata Mikolle. Nyt sivut olivat raakoja, kuin odottaisivat uutta tarkoitusta.
Saara tarttui kynään, mietti hetken ja alkoi kirjoittaa:
1. Ilmoittautua akvarellikurssille. Oon haaveillut siitä vuosia.
2. Mennä viikonlopuksi Turkuun taidemuseoon ja torille.
3. Oppia tekemään täydellistä cappuccinoa kotona.
4. Tavata Maija, pitkästä aikaa, höpöttää ja nauraa.
5. Ostaa uudet kengät, sellaiset joilla voi kävellä minne vaan.
Lista kasvoi ja sitä mukaa kasvoi myös tunne vapaudesta. Hän ei enää miettinyt miellyttämistä, peitellyt sanojaan, eikä karsinut ajatuksia Mikon takia. Hän oli vain Saara, sellaisena kuin on.
Illalla Saara teki yksinkertaisen illallisen salaatin ja uunibroilerin, sellaisen jota Mikko aina kehui. Hän laittoi soimaan heidän vanhan yhteisen Spotify-soittolistansa, jota ei ollut kuunnellut kuukausiin. Oli vältellyt musiikkia, koska se toi liikaa mieleen vanhoja aikoja.
Nyt musiikki tuntui erilaiselta. Hän nosti kupin pöydälle, antoi äänet kuulua lujempaa. Sitten hän alkoi tanssia ympäri olohuonetta, ensin vaivaantuneesti, mutta sitten vapaammin. Lauloi ja nauroi, ja huomasi: hän tanssii nyt itselleen, ei enää kenellekään muulle.
He tanssivat joskus Mikon kanssa keittiössä jazzin soidessa hitaasti, sylikkäin, lampun valossa. Nyt Saara liikkui yksin, pyörähteli, nauroi takaisin musiikille eikä tarvinnut kenenkään hyväksyntää. Joka askeleella hän ravisti pois viimeisten kuukausien kahleita ja hengitti vapaammin.
Ulkona hämärä laskeutui. Kaupunki syttyi lempeään valomereen ensin ikkunat, sitten leipomot, lopulta koko katujen rivi. Saara jäi seisomaan ikkunan ääreen. Ei enää miettinyt vaikeita asioita, vaan vain katsoi tuon elämän jatkumista. Ja tiesi, että omakin elämä jatkuu.
**********************
Seuraavana aamuna Saara heräsi omia aikojaan. Hän avasi kännykästä kalenterin ja mietti, mitä tekisi seuraavat vapaat. Ei tullut kyseeseenkään jäädä sänkyyn nyyhkimään! Elämä ei loppunut tällaiseen, vaan oli täynnä mahdollisuuksia ja ehkä, ihan uusia ihmisiä.
Puolenpäivän aikaan Saara rohkaistui vihdoin soittamaan Maijalle parhaalle ystävälleen, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Aina oli ollut jotain: Maijalla töitä, Mikolla omia menoja. Eikä Mikko koskaan suoraan kieltänyt tapaamista, mutta aina ehdotti jotain muuta: Tavataanko joku toinen päivä, tekee jo mieli nähdä sua. Ja Saara, joka oli oppinut mukautumaan, suostui aina.
Nyt, kun hän valitsi Maijan numeron, hän tunsi pienen, kevyen jännityksen. Jotain uutta oli tulossa.
Moikka Maija! Mä mietin nähdäänkö tänään? On kaikkea juteltavaa.
Tietenkin! Maijan ääni oli heti lämmin ja innostunut. Missä?
Mennäänkö siihen kahvilaan puiston reunassa? Missä joskus juotiin kaakaota opiskeluaikana ja puhuttiin tulevaisuudesta.
Loistava idea. Nähdään kahden tunnin päästä?
Sovitaan!
Kun Saara laittautui, hän huomasi vertailevansa itseään siihen vanhaan Saaraan, joka eli Mikon rytmissä hänen aikataulujaan, hänen mielialojaan, hänen toiveitaan. Hän oli unohtanut, millaista on vain olla oma itsensä.
Nyt hän huomasi, että selässä oleva taakka oli poissa. Hän pystyi taas hengittämään syvään ja tekemään asioita juuri niin kuin itse halusi.
Kahvila oli entisellään tuoksui vastapaahdetulta kahvilta ja pullalta, punaiset kukat koreissa. Erikokoiset seurueet juttelivat, joku luki kirjaa. Kaikki oli samaa ja turvallista.
Maija istui jo pöydässä ikkunan ääressä. Kun Saara tuli, Maija hymyili leveästi ja heilutti kättään.
Sä näytät erilaiselta, Maija totesi suoraan, mutta lempeästi.
Niin tuntuu. Mikko sanoi, ettei rakasta enää. Ja tajusin myöhemmin, että hän oli suunnitellut muuttoa ulkomaille salaa.
Oho, Maija kurtisti kulmiaan.
Mutta tiedätkö? Olen jopa kiitollinen tästä.
Kiitollinen? ystävä katsoi hämmentyneenä.
Joo… nyt saan olla minä. Neljä vuotta yritin täyttää hänen toiveensa tein ruuat mistä hän tykkää, valitsin elokuvat hänen makunsa mukaan, naurahdin vitseille jotka eivät oikeasti naurattaneet. Nyt voin tehdä just sitä mitä haluan. Käydä niillä taidenäyttelyillä, joissa ei ollut Mikon mielestä järkeä. Voin tavata sua milloin huvittaa.
Maija nyökkäsi hyväksyvästi.
Olen aina sanonut, että mietit liikaa muita. Nyt näytät elävältä.
Saara nauroi vapautuneesti. Juttuja riitti tuntikausiksi, molemmat kertoivat viimeisimmät tapahtumansa, suunnitelmia, unelmia. Maija puhui uudesta työstään, ideoista, matkoista, haaveista retkestä Lappiin ja revontuliin. Saarakin uskalsi kertoa omista suunnitelmistaan, taidekurssista, kirjoista, joita nyt viimein aikoi lukea, tapaamisista vanhojen ystävien kanssa.
Kun hyvästelyn aika tuli, Maija halasi lämpimästi.
Ihanaa saada sut takaisin, sellaisena kuin olet, hän sanoi lempeästi.
Sama tunne, Saara vastasi.
Saara käveli kotiin hitaasti. Ilta oli yllättävän lämmin, tuuli silitti hiuksia, tuoksui tuleva syksy. Muutos ei enää ahdistanut, vaan tuntui raikkaalta, jopa innostavalta.
Kotikatujen valot syttyivät yksi kerrallaan. Kaupunki näytti satumaiselta. Saara tajusi yhtäkkiä kirkkaasti tämä ei ollut loppu, vaan alku. Kaikki oli mahdollista.
Hän ei laittanut televisiota päälle, vaan keitti teetä, otti kaapista korunvärisen vadin ja asetteli siihen kauneimmat omenat. Levitti pöydälle vanhan kukallisen liinan, jonka Mikko joskus julisti liian räikeäksi. Nyt se loisti ruokapöydällä ja teki Saara onnelliseksi.
Tässä on minun kotini, minun elämäni. Ja nyt saan vihdoin itse päättää siitä.
Ulkona kaupungin valot paloivat kirkkaasti. Ne lupasivat: edessäsi on vielä paljon uutta ja hyvää. Nyt Saara oli valmis ottamaan kaiken vastaan.
