Äiti, avaa. Se olen minä. Enkä ole yksin.
Miikkaan äänessä oven takaa oli jotain vierasta kylmää päättäväisyyttä, joka kalskahti mieltäni vastaan kuin pakkasella metalliin kolahtava jää. Laskin hiljaa kirjani ja kävelin eteiseen, sormet värähtäen hiuksia haroen.
Jossain syvällä sydänalassa pesiytyi huoli, joka kertyi tiukaksi solmuksi.
Oven takana seisoi poikani, ja hänen takanaan pitkä, arvokkaaseen villakangastakkiin pukeutunut mies. Tuntemattoman kädessä kiilsi kallis nahkasalkku; hänen katseessaan oli sama jäätävä arviointi kuin antiikkiliikkeessä konsanaan: pelkkä esine, jonka voi ostaa tai heittää pois.
Saadaanko tulla sisään? Miikka ei edes yrittänyt hymyillä, vaan astui asuntoon röyhkeällä varmuudella kuin olisi jo ottanut sen omakseen. Tuntematon seurasi perässä.
Tässä on Teemu Tapio, hän on lääkäri. Puhutaan vain. Mä huolehdin susta, Miikka tokaisi samalla kun riisui takkia.
Sana huolehdin iski kuin tuomio. Katsoin tuota Teemu Tapiota”.
Ohimolla hopeana kimaltavia hiuksia, tiukasti puristuneet huulet, väsyneen älykkäät silmät modernien silmälasien takaa. Jotain tuskallisen tuttua siinä, miten hän kallisti päätään kuin olisi nähnyt aavistuksen entisyydestä.
Sydän teki voltin ja putosi jonnekin syvälle.
Teemu.
Neljäkymmentä vuotta oli muuttanut hänet melkein vieraaksi, peittänyt kasvot elämän ja iän patinalla. Ja silti hän se oli. Mies, jota joskus rakastin uhmakkaasti, jonka karkotin raivolla ulos elämästäni. Miikan isä, joka ei koskaan saanut tietää pojastaan.
Hyvää päivää, Salla Kumpulainen hän lausui asiallisen rauhallisesti, psykiatrin äänensävyllä. Silmissä ei värähdystäkään. Hän ei tunnistanut. Tai teeskenteli.
Nyökkäsin hiljaa, jalkani puutuneina. Kaikki kutistui yhteen pisteeseen: hänen rauhallisiin, ammatillisiin kasvoihinsa.
Poikani oli tuonut kotiini ihmisen, jonka oli määrä viedä minut hoitolaitokseen ja viedä asuntoni ja tämä mies oli hänen oma isänsä.
Mennääs olohuoneeseen, sanoin yllättävän vakaasti. En tunnistanut omaa ääntäni.
Miikka ryhtyi heti selostamaan tilannetta, sillä aikaa kun lääkäri tarkasteli kotiani kuin potilashuonetta.
Poikani puhui epäterveestä kiintymyksestä esineisiin, vaikeudesta hyväksyä todellisuutta ja siitä, kuinka yksiössä olisi helpompi olla.
Me Lotan kanssa halutaan auttaa, hän jatkoi innokkaasti. Ostetaan sulle pieni asunto, ihan meidän lähelle. Voit elää mukavasti niillä rahoilla.
Puhui minusta kuin vanhasta tuolista, jonka voisi siirtää varastoon. Teemu tai Teemu Tapio kuunteli vain nyökäten harvakseltaan, kunnes kääntyi puoleeni.
Salla Kumpulainen, keskustelletteko usein edesmenneen miehenne kanssa? kysymys iski ilmaa keuhkoista.
Miikka käänsi katseensa alas. Hän oli kertonut. Minun tottumukseni puhua ääneen, valokuvalle, oli muuttunut hänen käsissään oireeksi.
Katsahdin epätoivoista poikaani ja hänen tyynen kylmää isäänsä. Shokin alta pulpahti kylmä viha.
Molemmat seurasivat minua; toinen ahnaasti, toinen kliinisesti uteliaana. Hyvä on, jos leikkiä haluatte saatte leikkiä.
Kyllä, sanoin suoraan katsoen Teemun silmiin. Painan välillä ajatukseni ääneen etenkin silloin, kun puhe on… petoksesta.
Teemun ilme pysyi hievahtamattomana. Vain lyhyt merkintä tyylikkääseen muistikirjaan.
Oli helppo kuvitella, mitä siinä luki: Potilas reagoi aggressiivisesti, puolustava käytös, syyllisyyden projektointi.
Äiti, miksi sä puhut tuollaista? Miikka hermostui. Teemu Tapio ihan oikeasti haluaa auttaa. Älä viitsi olla noin ilkeä.
Auttaa missä, poikani? Haluatko vain vapauttaa itsellesi tilaa?
Katsoin Miikkaa ja mietin, uskaltaisinko ravistaa hänet hereille: Katso keneen tuot kotiini. Mutta sanoin vain: nyt ei ollut oikea hetki.
Ei, Miikka vastusteli. Hän punastui, mikä taisi olla viimeinen todiste jostain inhimillisestä hänessä. Me Lotan kanssa oikeasti huolestutaan. Olet ihan yksin, täällä kaikkeen menneeseen takertuneena.
Teemu kohotti kättään rauhoittavasti.
Miikka, annathan minun jatkaa. Salla Kumpulainen, mitä tarkoitatte petoksella? Puhutaan siitä.
Hänen katseessaan oli sama tutkiva kylmyys. Päätin testata rajoja.
Petoksella on monia muotoja, tohtori. Joskus joku lähtee ostamaan ruisleipää eikä koskaan palaa. Jättää jälkeensä. Ja joskus hän palaa vuosikymmenien jälkeen ottamaan viimeisenkin.
Seurasin hänen reaktiotaan: ei mitään. Kylmää asiantuntijuutta vain. Oliko hän täysin unohtanut? Vai oliko hänen malttinsa rautaa?
Kiinnostava metafora, hän kuittasi. Koetko poikasi huolenpidon yrityksenä viedä sinulta jotakin? Onko tämä tunne ollut kauan?
Hän johdatteli kuulustelua: jokainen sanani, jokainen eleeni, kääntyisi hänen puolestaan.
Miikka, pyydä lääkäri ystävällisesti lähtemään hetkeksi. Minulla on sinulle asiaa kahden kesken.
Ei, Miikka puuskahti. Puhutaan yhdessä. En halua enää minkäänlaista tunteisiin vetoamista. Teemu Tapio on puolueeton.
“Puolueeton”. Ex-mieheni, joka ei koskaan edes tiennyt pojastaan. Isä, jota Miikka ei ollut nähnyt koskaan. Ironia tuntui niin karvaalta, että teki mieli nauraa mutta hillitsin itseni. Se olisi leimattu oireeksi sekin.
Hyvä on, sanoin kiltisti ja tunsin sisältäni kasvavan viilenevän teräksen, kuin jääpiikin. Jos kerran auttamaan haluatte… kerro siis, mitä aiot tehdä.
Miikka huokaisi helpotuksesta minun antautuessani näennäisen myötäileväksi.
Hän maalaili yhdellä hengenvedolla uuden yksiöni idyllin Helsingin kehätien varrella: eteiskonsertti, pihalla istuvat mummot. Sillä välin katselin Teemua ja tajusin.
Ei siinä ollut vain vieraantumista, vaan halveksuntaa, jota olin aina pelännyt. Hän oli paennut minun rakkauttani ja arkeani, palannut nyt vain lääketieteelliseksi tuomariksi, joka lähettäisi minut pois silmiensä edestä.
Mietin asiaa, sanoin nousten. Nyt tarvitsen omaa rauhaa.
Miikka oli selkeästi tyytyväinen saavuttamaansa voittoon.
Totta kai, lepää vaan. Soitan huomenna.
He poistuivat. Teemu vilkaisi minuun viimeisen kerran enää silkkaa ammatillista varmuutta kasvoilla.
Laitoin oven lukkoon. Kävelin ikkunalle ja tuijotin, kuinka he alhaalla lastasivat Miikan salkkua autoon, isä ja poika rinnakkain. Täydellinen suomalainen idylli.
He lähtivät. Minä jäin asuntoon, jonka he olivat jo mielessään jakaneet.
Yhtä eivät he olleet arvioineet. Minä en ollut vain tunteellinen vanha nainen. Minä olin kerran petetty nainen eikä se toistuisi.
Aamulla puhelin soi täsmälleen kymmeneltä. Miikka oli pirteä, asiallinen, liioitellun lämmin.
Moi äiti. Oletko palautunut? Teemu Tapio tarvitsee vielä yhden, tarkemman tapaamisen. Testejäkin pitäisi tehdä. Sopiiko huomenna lounasaikaan?
Pyörittelin sormissani vanhaa hopealusikkaa, muistoa omasta mummostani.
Kuulitko, äiti? Miikan äänestä vilahti malttamattomuutta. Tämä on vain muodollisuus, että kaikki menee lain mukaan. Lotta on jo katsonut uuteen kotiisi uudet, oliivinvihreät verhotkin.
Naps.
Se ei ollut ääni vaan sisäinen katkeaminen. He valitsivat jo verhoja minun asuntooni. Minulle ei oltu edes annettu mahdollisuutta sanoa hyvästi, mutta jo kaikki oli heidän.
Hyvä on, sammalsin kylmällä äänellä. Antakaa hänen tulla. Odotan.
Lopetin puhelun, enkä kuunnellut loppuun. Nyt riitti. En enää olisi se ymmärtävä, mukava uhri. Minun vuoroni oli astua esiin.
Avasin läppärin. Psykiatri Teemu Tapio Laine.
Internet tiesi kaiken. Siinä hän oli. Menestyvä lääkäri, yksityisen Mielen Rauha -klinikan omistaja, tärkeä asiantuntija.
Etsin klinikan numeron ja varasin ajan omalla tyttönimelläni. Salla Soini.
Sihteeri ilmoitti lempeästi, että tohtorilla olisi aamulla vapaa aika. Mikä onni sattui.
Iltani kului vanhoja laatikoita penkoen. Etsin itseni: sen kaksikymppisen Sallan, jonka hän jätti kesken raskauden työnsä takia. Joka jaksoi kasvattaa pojan yksin, antoi tälle kaiken.
Nyt tämä poika toi isänsä asuntoani viemään, tehdä kerralla loppuselvityksen.
Aamulla puin ylleni vanhan, arvokkaan housupuvun. Kampasin hiukset, meikkasin hillitysti. Peilissä katseli nainen ei enää pelokas äiti, vaan taisteluun valmistautuva kenraali.
Mielen Rauha klinikka tuoksui kalliilta hajuvedeltä ja puhtaalta. Sihteeri johdatti minut laajaan työhuoneeseen, jossa Teemu istui valtavan tumman pöydän takana. Hämmennys vilahti kasvoilla, kun astuin sisään.
Ei osannut odottaa paikalle potilas Salla Kumpulaista. Mutta vieläkään hän ei tunnistanut.
Huomenta, hän osoitti nojatuolia. Salla Soini? Miten voin auttaa?
Istuin, laukku sylissäni. En aikonut huutaa enkä syyttää. Omani oli toisenlainen ase.
Tohtori, tarvitsen neuvoa, sanoin hitaasti ja tasaisen rauhallisesti. Haluaisin keskustella yhdestä kliinisestä tapauksesta. Kuvitellaanpa poikaa.
Hänen isänsä jätti äidin raskaana. Teki uransa, unohti menneisyyden. Poika kasvoi, ja vuosikymmenien kuluttua tapasi sattumalta isänsä, joka on nyt menestyvä ja varakas. Syntyy suunnitelma…
Puhuin. Hän kuunteli ensin ammattilaisen uteliaisuudella, vähitellen kasvoille hiipi jännitys, sitten pelko ja hämmennys.
Kerro minulle, tohtori, katsoin silmiin. Kumman arpi on syvempi? Pojan, jonka isä hylkäsi vai isän, joka ymmärtää osallistuneensa oman poikansa äidin tuhoamiseen tietämättään?
Ja että hän juuri äsken oli auttamassa poikaansa tämän äidin holhoukseen asettamisessa? Minun. Salla. Muistatko minut, Teemu?
Teemu Tapion naamio hajosi. Katseli minua pelon lamaannuttamana.
Salla? Hän tuskin kuiskasi; todellisuuden murskanneen äänen.
Juuri niin, vastasin katkerasti hymyillen. Etpä arvannut? En minäkään, että poikani toisi isänsä kotiini riippumattomaksi asiantuntijaksi.
Hän katsoi minuun avuttomana. Olin taas silmäkkäin sen pojan kanssa, joka aikanaan pelkäsi vastuuta ja pakeni.
En tiennyt koki sanat viimein. Miikka onko hän minun poikani?
On. Voit pyytää DNA-testiä jos tahdot. Tai perehtyä vanhoihin valokuviin ne ovat täällä.
Otin vanhan albumin laukustani, avasin kohdalta jossa vuoden ikäinen Miikka nauroi sylissäni Teemun ilmetty versio pienoiskoossa.
Hän jäi tuijottamaan kuvaa, ja kaikki menestys alkoi rakoilla.
Samassa ovi tempautui auki ja Miikka astui sisään, silmät loistaen:
Teemu Tapio, en tavoittanut puhelimella, niin tulin suoraan! Äiti kertoi, että
Hän pysähtyi kuin seinään nähdessään minut odottamassa.
Äiti? Mitä sä täällä teet?
Samaa kuin sinä, poika. Konsultoimassa asiantuntijaa. Eikö niin, tohtori?
Miikka katsoi minua, sitten kalpeaa Teemua. Ymmärrys laskeutui hänen kasvoilleen ja se oli repivä.
Tutustu, Miikka. Tämä ei ole vain Teemu Tapio. Vaan Teemu Laine. Sun isä.
Miikan maailma romahti. Näin sen shokin, kieltämisen, häpeän, kauhun.
Hän katsoi isäänsä, sitten minuun huulet vavahtelivat.
Isä? hän kuiskasi.
Teemu vapisi. Katsoi Miikkaa silmissään epätoivoinen katumus, jota en ollut uskonut näkeväni.
Totta se on. Olen isäsi. En tiennyt anteeksi.
Mutta Miikka ei enää kuunnellut. Hän katsoi vain minua ja näin, kuinka hänen tunteensa vyöryivät. Hän tajusi, mitä oli tehnyt: ratkonut minut, oman äitinsä, silpuiksi ja käyttänyt salaisuutta asettaakseen minut sivuun.
Hän rojahti tuoliin ja peitti kasvot käsillään.
Nousin ylös. Minun osani oli suoritettu.
Selvittäkää nyt keskenänne, sanoin. Toinen hylkäsi, toinen petti. Olette saman arvoisia.
***
Puoli vuotta myöhemmin. Myin asuntoni se oli myrkytetty muistoilla ja petoksella.
Teemu auttoi löytämään pienen kodikkaan mökin Saimaan rannalta, pienen puutarhapalstan kera. Hän ei enää pyytänyt anteeksi tiesi, ettei ollut tarvetta.
Hän vain oli siinä. Me juttelimme. Pitkiä tunteja; menneestä ja nykyisyydestä. Opin tuntemaan hänet uudelleen ei vanhan rakkauden, vaan uuden surun ja myöhästyneen sovinnon kautta.
Miikka soitti melkein joka päivä. Alkuun en vastannut. Lopulta otin puhelun.
Hän itki. Pyysi anteeksi. Sanoi Lotan jättäneen hänet kutsuen häntä hirviöksi. Hän sai osansa. Hänen oma ahneutensa mursi hänen elämänsä.
Eräänä iltana, kun istuimme Teemun kanssa kuistilla, Miikka soitti taas.
Äiti, mä tajusin kaiken. Olin väärässä. Haluaisin tietää Osaisitko antaa anteeksi joskus?
Katsoin auringonlaskua ja puiden siluetteja, miestä joka pitelee hellästi kädestäni.
En enää tuntenut kipua. Vain rauhaa.
Aika näyttää, poikani, vastasin. Aika parantaa. Mutta muista: onnea ei voi rakentaa tuhoamalla sen, joka on antanut sinulle kaiken.
