Mies tarvitaan heti
Äiti, sun täytyy kyllä ihan älyttömän nopeasti löytää uusi mies! Todella-todella pian!
Minna oli juomassa kahvia keittiössä, kun hänen tyttärensä Iida säntäsi paikalle niin, että kahvia läikähti vähän pöytäliinalle. Minna laski kupin alas, yskäisi ja katsoi tarkkaan tytärtään.
Selitäpä nyt, mistä tämä tulee, hän sanoi mahdollisimman tasaisesti. Miksi tälläinen vaade?
Iida pyöritteli jalkojaan, katse alas luotuna, ja tutki maton kuvioita. Noloa selvästi, mutta päättäväisyys näkyi poskilla.
Ymmärrätkö… Tänään kerroin isälle, että sulla on toinen mies, hän huokaisi syvään. Isä alkoi tentata heti! Koko ajan se kysyy, oletko löytänyt jonkun toisen! Joka kerta mä sanon en ja sitten se alkaa surkutella sun ratkaisua erota siitä. Kunpa ymmärtäisit, miten suuren virheen olet muka tehnyt! Että et tajua mitään elämästäsi, kun kadotit niin ihanan miehen.
Iida katsoi minuun äreänä, hermostuksen ja jopa kiukun väre silmissään.
Ja sit se sanoo vielä koko ajan, että tuut pian katumaan ja palaat. Kun et kuitenkaan löydä ketään parempaa. Siinä vaiheessa mä hermostuin. Sanoin, että oot nähnyt jo jonkun muun.
Minna siveli hiuksiaan. Kirkkaasti muistuivat mieleen exän maneerit liioiteltu esiintyminen ja tapa vääntää kaikki keskustelut monologeiksi omista oikeista näkemyksistään.
Voin vain kuvitella, millä sanoilla se sun urotteita kommentoi, hän naurahti kuivasti. Ei totu ajatukseen, että jätin hänet, täydellisen miehen. Joskus tuntuu, että Jukka haluaa sut viikonloppuisin luokseen vain, että saisi taas pitää omat esitelmänsä. Se ruokkii vain omaa ylpeyttään sillä.
Iida heittäytyi sohvalle ja veti jalat allensa, painoi poskensakin tyynyyn.
Samaa ajattelen, Iida mutisi. Puolitoista tuntia pitää kuunnella, miten upea mies isä on ja sitten muuten ei kysy oikeastaan mitään muuta. Ei koulusta, ei kavereista, ei edes mistä haluaisin puhua Ei kysy edes, tarvitsenko jotain.
Hän puhui siitä kuin se olisi ollut sääennustus: aamupala, koulu, läksyt siihen mennessä niin arkea, ettei siitä oikein tunteitakaan irronnut.
Iida jäi tuijottamaan kattoon, kelaamaan mielessään viimeisintä keskustelua isän kanssa: jälleen kerran se alkoi isän työsaavutuksista, sitten tavoitteista, töiden vaikeudesta ja siitä kuinka kukaan ei arvosta. Puolitoista tuntia isän yksinpuhelua Iida oli kellottanutkin, jotta osaisi mainita äidille.
Kun hän koetti kertoa omista jutuistaan, kuten matikkakilpailusta, isä vain nyökkäsi hajamielisesti ja siirtyi sujuvasti taas itsestään kertomaan. Hyvin teit, mutta tiedätkö, minä sun ikäisenä ja taas jatkui loputon tarina hänen menestyksestään.
Olkapäitä kohauttamalla Iida karisti muiston harteiltaan. Hän oli jo liian tottunut siihen, että isä välittää vain itsestään. Muut perheenjäsenet olivat kuin taustalaulajia, tärkeä osa, muttei kuitenkaan akuuttia huomiointia vaativa.
Jos muilla oli murheita, isä unohti ne tai käytti niitä kimmikkeinä omiin kertomuksiinsa. Jos äiti valitti väsymystä, isä alkoi välittömästi kertoa raskasta työviikosta. Jos Iida jakoi huolia ystävistä, isä muistutti, miten hänenkin nuoruudessaan kaikki oli vielä isompaa, hauskempaa, vaikeampaa ja tietenkin paremmin hoidettu.
Iida ei ymmärtänyt, miten äiti jaksoi viisitoista vuotta siinä rinnalla. Ehkä äiti pysyi, koska ei halunnut jättää tytärtä yksin ilman isää. Pienenä Iida ihan oikeasti uskoi, että isä vielä joskus muuttuisi mutta vuodet kuluivat, ja mitään ei tapahtunut. Eron jälkeen hän huomasi: elämä olikin yllättävän rauhallista ilman häntä. Kukaan ei vaatinut kaikkea huomiota itselleen.
Miksi sun pitää muka nyt heti löytää uusi mies? Minna kysyi ehkä vähän terävämmin kuin oli aikonut. Vaikka sanoit niin, mitä sitten?
Mutta kun isä muuttui siitä aika lailla! Iida huokaisi ja rutisti sohvatyynyä. Ensin se meni ihan kalpeaksi, sitten punastui ja alkoi huutaa niin, että naapurikin tuli katsomaan. Mä oikeasti vähän säikähdin.
Hetken Iida oli hiljaa, muistellen sitä kohtausta. Isän ääni oli noussut oudosti korkealle, kädet tapailivat nyrkkejä, katse harhaili levottomana.
Hän vaati saada tietää nimen ja kaiken mahdollisen siitä miehestä, Iida jatkoi. En suostunut kertomaan, sanoin vain, että pyysit pitämään asian salassa, varsinkin häneltä… Ei yhtään ihmettä, jos sulle tulee pian puhelu.
Minna kääntyi hitaasti ikkunan luota, katsoi tytärtään hetken. On siinäkin päivä tulossa… Jukan kohtaukset hän osasi kuvitella. Kiva pikkuyllätys, kiitos vaan tytär…
Minna istahti sohvalle Iidan viereen ja veti tytön kainaloon. Eipä tässä enää mitään voi perua, puheet meni jo.
Miksi ihmeessä keksit sen? hän kysyi pehmeästi, keinutteli Iidaa.
Iida irrottautui hellästi, nosti selkänsä suoraksi ja katsoi tiukasti äitiään silmiin täynnä aitoa vakuuttuneisuutta.
Koska sä olet upea! hän sanoi päättäväisesti. Kaunis, fiksu, sinulla on paljon ystäviä ja miehetkin katsovat sua! Luulitko etten huomaa? Ja isä puhuu susta vain pahaa! Mä kyllästyin.
Minna silitti hellästi Iidan hiuksia, hymyillen sävyyn, jossa oli samaan aikaan lempeyttä ja pientä hämmennystä.
Kulta, ymmärrän ihan totta. Ajattelin vaan ettet varmaan halua, että alan tapailla vakavasti ketään eihän siitä isän erosta ole puoltakaan vuotta vielä.
Se tuntui puristavan rinnasta. Hän pelkäsi tyttären tuntevan uuden suhteen väärin, kenties jopa petoksena. Minna tutki tytön kasvoja, hakien merkkejä pettymyksestä.
Höpöhöpö! Iida puhahti. Kunhan olet onnellinen, se on tärkeintä!
Tyttö nojasi takaisin sohvaan, mutta vaikutti yllättävän aikuismaiselta. Minna huomasi itselleenkin hymyn nousevan kasvoille. Ehkä on aika päästää menneestä, ajatella tulevaa.
Sä olet kyllä viisas, Minna sanoi hiljaa ja rutisti tytärtään. Kiitos kun pidät äidistä huolta.
Iida painautui kiinni ja hetken he vain istuivat yhdessä, varmana siitä että perheessä oli kaikki hyvin, vaikka elämä välillä heittelikin.
***************************
Minna istui työhuoneessaan, tuijottaen raporttia. Rivit hyppivät silmissä ja temppuilivat päätä särki jo aamusta asti. Hän hieroi ohimoitaan väsähtäneenä ja pyysi kollegaltaan käydä apteekissa oli onneksi vain parin minuutin matka.
Palattuaan viilentävän veden, yhden Panadolin ja päättäväisen asenteen kera, Minna yritti taas upota papereihin. Ei mitään hyötyä pää tuntui sementiltä ja kaikki äänet töissä äänekäs tasainen jylinä.
Silloin ovelta kuului koputus. Ovella seisoi vahtimestari, jonka katseessa oli ripaus hermostuneisuutta.
Minna Matilainen, teille tuli kävijä, hän ilmoitti kohteliaasti. Entinen miehenne vaatii nähdä teidät. Tuletteko alas, vai pitääkö meidän ohjata hänet pois?
Minna pysyi hetken liikkumatta. Sisällä kiehahti ärsytys ja väsymys yhdessä. Syvä hengitys, pakkohallinta.
Tulen alas, anteeksi vaiva, hän sanoi ja nousi ylös.
Ajatuksissa hän kirosi tilannetta. Jo valmiiksi huono päivä, päänsärky päällä ja sitten Jukka tömähti työpaikalle ilmoittamatta. Miksei voinut soittaa? Miksi tulla työpaikalle muiden silmien alle ihan kuin haluaisi järjestää shown?
Minna asteli rauhassa käytävään, hartiat kireinä. Työkaverit vilistivät kahvikoneella ja keskustelivat viereisellä seinällä. Minna sivuutti heidät hammasta purren.
Aulassa Jukka sahasi edestakaisin, elehti huolestuttavan kiihtyneesti, vahtimestarit yrittivät säilyttää kohteliaisuuden. Muutkin työntekijät alkoivat vilkuilla outoa kohtausta.
Mitä asiaa? Minna kysyi suoraan, ääni vakaana, vaikka sisällä kiehui. Onko pakko järjestää tällainen näytelmä? Poliisit voisi varmaan pyytää, jos haluat enemmän huomiota.
Jukka kääntyi, naama punaisena, silmät kiiluen joko kiukusta tai noloudesta. Hän tökkäsi Minnaa sormella kuin olisi saanut tämän kiinni jostain rikoksesta.
Sinä! Hän melkein huusi. Iida kertoi kaiken! Erosta on kulunut vain puoli vuotta, ja sulla on jo uusi mies?
Hänen äänensä särisi pettymystä, kärsimystä ja mustasukkaisuutta. Viime hetkeen asti hän oli ehkä toivonut, että tytär vain pelleili.
Minna kohotti kulmiaan, pää kallellaan, olemus rentona mutta silmissä jääkylmä katse.
Pitikö mun pysyä sinulle uskollisena iäti? hän vastasi rauhallisesti. Silloinkin kun sinäkin pidit omia sääntöjäsi häälyvinä.
Jukka hätkähti hetkeksi, sydän näytti olevan kurkussa. Käsi vaipui alas, katse pyöri ympäri aulan.
Ohikulkevat työntekijät vilkuilivat kiusaantuneina, jotkut tuijottivat mutta tässä maailmassa oli vain Jukka ja Minna, vanhat riidat ja selittämättömät katkeruudet ilmassa.
Sinä… sinä… Jukka aloitti, mutta Minna ei antanut hänen jatkaa.
Ei enempää kohtauksia, Jukka, Minna sanoi kylmän rauhallisesti mutta ystävällisemmin. Jos sinun tarvitsee puhua, siihen voi järjestää hetken. Mutta ei näin julkisesti.
Kohtaus? Kohta saat nähdä kohtauksen!
Jukka oli raivon partaalla, ääni kaikui aulan marmoripinnalta. Kaula ja kasvot olivat liilankirjavat, nyrkit puristuivat ja aukesivat.
En hyväksy, että minun tyttäreni asuu jonkun tuntemattoman kanssa! Jukka karjaisi. Vien Iidan pois, et näe häntä enää koskaan! Sinä…
Uhkaus viilsi ilmaan, mutta Minna vain nyökkäsi huvittuneena, hieman silmäkulmaa kohottaen. Niinpä niin, oikeudessa nähtäisiin vielä, kumpaa kuunnellaan.
Saitko kaiken sanottua? aikamoinen teatterimies, hän tuhahti takaisin. Sirkus!
Mikä täällä riehuu?
Jukka jähmettyi, kun tummansinisessä puvussa oleva mies astui aulaan. Selvästikin korkean tason pomo. Vahtimestarit ryhdistäytyivät heti.
Pysy erossa, tämä ei kuulu sinulle! Jukka sähisi uutta tulokasta kohti.
Mies asteli rauhallisesti lähemmäs, tarkasteli molempia. Kevyt hymynkare nousi kasvoille mikä varmasti ärsytti Jukkaa entisestään.
Yksityisasia on yksityistä, kun se pysyy seinien sisällä, mies sanoi. Mutta kun siitä tulee näytös, siitä tulee julkista.
Minna tarkkaili tilannetta hieman yllättynyt olo sisällään. Jukan käsilaukkuun ei ollutkaan nyt helppo tarttua.
Jukka pyörähti vihaisesti, mutta vieras jatkoi tyynesti. Hän astui Minnaa kohti, asetti tämän vyötärölle kätensä, hyvin selkeästi ja tarkoituksella.
Kuka minä olen? hän totesi viileän rauhallisella äänellä, jossa piilossa raudanluja päättäväisyys. Olen se, joka tekee Minnan onnelliseksi. Jos jatkat huutamista minun naiseeni, siitä seuraa kyllä ongelmia Jos kehtaat käyttää lasta pelinappulana, sinulla ei tule olemaan helppoa.
Jukka jäi totiseen hiljaiseen seisomaan, nielaisi ja katseli vuorotellen uutta miestä ja Minnaa, ikään kuin koko tilanne olisi karannut käsistä. Edellinen päättäväisyys oli sulanut jäljelle jääneiden varjojen tilalle.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän mutisi jotain, kääntyi ympäri ja lähti kiinnittäen kaiken huomionsa käytäväänsä.
Älä sitten tipu elatusapuun! hän vielä sinkautti ovella.
Ei niitä kyllä kaipaakaan, Minna tokaisi ja nauroi vapaasti. Nyt ei Iidan tarvitse enää mennä isälleen.
Samalla Minna huomasi ylimmän pomon käden yhä vyötäröllään. Tämä kosketus sai hänet hämmentymään ja veret kohoamaan poskille. Hän vetäytyi varovasti.
Kevyt, vähän hermostunut hymy kasvoilla hän kääntyi miehen puoleen.
Kiitos, Risto. Et tiedäkään, miten suuri apu tämä oli.
Risto hymyili vienosti.
Mennäänkö lounaalle? hän ehdotti ojentaen kättään.
Minna mietti sekunnin, mutta tarttui sitten kiinni, yllättyen siitä, kuinka luonnolliselta ja mukavalta se tuntui.
Istumme läheisessä kahvilassa nauttien leppoisasta tunnelmasta. Pehmeä valo, kahvin tuoksu, pieni jännitys vatsassa kaikki tuntui sopivalta.
Risto tunnusti hiljaisesti, että oli pitänyt Minnasta jo pitkään, muttei ollut uskaltanut lähestyä. Hän halusi antaa tilaa, tiesi tarkalleen eron kipeyden. Nyt, kun näki Jukan sähisemässä, ei voinut enää pysyä syrjässä.
Minna kuunteli hiljaa, ja huomasi yhtäkkiä olevansa todella helpottunut ja utelias, voisiko elämässä alkaa uusi luku.
*************
Kolme kuukautta myöhemmin Minna ja Risto vihittiin. Häät olivat kauniit, juuri sellaiset kuin Minna oli toivonut. Risto täytti jokaisen toiveen.
Iida auttoi äitiään kampauksessa, totesi hymyillen, että kaikkea piti miettiä läpi yksityiskohtiin. Kun Minna ja Risto vaihtoivat sormuksia, Iida hymyili ja halasi heitä.
Mä olen niin onnellinen teidän puolesta! hän kuiskasi.
Iida kuitenkin sanoi suoraan, että isä on ja pysyy isänä.
Olet mukava, Risto, ja olen iloinen, että äiti ei ole yksin. Mutta minulla on jo isä.
Risto nyökkäsi hyväksyvästi:
Tärkeintä on, että ollaan yhdessä, hän totesi.
Jukka sai kutsun häihin ehkä enemmän vittuiluna kuin todellisella odotuksella. Minna oli pitkään epäröinyt, mutta päätti: parempi, että Jukka tietää, että elämä menee eteenpäin.
Jukka ei tietenkään tullut. Hän tyytyi soittelemaan vanhoja tuttuja seuraavat viikot, päivittelemään miksi teki näin. Kukaan ei kuitenkaan jakanut hänen närkästystään. Moni totesi ystävällisesti: elämä jatkuu, jokaisella oma polku.
Mutta Jukka jatkoi: Puoli vuotta vain! Ei siinä vielä rakkautta synny, vaan yrittää vain unohtaa mut. Toisinaan hän järjesti vuodatuksen siitä, kuinka Minna ei antanut enää mahdollisuutta hyvittää mitään. Myös syytöksen kiittämättömyydestä Jukka ehti toistaa moneen kertaan, mutta kukaan ei lämmennyt.
Viimein Jukka kyllästyi soitteluun ja jäi yksin kotiinsa. Kaikenlaiset vanhat muistot ja Minnan jättämät tavarat jäivät kertomaan menneestä. Hän tajusi väkisinkin: elämä menee eteenpäin, vaikka hänellä uusi suunta vielä puuttuikin.
Toisaalla Minna, Risto ja Iida jatkoivat yhteistä arkea: rauhallista, iloista ja yllättävän tavallista. Yhdessä syötyjä iltoja, lenkkejä merenrantaan, kinoilua siitä, mitä elokuvaa katsotaan Siinä koko elämä.
