Riski tulevaisuuden puolesta
Miksi ihmeessä sun täytyy lähteä Helsinkiin?! huudahtaa Eero, kääntyen yllättäen Kirsin puoleen. Mikä täällä on muka huonosti? Mikä tässä meidän omassa yliopistossa ei kelpaa? Miksi teet tällaisia päätöksiä kyselemättä ensin minulta?!
Hänen katseessaan näkyy sekä loukkaantumista että aitoa hämmennystä aivan kuin Eero ei voisi uskoa, ettei Kirsi ollut edes puhunut hänelle näin suuresta askeleesta. Hän koki, että Kirsi oli jotenkin pettänyt häntä.
Sillä aikaa Kirsi yrittää pitää itsensä kasassa. Hän puree huultaan tyytymättömänä, yrittäen puhua tasaisella äänellä, mutta ääni värähtää silti. Rintaa puristaa: hän aavisti jo etukäteen, että tästä keskustelusta ei selviä ilman riitaa, ja nyt se on syttymässä.
Ensinnäkin, tämä on minun elämäni ja minun tulevaisuuteni, hän vastaa. Ja toisekseen, eikös tämä ole käyty kerran ennenkin? Viime keväänä, kun valmistuin lukiosta? Silloin juuri sinä sait minut uskomaan, ettei kannata lähteä mihinkään, vaikka olen pienestä asti unelmoinut Helsingistä!
Hänen äänensä kantaa katkeruutta, silmiin nousee tahtomattaan kyyneleet haikea tunne painaa sisällä, vaikka Kirsi tekee kaikkensa peittääkseen sen.
Eero pysähtyy ikkunan luo ja puristaa ikkunalautaa rystyset valkoisina. Hän yrittää saada itsensä rauhoittumaan pitää kiinni niistä tunteista, jotka ovat purkautumassa.
Niin, myönnän että estin silloin, Eero sanoo hiljempaa, mutta edelleen hermostuneena. Mutta en tajua, miksi pitäisi lähteä Helsinkiin ja tuhlata hullut määrät euroja vuokraan, kun minulla täällä on oma asunto.
Päässä vilisee kuvia siitä tulevaisuudesta, jonka hän mielessään rakensi: lämmin koti, perhe, vakaus. Mutta nyt kaikki tuntuu romuttuvan, kuin hiekasta rakennettu linna. Jos Kirsi lähtee toiseen kaupunkiin, miten he voivat olla enää yhdessä? Pitääkö hänen muka viisi vuotta odottaa ja toivoa, että Kirsi haluaa sitten palata?
Saan ihan hyvää palkkaa, voin tarjota sulle ihan mitä vain Eero jatkaa, yrittäen saada Kirsin ymmärtämään. Sun ei tarvitse edes käydä töissä, ymmärräthän? Mikä järki on lähteä niin kauas?
Hänen äänessään on aitoa hätäännystä lähes anelua. Hän haluaisi Kirsin näkevän tilanteen hänen silmin.
Kirsi hypähtää pystyyn sohvalta. Hänen poskensa punahtavat ja silmissä käy kiivas loiste tähän hän ei ollut varautunut.
Mistä päättelet, että haluan elää sun siivellä?! Kirsi sanoo napakasti. En aio jäädä kotiin pyörittelemään peukaloita. Haluan tienata itse omat rahani!
Kirsi uskoo vahvasti siihen, että naisen täytyy olla taloudellisesti itsenäinen. Elämässä voi sattua mitä vain ehkä he joskus eroavat, ehkä mies sairastuu, ehkä sattuu jotain muuta kuka silloin auttaa naista, joka on riippuvainen miehestä?
Näitä ajatuksia Kirsi ei sano ääneen hän ei halua ärsyttää Eeroa enää enempää. Eero suunnittelee heidän tulevaisuuttaan kuin kaikki pysyisi aina samana. Hän ei ymmärrä, miten kaikki voi muuttua hetkessä: työ voi loppua, yritys kaatua. Eero kuvittelee olevansa korvaamaton joskus vähän liiankin suurin elkein.
Kirsi taas tietää, kuinka tärkeää on varautua. Hän oppi tämän jo kolmetoistavuotiaana, kun hänen vanhempansa erosivat. Isä ei maksanut elatusmaksuja, ja äidin palkalla juuri ja juuri pärjättiin. Uusia vaatteita Kirsi ei voinut odottaa serkkujen vanhoja käytti, ja uusista lenkkareista saattoi vain haaveilla. Siitä jäi sisäinen kipu ja epäoikeudenmukaisuuden tunne, joka ei ole häipynyt pois.
Myöhemmin elämä helpottui vähän, kun äiti meni uudelleen naimisiin. Mutta kun uusi isä ei pitänyt Kirsistä, vaan naputti jatkuvasti ja syytti syömästä vierasta leipää, Kirsi muutti mummolaan. Pienestä eläkkeestään huolimatta mummo teki parhaansa, mutta silti oli tiukkaa.
Kaikki se on menneisyyttä, mutta muistoina seurana. Siksi Kirsille on tärkeää pitää kiinni omasta elämästään ja samaan aikaan hän ei halua riidellä Eeron kanssa lopullisesti. Hän yrittää löytää sanat, selittää miksi Helsingin yliopiston tutkinto on juuri hänelle merkityksellinen. Isossa kaupungissa avautuvat ovet suuriin yhtiöihin, mahdollisuudet, joita pikkukaupungissa ei koskaan tule vastaan. Mutta miten saada Eero tajuamaan, ettei kyse ole heidän elämänsä hylkäämisestä vaan halusta rakentaa parempi tulevaisuus heille molemmille?
Mikset sinäkin voisi harkita muuttamista Helsinkiin kanssani? Kirsi ehdottaa hiljaa, varovasti tarttuen Eeron käteen ja katsoen häntä toiveikkaasti silmiin. Teillähän on pääkonttori siellä. Voisit hakeutua siirtoon, sulle on varmaan edes helpompaa kuin monelle muulle. Sinua arvostetaan työpaikalla.
Kirsin äänessä on pehmeä toivo. Hän uskoo, että tämä voisi olla ratkaisu: he lähtisivät yhdessä, olisivat toistensa tukena ja kaikki järjestyisi.
Ja taas pitäisi aloittaa alusta? Jostain juoksupojan hommista? Eeron ääni kiristyy äkkiä. Hän vetää kätensä pois ja katsoo viileästi. Kuinka Kirsi voi edes ehdottaa tällaista? Mitä järkeä siinä muka olisi? Täällä mulla on uramahdollisuuksia, olen jo näyttänyt osaamiseni. Parin vuoden päästä saatan päästä osastopäälliköksi, mutta siellä siellä olen vaan joku uusi tyyppi, jota kukaan ei tunne.
Hän puhuu kovan kuuluvasti, melkein kuin iskisi jokaisen sanan lukkoon. Eikö sinulle riitä, että minulle täällä avautuu mahdollisuudet, mutta sinä haluat hakea kaikkea itsellesi?
Mutta minulle ne mahdollisuudet aukeavat Helsingissä! Kirsin ääni värisee. Kurkkuun nousee pala ja silmät kostuvat, mutta hän puristaa suunsa kiinni, ettei kyyneleet karkaisi. En pyydä sinua jättämään töitä tai aloittamaan ihan nollasta. Pyydän vain, että kysyisit voisiko siirtyä. Onko se muka liikaa?
Eero tarkkailee Kirsiä hiljaa. Nainen jännittää, kädet tärisevät, katse vilkuilee. Miksi oikeasti? Onko tässä kyseessä pelkkä halu opiskella Helsingissä, vai onkohan Kirsillä joku muu syy ehkä joku toinen jo odottaa häntä? Eero yrittää karistaa mustasukkaisuutta, mutta ahdistus jää painamaan.
Sinäkö todella luulet, että se on noin helppoa? hän kysyy matalalla, edelleen kireällä äänellä. Lähde vaan, sovi siirrosta, jätä kaikki taakse? Mitä jos ei onnistukaan? Miten sitten pärjätään kun kaikki tämä, mitä olen rakentanut vuosia, olisi poissa?
Kirsi hengittää syvään, yrittää pysyä rauhallisena.
En halua, että jätät kaiken, hän sanoo hiljaa. Mutta voisithan edes miettiä asiaa? Ottaa selville mahdollisuudet? Minäkin ajattelen meidän yhteistä tulevaisuutta. Minulla vain on vähän erilainen visio.
Eero kävelee ikkunalle, laittaa kädet taskuun ja katselee ohikiitävää pihaa, missä lapset leikkivät. Yksi poika jahtaa pulua, kaksi tyttöä hyppii hyppynarua ja pieni poika tekee hiekkakakkuja ulkona elämä soljuu, mutta Eero ei näe sitä. Hänen ajatuksensa pyörivät noidankehää.
Vuosi sitten Kirsi oli jo saman oven edessä silloin Eero sai vielä taivuteltua pysymään, sanoi oikeat sanat ja sai hänet jäämään. Nyt Kirsi näyttää päättäväisemmältä kuin koskaan ennen. Vanhoilla perusteluilla ei enää tee mitään.
Eero miettii, pitäisikö yrittää vaikuttaa äidin kautta? Vaikka heidän suhteensa Kirsin perheeseen ei ole lämmin, ehkä Kirsi kuuntelisi äitiään. Vai voisiko joku ystävä puhua hänen puolestaan?
Vai olisiko tämä kuitenkin pelkkä merkki siitä, että Kirsi yrittää saada häneltä kosinnan? Ehkä Kirsi haluaisi naimisiin niin kovasti, että uhraa kaiken opinnot, suunnitelmat, heidän suhteensa? Mutta niin voisi menettää kaiken.
Hän koettaa rauhoittaa itsensä ja pitää järjen päässä. Tunteet jyskyttävät kuitenkin pinnan alla.
Asia on näin, Eero sanoo ja katselee edelleen ulos, ääni on tyly ja viileä, kuin olisi tullut täysin tunteettomaksi. Jos et jätä tätä pelleilyä ja oikeasti aiot muuttaa, meidän on parempi erota saman tien. En aio jäädä tänne odottamaan ja miettimään, mitä teet Helsingissä. Mieti tarkkaan: haluatko muka oikeasti enemmän jotain huippuduunia diplomin takia vai perheen ja avioliiton?
Jokainen sana tulee häneltä vaikeasti, mutta hän yrittää näyttää päättäväiseltä.
Eero lähtee huoneesta ja sulkee oven niin kovaa, että taulun lasi helähtää rikki lattialle. Kukaan ei kiinnitä lasinsiruihin huomiota.
Kirsi jää seisomaan keskelle huonetta, yrittää käsittää, mitä juuri tapahtui. Oliko tämä todellista? pyörii hänen mielessään. Hän ei voi uskoa, kuinka Eero käyttäytyi suorastaan kuin kiukutteleva teini. Ja tuo uhkaus Entäs avioliiton maininta tämäkö oli kosinta? Ei, Kirsi oli toivonut jotain ihan muuta kuin riidan ja uhkailun kautta tulleen kysymyksen.
Rinnassa kiehuu viha, pettymys ja suru. Vihaa Eeron epäluulosta ja tästä raadollisesta valinnan pakosta. Pettymystä siitä, ettei toinen yritä edes ymmärtää ja tukea.
Miksi Eero ei voi yrittää edes tulla vastaan? Pääkonttorin siirto olisi ihan mahdollinen siitä Kirsi muistaa heidän esimiehensäkin kehuneen Eeroa. Nyt hän tajuaa, ettei kyse ole pelkästään uuden alun pelosta, vaan myös ylpeydestä: Eero ei halua menettää asemaansa eikä edes harkita siirtoa, koska ei uskaltaisi ehkä enää olla paras.
Se ajatus saa hänet huokaamaan. Eero siis asettaa omat toiveensa ja pelkonsa heidän yhteisen elämänsä edelle.
Kirsi menee ikkunan luo ja katsoo kauas. Jossain siellä, horisontin takana, on Helsinki mahdollisuuksien kaupunki, paikka jossa hän voisi kasvaa ja ottaa askeleen isompaan maailmaan. Täällä on Eero rakas, mutta itsepäinen, joka ei halua joustaa.
Hän hengittää syvään ja yrittää rauhoittua. Kyllä, hän rakastaa Eeroa. Mutta maailmassa on paljon ihmisiä oikea mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta tulee ehkä vain kerran. Nyt hän tietää, mitä oikeasti haluaa.
Päätös kirkastuu mielessä. Kirsi on lykännyt omia unelmiaan tarpeeksi muiden vuoksi. Nyt on hänen vuoronsa tehdä ratkaisu vaikka tie pitäisi kulkea yksin.
Valinta on tehty. Kirsi suoristaa selkänsä ja sanoo hiljaa mutta päättävästi ääneen:
Minä lähden Helsinkiin
*****
Kirsi pakkaa tavaroitaan matkalaukkuun ja yrittää käydä läpi, ettei mitään jää. Hän tuntee selässään Eeron painavan, pettyneen katseen. Eero seisoo huoneen ovella, kädet ristissä rinnalla, ja seuraa Kirsin toimia sanomatta enää mitään. Hänen ilmeestään näkee, ettei Eero ymmärrä, miksi valinta ei kohdistunut häneen miksi Kirsi valitsi tulevaisuutensa, haaveet ja kunnianhimon rakkauden sijaan.
Kirsin kädet vapisevat, kun hän nostelee vaatteitaan laukkuun. Hän pyyhkäisee kyyneleen hihalla pois, nyt ei ole aika itkeä. Kaikki pitää tehdä rauhallisesti: mekot viikata, villapaidat rullata ja kirjat sekä vihot pakata tarkasti.
Hänestä tuntuu, että kaikki puhe on käyty. Kaikki tärkeä on sanottu riidan keskellä, tiukoissa keskusteluissa. Ehkä hän tekee elämänsä isoimman virheen. Ajatus siitä käy mielessä yhä uudelleen ja tekee olon ahtaaksi.
Entä jos en pärjää opinnoissa? Kirsi miettii. Kokeissa meni hyvin, mutta pääkaupungissa kilpailu on toista luokkaa. Mitä jos en sopeudu, en löydä omaa paikkaani?
Mahdollisuus epäonnistua on pieni, mutta olemassa. Silloin on vain palattava takaisin, pettyneenä. Ja silloin Eero varmasti löytää nopeasti vierelleen jonkun, joka tyytyy arjen vakauteen ja unohtaa omat haaveensa.
Silti Kirsi sulkee laukun, napsauttaa lukot ja kääntyy Eeroa kohti. Eero seisoo yhä ovella, katsoo häntä oudolla ilmeellä mukana on loukkaantunutta toivoa, ettei Kirsi sittenkään menisi.
Mun on pakko tehdä tämä, Kirsi sanoo hiljaa mutta perustellusti. Tämä on mun mahdollisuus. Minun valinta.
Hän nostaa laukun käteensä, sovittelee olkalaukkua olalle ja kävelee ulos. Sisällä myllertää, mutta samalla tuntuu kevyeltä. Tuntematon tulevaisuus pelottaa ja kiehtoo Kirsi ottaa ensimmäisen askeleen omaan elämäänsä.
*****
Kymmenen vuotta myöhemmin Kirsi saapuu vanhaan kotikaupunkiin äitinsä 60-vuotisjuhlille. Hän nousee taksista tutun talon pihalla katsoo ympärilleen ja huomaa, miten kaikki näyttää pienemmältä kuin ennen. Mutta silti rinnassa tuntuu lämpö täällä on hänen nuoruutensa, muistot, jotka eivät katoa koskaan.
Kirsi näyttää menestyneeltä: tumma housupuku istuu täydellisesti, kaulalla hohtaa yksinkertainen helmikaulakoru. Ohikulkijat vilkaisevat häntä arvostavasti, mutta hän ei edes huomaa heidän katseitaan. Hänen olemuksensa on varma, hymy kypsä ja levollinen. Kirsi tietää nyt, että on matkalla siihen elämään, mitä aina toivoi.
Muutto Helsinkiin oli Kirsin elämän paras päätös. Kaikki meni lopulta paremmin kuin hän uskalsi haaveillakaan. Hän valmistui erinomaisin arvosanoin, ja pian hänelle tarjottiin kiinnostavaa työpaikkaa kansainvälisestä yrityksestä. Ura eteni nopeasti Kirsi otti vastuuta, opetteli uutta ja sai nopeasti tehtäviä, joista moni vain haaveili.
Nyt hänellä on iso asunto, josta näkyy puistoon aamuisin kahvikupin kanssa hän katselee aleksanterinlehmuksia ja kukkivia istutuksia. Autotallissa odottaa sievä auto, ja pankkitilillä on säästöjä, joilla voisi toteuttaa mitä tahansa ideaa. Ja mikä tärkeintä hän ei ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään, vaikka onkin naimisissa.
Kirsin puoliso, Mikko, ei ole miljonääri eikä suurliikemies. Hän työskentelee johtavassa asemassa isossa konsernissa, saa hyvän palkan ja osallistuu arkeen tasaveroisena kumppanina. He sopivat alusta asti, että tasa-arvo ja keskinäinen kunnioitus ovat heidän suhteensa perusta. He tapasivat Helsingissä Mikko oli hänen mentorinsa työpaikalla, neuvoi ja auttoi alkuun. Siitä syntyi ystävyys, ja siitä kasvoi vuosia kestänyt rakkaus.
Kirsin vierellä seisoo viisivuotias tytär Viena silmät tuikkivat, ja tyttö odottaa malttamattomana pääsevänsä antamaan lahjan mummolleen. Pienet kädet rutistavat kauniisti maalattua korurasiaa, jonka he valitsivat yhdessä tuliaiskaupasta. Viena hyppelehtii, käy välillä halaamassa äitiä ja kysyy: Milloin, äiti, milloin saan antaa tämän mummolle?
Kirsi hymyilee itsekseen. Vienan silmissä hän tunnistaa sen saman päättäväisyyden ja innon kuin itsellään joskus nuorena. Hän silittää tytärtä hellästi ja sanoo:
Kohta, rakas. Kohta mummo ilahtuu tosi paljon.
Viena nyökkää, puristaa rasiaa vielä tiukemmin ja liimautuu äidin kylkeen. Kirsi sulkee hetkeksi silmänsä ja tuntee, miten onni leviää sisimpään. Kaikki onnistui. Hän uskoi itseensä ja teki sen suuren hypyn nyt hänen elämänsä on juuri sellainen kuin hän toivoi: rakas työ, vahva perhe ja onni, jonka hän rakensi omilla valinnoillaan.
*****
Eero? Mitä sinä teet täällä? Kirsi kysyy yllättyneenä bongatessaan entisen poikaystävänsä seurustelijoukosta. Hän pysähtyy hetkeksi, sydän muljahtaa vanhat muistot vyöryvät mieleen, mutta Kirsi ryhdistäytyy nopeasti. Et kai sinä kuulu äidin ystäväpiiriin?
Minä kutsuin hänet, Kirsin äiti sanoo, kulmiaan kohottaen. Ollaan oltu oikein hyvissä väleissä viimeiset viisi vuotta. Eero meni naimisiin Annan, parhaan ystäväni tyttären kanssa. Eikö sulla ollut tästä tietoa?
En minä seuraa exän elämäntilannetta, Kirsi kohottaa kulmaansa, ääni yrittää pysyä tyynenä. Mutta sisällä kiertää joku vanha, kevyt suru. Ei ole aikaa eikä syytä.
Eero seisoo syrjässä, kädet taskussa, ilme synkkä. Illan mittaan hän vilkaisee Kirsiä useasti, leukaperät kireinä. Kaikesta huomaa: on helppoa nähdä Kirsin menestyneen. Varmuus, perhe, iloa silmissä.
Hän huomaa Kirsin tyylin, lempeän hymyn, arvokkuuden. Vierellä touhuaa pieni tyttö, tarttuu välillä äidin käteen. Eero tajuaa yhtäkkiä, miten kaikesta huolimatta hän on vuosien aikana seurannut Kirsin elämää välillä Facebookista, työkavereiden jutusta, välillä salaa toivoen, ettei Kirsi menestyisi, vaan palaisi kotikaupunkiin katkerana, valmiina ottamaan Eeron ehdotuksen vastaan. Silloin hän olisi voinut todeta: Sanoinhan.
Mutta elämä meni toisin. Kirsille kävi paremmin kuin Eero uskalsi aavistaakaan.
Eerolla taas ei mene erityisen hyvin. Hänen työnantajansa, entinen konttori, meni nurin neljä vuotta sitten. Siitä lähtien hän on tehnyt vähän sitä sun tätä keikkatöitä, projekteja mutta palkka ei yllä edes puoleen entisestä. Kaikki nuoruuden ylpeys ja usko omiin mahdollisuuksiin on karissut.
Entä jos olisin lähtenyt Kirsin mukaan? ajatus polttaa rintaa. Hän kuvittelee uudet mahdollisuudet, kasvun yhdessä, ehkä toiveikkaan tulevaisuuden mutta silloin hän mieluummin piti kiinni tutusta ja uhkasi erolla.
Silloin Eero ajatteli toimivansa oikein hän suojeli omaa maailmaansa, toivoi että Kirsi taipuisi. Mutta nyt, kun hän katsoo onnellista Kirsiä ja hänen perhettään, Eero ymmärtää vasta nyt, että menetti jotain sellaista, jota ei saa koskaan takaisin. Sisään jää vain surullinen tyhjyys ja loppumaton mitä jos.
Hän ehtii ottaa askeleen kohti Kirsiä, ehkä sanoakseen anteeksi, ehkä edes onnitellakseen. Mutta samassa Mikko tulee Kirsin viereen, laskee kätensä vaimon olalle ja sanoo jotain matalalla, lämpimällä äänellä.
Kirsi nauraa iloisesti, vastaa Mikolle. Heidän välillään näkyy pitkä yhteinen historia tukea, valintojen voimaa, arjen rakkautta.
Kaikki on yksinkertaisen selvää. Kymmenen vuotta sitten Kirsi uskalsi ottaa riskin, valitsi oman tiensä. Eero jäi paikoilleen pelon ja rutiinien takia. Ja siitä tuli hänen virheensä, jonka kanssa on opittava elämään.
Eero lähtee ulos huomaamatta. Askeleet ovat raskaat, sydän ahdistaa. Parin hetken hän pysähtyy pöydän ääressä, missä on vanhoja kuvia yhdessä hän ja Kirsi ovat opiskelijoina, nuorina, toiveikkaina. Huulilla käy haikea hymy: niin naiivia, niin kirkasta uskoa tulevaisuuteen.
Hän henkäisee, sipaisee kuvan kehystä, aivan kuin olisi toivonut koskettavansa vielä sitä nuorta Kirsiä, joka kerran oli valmis kuulemaan hänenkin mielipiteensä.
Mutta nyt Kirsi on muuttunut menestyvä, varma, onnellinen. Se elämä ei kuulu enää hänelle.
Eero vilkaisee vielä kerran juhlatilaa naurua, musiikkia, ystävien kohtaamisia ja lähtee hiljaa pois, jättäen taakseen sekä juhlan, menneet että elämän, joka olisi ehkä voinut olla.
