Kristallikissanpentu
– Kolme siskosta ikkunan alla…
– Äiti, tämä on ihan teistä, eikö olekin?
Hilkka huokaisi.
– Melkein. Ajattelitko vielä nukkua tänä yönä? Minulla on töitä, ja huomenna väsyt kokonaan juhlissa.
– Oi! Nyt nukkumaan! Pihla kaivautui peiton alle, mutta työnsi heti hieman pyöreän nenänsä taas esiin. Onhan ilmapalloja? Tuleehan Linnea? Ja…
Hilkka nappasi tyttärensä, kietoi tämän tiukemmin peittoon ja suuteli poskia moneen kertaan, välittämättä vastalauseista.
– Äkkiä nukkumaan! Huomenna kaikki selviää!
Hän nousi, työnsi Pihlan ojennettuihin käsiin pehmeän vanhan nallekarhun ja astui ulos, sytyttäen yövalon. Pihla pelkäsi yhä nukkua pimeässä, joten Hilkka tarkisti että valoa riitti tuvassa.
Hilkka laskeutui alakertaan, raotti keittiön ovea ja avasi kannettavansa. Töitä oli paljon, mutta hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta. Huomisesta tulisi vaikea päivä. Eikä vain siksi, että Pihlalla on syntymäpäivä ja juhlat pitäisi järjestää. Se ilahdutti Hilkkaa hän rakasti juhlia, vielä enemmän kun kyse oli omasta tyttärestä. Mutta myös sukulaisia saapuisi, ja se ei jaksanut enää ilahduttaa. Hilkka pudisti päättäväisesti päätään ja tarttui vedenkeittimeen. Huoli kerrallaan, hän muistutti itseään. Nyt tärkeintä oli tilinpäätös, joka ei odottanut. Mukillinen teetä kannettavan vierelle, ja kassikansio esiin. Oikeastaan oli hyvä, että hän kuunteli mummon neuvoa ja opiskeli laskentatoimea. Jos olisi aikanaan valinnut meribiologian, elämästä olisi tullut toisenlainen; ehkä enemmän romantiikkaa, mutta arjen varmuutta vähemmän. Hilkka sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli merta, hymyili itsekseen. Pian heillä olisi Pihlan kanssa lomamatka, jos mikään ei enää mene pieleen. Huolellisesti Hilkka avasi paperit ja alkoi tehdä töitä.
Hilkka syntyi Liisa ja Veikko Virtasen perheeseen. Kauan toivottu lapsi ja ilon aihe suvulle. Mummot iloitsivat vanhemmat eivät voineet olla tuijottamatta pientä posliiniposkista kaunotarta.
– Heti perään toinen! Saa olla leikkikaveri! mummot patistivat, ja Liisa kuunteli.
Hillan ja hänen keskimmäisen siskonsa, Inkan, ikäeroa ei ollut juuri nimeksikään. Koko lapsuuden he olivat kuin parhaita ystäviä, kiistelivät ja kilpailivat, mutta tekivät myös sovinnon nopeasti. He halusivat aina ylittää toistensa saavutukset ja iloitsivat yhdessä onnistumisista. Liisa piti huolen, etteivät tytöt riidelleet; opetti, ettei maailmassa ole ketään läheisempää kuin sisko. Hän pyysi koulun rehtoria ottamaan tytöt samalle luokalle. Ensimmäisenä päivänä tytöt hipaisivat vierekkäin istuessaan kengänkärjillään toistensa kenkiä. “Olen tässä, vierellä, ei tarvitse pelätä.” Eniten jännitti Hilkka, hän oli vastuuntuntoisin meistä. Inka saattoi jättää puoliksi tehdyn suomen kielen harjoituksen ja ruveta ikkunasta katsomaan, montako varpusta pihalla pomppi. Mutta Hilkka ei noussut pöydän äärestä ennen kuin kaikki oli huolella tehty.
– Hillu! Missä sun vihko? Sä varmaan jo ratkoit matikan? Anna nopeasti, niin kopioin ja mennään ulos!
– Tee itse! Hilkka nappasi vihkon kädestä. Muistatko viime kokeen, kun opettaja erotti meidät? Halutko, että autan ymmärtämään asian?
Inka mutristi suuta ja suuttui, mutta enää puoli tuntia ja hän oli taas kiskomassa Hilkkaa ulkojäille tai ruokkimaan sorsia.
Kuudennella luokalla syntyi vielä nuorin sisko, Lumi. Liisa ei ollut suunnitellut kolmatta lasta, kaksi tuntui sopivalta määrältä. Uutinen uudesta vauvasta ei ilahduttanut.
– Alusta taas! Veikko, en ole enää nuori, on tämä jo raskasta.
– Sinulla on kaksi apulaista ja minäkin olen tässä. Hyvin pärjätään. Jospa tulee poika mieti mikä yllätys.
Yllätystä ei tullut. Lumi syntyi maailmaan vaativa ja itsepäinen, niin erilainen kuin siskonsa, että Liisa hetken epäröi. Mutta pian oli selvää, että perheen keskipisteestä tuli Lumi.
Liisa huomasi nopeasti eron nuorena ja vanhempana äitinä olemisen välillä. Aiemmin hän toivoi vain hetken rauhaa, mutta nyt hän nautti vauvan hoidosta ja siirsi syrjään kaiken muun. Välillisesti tuon kaiken tieltä jäivät myös vanhemmat lapset. Liisa ohjasi heitä jatkuvasti tehtäviin, eikä enää ottanut selvää, mitä heidän elämässä tapahtui. Hän ei huomannut, kun siskosten väliin tuli se kuuluisa musta kissa.
Kissa oli nimeltään Sampo. Hän asui naapuripihalla eikä ollut aiemmin tytöille tärkeä, kunnes Hilkka täytti kuusitoista. Hilkka kiirehti kotiin treeneistä, kun Sampo pysäytti hänet pihalla.
– Hilkka, tule käymään, minulla on asiaa! Hän epäröi Hilkan rauhallisen, harmaan katseen alla.
Hilkka katsoi nuorta miestä hetken ja hymyili sitten lempeästi.
– Minulla on kiire. Äiti odottaa. Kello kuudelta oven edessä.
Sampo kirkastui ja nyökkäsi.
– Tykkään susta!
– Sen huomasin kyllä, hopeinen nauru helähti lehmusten alla, ja Hilkka juoksi kotiin.
Kenelle Hilkka saattoi kertoa tämän uuden tunteen? Ensitreffit, joilla ei tiennyt mitä tehdä käsillä, tai uskalsi tuskin vilkaista poikaa silmiin. Ensisuudelma, joka tuntui pelottavalta mutta olikin makea… Hän lopulta kertoi Inka-siskolle, joka oli huomannut muutoksen.
Inka ei itsekään jälkikäteen tajunnut, miksi halusi yhtäkkiä Sampon huomion, vaikka poika ei häntä kiinnostanut. Mutta nyt mikään ei ollut tärkeämpää.
Hilkka ei aluksi ymmärtänyt. Vasta, kun hän näki Sampon ja Inkan suutelevan pihalla, hän käveli ohi mitään virkkamatta. Kotonaan Hilkka lukittautui huoneeseensa, välittämättä Lumin huudoista oven takana.
– Hilkka! Mitä temppuja nämä ovat! Päästä Lumi heti sisään! Liisa koputti vihaisena.
Hilkka oli aina ollut kiltti. Hän avasi oven, mutta kun Liisa katsoi tyttärensä silmiin, hänen sydämensä jätti rytmin lyömättä hän näki jotain aivan pohjatonta. Liisa työnsi Lumin pois ja sulki oven.
– Hilkka, mitä tapahtui? Rakas lapsi, mitä?
– Äiti, sattuu. Hilkka painoi kädet itseään vasten. Miksi? Miksi Inka teki niin?
Kun Liisa sai selville, hän halasi tytärtään.
– Rakas… miten voin auttaa?
Hilkka tuijotti kuivilla silmillä ikkunasta ulos. Kuinka selittää, miltä polttava pettymys tuntuu? Ei voi.
– Autatko minua pakkaamaan? Haluan asua hetken mummolassa. En voi jäädä.
Inka syöksyi sisään, reppu selässä, kun Hilkka oli ovella.
– Hei, mihin olet menossa laukun kanssa?
Hilkka vain väisti, astui ulos eikä enää koskaan palannut.
Liisa pyyhki kyyneleet ja antoi Inka-siskolle selväksi: miten sinä saattoit?
Virtasen perheessä ei osattu kantaa kaunaa kauaa. Viikko tai kaksi, ja Liisa puhui jo taas Inkalle. Hillalta meni kaksi vuotta ennen kuin hän suostui puhumaan siskolleen. Ehkä hän ei enää olisi koskaan, mutta Liisa sairastui vakavasti ja siskokset yhdistyivät äidin sairaalavuoteen äärellä.
– Anteeksi… Inka tuijotti kämmeniään, jotka vapisivat eivätkä millään pysyneet koossa.
He istuivat sairaalan pihalla, odottivat leikkauksen loppua.
– Vanhoja ei kannata muistella, Hilkka kääntyi siskon puoleen.
Inka ymmärsi, että anteeksi oli ehkä annettu, mutta unohtaa ei voisi koskaan.
Varovasti hän otti siskoaan ranteesta yllättyi, että tämä ei hätkähtänyt eikä vetäytynyt. He istuivat yhdessä hiljaa, kunnes isä vihdoin tuli ulos ja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin.
He jakoivat hoitovuoroja, ja Hilkka kävi paristi viikossa auttamassa kotona. Vasta silloin Hilkka huomasi, kuinka itsepäinen ja vaikea Lumi oli kasvanut. Hän ei kuunnellut ketään, teki asiat omalla tavallaan.
Liisa toipui ja elämä erotti siskokset. Hilkka muutti toiselle paikkakunnalle hoitamaan isän mummoa, jolla oli iso asunto. Mummo kuoli vuoden sisällä ja jätti kodin Hillalle.
– Asu, tyttöseni, laita elämäsi kuntoon itse ja muista: elä päätäksesi itse. Lähimmätkin ihmiset voivat joskus muuttua vieraaksi kun on kyse omasta edusta.
Hilkka hymyili kuivasti. Kuka muukaan sen tiesi paremmin. Hän ei halunnut selittää mummolle yksityiskohtia.
Muutaman vuoden kuluttua Hilkka meni naimisiin eivät kutsuneet ketään, eipä pitänyt juhliakaan. Hilkka ja Olavi vain rekisteröivät avioliiton kahden. Olavilla ei ollut enää ketään, Hilkka ei halunnut omia paikalle.
Heidän kotinsa oli rauhallinen, onnellinen, eikä kaipuuta ollut kuin yhteen asiaan lapsiin. Lapsettomuus harmitti molempia, mutta lääkäreillä ei ollut selitystä.
– Odotetaan, kyllä se lapsi tulee kun on tullakseen, Hilkka oli päättäväinen.
Vuodet kuluivat ilman muutosta. He miettivät adoptiotakin. Elämä kuitenkin päätti toisin.
Sukulaisiin Hilkka piti yhteyttä harvoin kirjeitse ja onnitteluin. Muutaman kerran he kävivät Olavin kanssa Liisan ja Veikon luona, mutta Olavi ei juurtunut joukkoon, ja Hilkka lopetti yritykset: “Minä valitsin hänet siihen pitää riittää.”
– Hillu, sinun elämäsihän se on. Mutta ajattelen aina, miten erilainen voisi olla elämäsi ulkoisella imagollasi, koulutuksella ja luonteellasi… Voi että…
Hilkka ei pystynyt selittämään, että Olavia parempaa ei ollut. Olavin kanssa arki oli turvallista. Hilkka oli pääkirjanpitäjänä, Olavi rekkakuskina, mutta perheen hierarkiaa ei tarvinnut miettiä. Oli vain hyvin. Jos Hilkka sairastui, Olavi hoiti ja kokkasi ei mikään kotityö ollut miehelle liikaa.
– Sinulla sentään mies tekee kotona hommia! Inka huokaili, jahdatessaan vanhempaa poikaa ja pitäen nuorempaa sylissä. Jos vain minulla olisi sama! Kaikki itse… Ja minun mieheni vain valittaa.
Hilkka hymähti, tietäen että sisko liioitteli. Inka oli oman elämänsä kuningatar, toisin kuin Lumi.
Lumi kasvoi häikäisevän kauniiksi. Myös vanhemmat siskot olivat kauniita, mutta Lumin rinnalla heidän kauneutensa himmeni.
– Lumista kuoriutui kuningatar! Liisa katsoi ylpeänä kun nuorin löhösi tuolilla seuraten, miten vanhemmat järjestivät pöytää juhliin. Lumi inhosi sukukokoontumisia, piipahti muodolliset kymmenen minuuttia paikalla, kuunteli kohteliaat kehut ja katosi vanhempia harmitti, mutta Lumi ei välittänyt.
Lukion jälkeen Lumi päätti: “En opiskele enää. Ryhdyn malliksi!” Hän ei ollut varautunut siihen, että työtä olisi enemmän kuin missään muussa ammatissa. Työt kyllästyivät nopeasti, ja ensimmäisen varakkaan miehen tultua vastaan Lumi muutti tämän asuntoon. Hän tiesi, että miehellä oli perhe ja kaksi lasta, mutta ei antanut sen häiritä. Äidin varovaiset puheet eivät vaikuttaneet, Lumi sanoi jyrkästi:
– Pysykää pois elämästäni, jos haluatte että käyn edes joskus kotona. Elän tavallani!
Hän halusi paljon sai vähän. Yrittäessään sitoa miehen kiinni, hän tuli raskaaksi, mutta ei ottanut huomioon, että sadut voivat päättyä lyhyesti. Ja niin kävi.
Lumi riehui, yritti paljastaa miehen vaimolle totuuden, mutta tämä vain katsoi ylimielisesti ja hymähti halveksivasti:
– Kulta, tälläisiä sinä et ole ensimmäinen etkä viimeinen. Minä olen vaimo minua ei jätetä.
– Mistä sinä tiedät? Lumi katsoi kalpeaa naista vihaisesti, mutta ei ymmärtänyt, missä kaiken ydin oli.
– Luonnollisesti. Te nuoret jaksatte kärttää. Luuleko olevasi ensimmäinen, joka tulee valittamaan? Hah!
– Minä synnytän lapsen!
– Synnytä rauhassa, mutta hänen lailliset lapsensa ovat minun kanssani. Sinun lapsesi oma asiasi. Näin se lain mukaan menee.
Se keskustelu päättyi siihen. Lumi odotti miestään, joka tuli ja teki selväksi: “Hoidat asiat itse. Asunto ja elatusapu kyllä järjestyy, mutta minua sinulla ei enää ole. Näkemiin.”
Lumi katsoi sulkeutunutta ovea järkyttyneenä. Hän, joka oli aina saanut kaiken, oli nyt yksin.
Riitojen keskellä Lumi synnytti Pihlan, jota mummi Liisa alkoi hoitaa. Lumi katosi välillä, välillä palasi päiviksi pitämään lapsesta turhankin tiukkaa huolta. Vanhemmat olivat hukassa. Lumi oli poissa koko ajan pidempiä pätkiä, eikä Liisa enää tiennyt, mitä tehdä. Sitten kävi pahin erään humaltuneen yön jälkeen Liisalle soitettiin: Lumi oli menehtynyt auto-onnettomuudessa.
Kun Liisa vajosi suruun, Veikko yritti hoitaa pientä Pihlaa, mutta ei kyennyt. Hän pyysi apua Inkasta, joka kieltäytyi:
– Omatkin lapset riittävät, isä.
Veikko soitti Hillalle. Hilkka ei empinyt. Hän otti vapaata ja tuli hakemaan Pihlaa. Kuukaudessa juridiset asiat olivat järjestyksessä, ja Hilkka vei vuoden ikäisen siskontyttönsä kotiinsa. Vain Veikko, Liisa ja Inka tiesivät, että Pihla ei ollut Hilkan oma tytär. Olavi myi heidän vanhan asunnon nopeasti ja viimeisteli uuden kodin remontin.
– Olavi, sinä olet huippua! Kaikki juuri niin kuin halusin! Hilkka kulki uudessa talossaan ja mietti, että nyt heidän elämänsä todella alkoi muuttua.
Pieni Pihla toi kotiin kaivattua iloa ja onnea. Eloisa, utelias, iloinen tyttö täytti heidän päivänsä naurulla. Yhdeksän vuotta menivät nopeasti.
Tänä aikana Hilkka ei juuri tavannut sukua. Juhlina oli erinäisiä kokoontumisia, joissa tunsi olevansa mikroskoopin alla. Liisa ei ollut koskaan toipunut Lumin kuolemasta, ja muuttui entistä arvaamattomammaksi.
– Sinulle on annettu paljon, katsotaan miten pärjäät! Veit tytön olisit miettinyt äitiäkin ja jäänyt tänne!
Hilkka koetti olla välittämättä. Hän tiesi: äidin suru Lumin menetyksestä oli toinen asia. Jos hän itse tai Inka olisi kuollut, Liisan suru ei olisi ollut samanlainen. Mutta Lumi oli kaikkein tärkein.
Liisa pehmeni silmäillessään Pihlaa, jossa muistutti paljon äitiään.
– Komea tyttö kasvaa! hän pyyhki kyyneleet ja tuijotti ankaran näköisenä Hillaa. Älä tukahduta häntä, anna hänen olla onnellinen!
Hilkka puristi Olavin kättä, pyysi äänettömästi, ettei tämä sanoisi juuri nyt mitään terävää.
– Ei… kietoi sormensa miehensä käteen, ja mahdollinen myrsky vaimeni.
– Mutta miksi, Hilkka? Eikö olisi parempi puhua asioista suoraan?
– En tiedä, Olavi. Minua käy sääliksi äiti. Viha kumpuaa tuskasta.
– Mutta miksi juuri sinä? Olavi halasi vaimoaan.
– Ehkä siksi, että minä enää olen täällä? Kuka muu kestäisi?
– Entä jos hän sanoo jotain tuollaista Pihlalle?
– Ei hän satuta Lumin lasta, sitä hän ei tee.
Ja Hilkka oli oikeassa. Lidin purki surunsa vanhimpaan tyttäreen, mutta lapsen kohdalla oli hiljaa. Hän näki ja hyväksyi sen, kuinka onnellinen Pihla oli, ja tiesi, että salaisuuden paljastaminen satuttaisi vain lasta.
Hilkka sammutti kannettavan ja ojentautui. Jo yli puolenyön! Hän lipaisi vielä kylmää teetä kupin pohjalta ja astui ikkunan viereen. Harmi, ettei Olavi ollut kotona komennusmatka osui huonoon hetkeen, mutta huomenna hän jo palaisi. Ehkä ei ehtisi juhlan alkuun, mutta ainakin ehtii illaksi. Mitähän Olavi olikaan tuomassa Pihlalle? Salaisuus ei edes vaimolle kertonut, nauroi vain:
– Huomenna näet! Tykkäätte varmasti!
Hilkka hymyili miettiessään taas, miten hyvä onni oli hänen kohdallaan käynyt, ja meni nukkumaan.
– Äiti! Onnea minulle! Pihla hypähti sänkyyn ja suuteli unista Hilkkaa poskelle. Ja sulle myös! Onnea sinulle minusta!
– Kiitos, rakas! Hilkka halasi tyttöä ja katsoi silmiin. Paljon onnea pysy terveenä ja iloisena, tyttöseni!
Pihla painautui äitiin ja kuiskasi:
– Olenko jo iso?
– Totta kai! Kymmenen vuotta! Mutta tiedätkö…
– No?
– Minulle olet vielä vähän pieni! Hilkka siristi silmiä leikillään ja Pihla kikatti.
– Olkoon niin! Pienistä kaikki tykkäävät!
– Eikä sinua täällä kukaan rakasta muka?
Hilkka kutitti Pihlaa, joka parkui ja yritti paeta.
– Nyt lahjojen vuoro! Hilkka avasi yöpöydän laatikon ja otti pienen laatikon.
– Ole varovainen…
Pihla otti rasian ja avasi varovasti.
– Äiti… hän nosti katseensa Hilkkaan ja hymyili. Se on se!
– Se juuri, nyökkäsi Hilkka.
Pihla otti varoen kristallisen kissanpennun figuurin. Hän tiesi, että Veikko oli antanut sen Hillalle.
– Vanhimmalle tytölle… niin pappa sanoi sinulle?
– Juuri niin.
– Kiitos! Olen niin halunnut, että se on minun! silitti pienokaisen korvia. Mutta äiti, minähän olen sinun ainoa tyttäresi…
Hilkka hymyili, ja Pihla tutkiä hänen kasvojaan.
– Ihanko totta? kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Hilkka nyökkäsi, ja Pihla hypähti, puristi figuurin nyrkkiinsä ja kirkui kovalla äänellä: Jes! Minusta tulee isosisko! Äiti, kuka?
– Vielä ei tiedetä, rakas.
Hilkka katsoi hyppivää tytärtä, eikä osannut päättää, itkikö onnea. Niin monta vuotta tätä hetkeä oli odotettu.
Pihla seisahtui keskelle huonetta ja sanoi:
– Tämä on paras lahja jonka voi saada!
Hilkka nousi ja nosti kaapista toisenkin laatikon.
– Tämäkin on sinulle.
Kaunis mekko teki vaikutuksen. Pihla pyöri peilin edessä:
– Äiti, monelta kaikki tulevat?
Hilkka vilkuili kelloa ja hätkähti.
– Nukuttiin liian pitkään! Meidän pitää kiirehtiä!
Mutta he ehtivät ja pian Pihla otti juhlavieraansa vastaan, nauraen onnellisena.
– Kuinka teillä menee? Liisa istahti väsyneen näköisenä tuoliin.
– Kaikki hyvin, äiti. Pihla sai pelkkiä kymppejä, myös musiikkikoulusta. Iloinen, mainio lapsi.
– Muista arvostaa. Saatu ilman ansioita.
Hilkka huokaisi. Äidin kanssa oli entistä vaikeampi jutella. Onneksi Inka saapui keittiöstä, ja puheenaihe vaihtui. Inka kertoi lapsistaan ja miehestään; Hilkka kuunteli ja totesi omaksi ilokseen, että Inkankin vanhin, Linnea, sai pelkkiä kymppejä, ja Vili voitti nyrkkeilykisan.
Yhtäkkiä kuului Pihlan kirkuminen. Hilkka säntäsi lastenhuoneeseen ja näki, kuinka Pihla seisoi keskellä huonetta itkien. Juhlamekossa oli tahroja. Hilkka henkäisi ja tarttui lapseen.
– Inka! Ensiapupakkaus jääkaapin päällä! Nopeasti! Sieltä side!
Kaikki touhottivat, vain Linnea tuijotti synkkänä huoneen nurkasta.
– Pihla, mikä sattui? Hilkka kysyi hätääntyneenä.
– Se ei pidä paikkaansa! Hän valehtelee! Valehtelee!
– Kuka valehtelee? Hilkka ei tajunnut mitä tapahtui.
Haavat olivat pinnallisia. Hilkka laittoi siteet, vaihtoi vaatteet ja vei Pihlan omaan huoneeseen syliin.
– Kerrotko äidille mitä tapahtui?
Pihla oli hetken hiljaa, hautautui äidin syliin, ja lopulta nosti samanlaiset harmaat silmät kuin Hillalla itselläkin…
