Elämä, joka jäi odottamaan
Äiti, saanko ottaa yhden karkin laatikosta? Yhden vain! Ole kiltti! Kaisa kiehnäsi kuin kettu sen kaapin ympärillä, jonne Eeva oli vaivalla piilottanut makeiset.
Et saa! Ne säästetään joulupöytään. Syöt nyt ja sitten ei jää mitään jouluksi.
Kaisa mutristi suunsa. Mikä ero sillä muka on, koska sen karkin syö? Eikä hän edes haluaisi kaikkia, vain yhden! Miksi äiti aina tekee näin? Jos jotain on hyvääsäästetään. Jos jotain on kaunistapidetään pyhää varten. Voi miten hän haluaisi laittaa päälle uuden mekon, jonka isä toi Helsingistä, ja lähteä moikkaamaan Minttua. Jostain syystä Mintulle äiti ei kiellä viemästä uusia vaatteita päiväkotiin. Oikeastaan Kaisa oli kuullut, että Mintun äiti teki vaatteet itse. No mutta silti! Minttu oli ryhmän hienoin. Kaisa kulki siinä vanhassa pilkkumekossa, joka oli jo niin nähty.
Silloin Kaisa ei vielä tiennyt, miten vaikeasti hankitut ne makeiset ja vaatteet hänen perheelleen olivat. Kaisan äiti työskenteli kirjastossa, isä oli insinööri. Pikkutytöstä asti Kaisa oli kuullut sanan hankkia. Se tarkoitti, että kotiin tuli jotain uutta, sellaista mitä kaupasta ei vaan saanut. Niin hänelle ilmestyi kauniit kengät, äidille uudet saappaat. Totta, niiden jälkeen syötiin kuukausi makaronia ja perunaa, mutta äiti oli niin onnellinen, ettei edes käyttänyt uusia saappaita ensimmäisinä päivinäne vain olivat ihailtavana. Jostain syystä juuri saappaat jäivät Kaisalle mieleen niin, ettei hän aikuisenakaan unohtanut niihin tulleita jälkiä ja kuluneita korkolappuja.
Aika meni ja kaikki ympärillä muuttui. Kaupoissa oli kaikkea, mistä vain saattoi haaveilla, eikä enää ollut ongelma ostaa uutta vaatetta tai hemmotella lasta karkkipussilla. Mutta ongelmaksi tuli raha. Kaisa opiskeli yläkoulussa, kun isä kerran iloisena kotiin tullessaan ilmoitti:
Arvaa mitä! Sain uuden työn!
Hän ei tiennyt vielä, mitä se tarkoitti, mutta vanhempien ilo kertoi, ettei kyse ollut pelkistä tilastoista. Palkkatuloa riitti, ja isä pääsi töihin elektroniikkafirmaan, jossa hänen osaamisestaan olikin kerrankin hyötyä. Kaisasta tuntui, että hänen aina niin mietteliäässä, usein ärtyneessä isässään tapahtui jotakin. Hän löysi paikkansa ja kyvyt, joita ei aiemmin ollut päässyt käyttämään. Pian urakin alkoi vetää ylämäkeen.
Elämä helpottui. Äiti ei enää istunut illat tiliotteen kanssa laskemassa, mistä nipistää, että Kaisalle saataisiin jotain uutta. Ilmestyivät ensimmäiset farkut, lenkkarit ja muuta muotia. Kaisa luopui suunnitelmasta lähteä ammattikouluun töihin mahdollisimman pian ja asettui lukemaan pitkän kaavan kautta yliopistoon. Vanhemmat olivat täysillä mukana. Parin vuoden pänttäys ilman diskoja ja kavereiden retkiä tuotti tulosta, ja niin Kaisa pääsi opiskelemaan. Nyt voisi jo vähän rentoutua, eikö vain? Mutta Kaisa päätti toisin. Ensin opinnot, hyvä työ, sitten ehkä joskus muuta. Ja onnistuihan sekin. Kirkkaat paperit, hyvä työ, jonka isä järjesti hyvien suhteidensa kautta. Kaikki näytti olevan mallillaan. Voisi miettiä ihan itseään vaikka perhettä. Mutta Kaisa ajatteli taas toisin. Ura ensin! Eihän enää halunnut miettiä, onko jotain päälle puettavaa tai missä asua. Siinäkin hän onnistui. Vanhemmat olivat hänestä ylpeitä: fiksu, menestyvä, oli hommannut itse asunnon ja auton, kävi ulkomailla lomalla. Mutta yksinpä vain.
Kaisaa se ei haitannut. Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen perinteinen tyttö, ihailijoista ei ollut pulaa, mutta ei hän pitänyt kiirettä vakaviin suhteisiin. Miksi pitäisi? Nuorena piti ehtiä tehdä kaikki se, mikä myöhemmin jäisi. Lapsia voisi ajatella sitten, kun ehtisi.
Ensimmäinen vakava suhde Kaisalle tuli vasta kun hän oli kolmenkympin puolivälissä. Kollegansa Veikon kanssa he olivat vuosikausia istuneet vierekkäisissä huoneissa, vaihtaneet päivittäin pari sanaa. Veikko oli varmaan kaikista komein, fiksuin mies jonka Kaisa tunsi. Siinä oli juuri sitä, mitä Kaisa arvosti. Vasta kun eräänä tykypäivänä, Kaisa humalaisen rohkeana nojasi tanssin pyörteessä Veikon olkapäähän, Veikko sanoi suoraan:
Mennään naimisiin. Molemmat menestyneitä, ikää karttuu, perhe pitäis perustaa. Olen tykännyt susta pitkään, oikeastaan rakastan.
Kaisa naurahti hiljaa:
Veikko, älä nyt höpsi. Onhan tässä vielä vuosia! Ehtiihän sitä.
Aamulla kuitenkin, kun hän katsoi Veikkoa silmiin, tuli ajattelemattomasti sanottua:
No, suostun.
Juhlat olivat suuret, Eeva-äiti itki onnesta, kun viimein toivoi saavansa nähdä lapsenlapsia. Kolme vuotta myöhemmin Kaisa joutui miettimään elämää uudelleenkaikki hänen saavutuksensa tuntuivat olevan ihan murusina verrattuna siihen, mitä nyt oli menettänyt.
Ei sitä ole, ei tule Tulevaisuutta minulla ei enää ole, äiti Kaisa ei saanut kyyneliä tulemaan, kouristaessaan lääkärin tutkimustuloksia. Miksi piti olla näin järjetön?
Odota nyt hetki, lapsi Se oli vain yksi tutkimus. Kai lääketiede vielä voi auttaa. Kaikki voi muuttua.
Milloin? Kaisa paiskasi paperit lattialle, ne leijuivat olohuoneen lattialle kuin lehdet syystuulessa.
Kaikki oli kotona oikeastaan kuin lapsuudessakin. Vanhemmat eivät ottaneet Kaisan rahoja mihinkään remontteihin, vaikka isä oli jo eläkkeellä ja Eeva ei uskaltanut jättää häntä hetkeksikään yksin. Kaisa teki toki, mitä pystyi, lähinnä täytti heidän jääkaappinsa ja vähän korjaili vanhaa kalustoa, joka sai uuden elämän, kun Kaisa kunnosti ne vintagetyyliin. Remontin hän juuri ja juuri sai aikaan kymmenen vuotta sitten, nyt katsellessaan haalistuneita tapetteja Kaisa mietti, että ehkä olisi aika uusia ne, ja parketti kaipaisi hiomista. Ihmeellistä, miten kummallisia asioita tulee mieleen kun koko elämä alkaa murentua.
Äiti, etkö sinä ymmärrä? Minulla ei juuri olekaan aikaa jäljellä
He istuivat hämärtyvässä kodissa kauan, kuuntelematta puhelimen pirinää. Kaisa itki, rauhoittui, mutta ei halunnut enää puhua. Lopulta hän nosti päätään ja pimeässä näki juuri ja juuri äidin siluetin.
Kiitos, äiti.
Mistä, Kaisuli?
Että kuuntelit. Ei minulla ole ketään muuta, kelle puhua tästä. En minä enää kellekään kelpaa.
Mitä sitä horiset! Eeva silitti tyttärensä poskea. Kelpaa sinä mulle! Isälle myös! Ja Veikolle!
Veikolle ei enää.
Miksi, Kaisa?
Koska tämä on minun ongelmani, ei hänen. Hänelläkin aikaa vielä on. Voi hankkia vaikka perheen joskus.
Kaisa nousi, halasi äitiä nopeasti ja lähti kotia kohti.
Kyllä minä pärjään, äiti, älä huolehdi. Kaisa huikkasi ilmaan ilmassa lentävän suukon ja sulki oven. Eeva lysähti keittiöntuolille ja jäi miettimään, miksi juuri hänen tytölleen piti osua tällainen kohtalo.
Kotiin ei huvittanut ajaa, joten Kaisa suuntasi joenrantaan. Tähän aikaan vuodesta siellä harva viihtyi, lähinnä joku koiranulkoiluttaja ja tuulessa takin kauluksiaan pitelevä vanha pariskunta. Kaisa seurasi katseellaan heidän menoa, ja yhtäkkiä kaikki patoutunut tunne purkautui. Kunpa joskus voisi olla noin yhdessä vanhana, ymmärtää toista sanomattakin, olla yksi perhe. Mutta sitä ei enää tulisi. Kaisa tajusi, että oli koko ajan rakastanut Veikkoa, mutta oli vain lykännyt kaiken tuonnemmaksi, kuten kaiken muunkin elämässään. Mutta nyt sillä ei ollut enää väliä. Jos rakastaa toista, pitäisi miettiä ennemmin hänen hyvinvointiaan.
Kaisa katseli synkkää, koleaa jokea ja muisteli, kuinka pikkutyttönä kävelivät vanhempien kanssa täällä. Silloin sai käydä kioskilla yhdessä syömässä jäätelöäsatoi tai paistoi. Ja kas, ei koskaan tullut kurkkukipua, vaikkei pakkasellakaan jättänyt jäätelöä väliin Ei hänellä näin omien lasten kanssa tulisi olemaan.
Hän ravisti päätään. Nyt riittää! Itsesäälillä ei saavuttaisi mitään. Oli jatkettava, löydettävä joku merkitys elämälle. Kaikki saavutukset olivat yhtäkkiä arvottomia: ei ura, ei mikään täyttänyt sitä aukkoa, jonka hän nyt tunsi. Jotain pitäisi löytää mutta mitä? Sitä hän ei vielä tiennyt, mutta yksi asia oli tehtävä heti.
Kaisa lähestyi autoa, kun huomasi joukon nuoria sen ympärillä. Hän vilkaisi ympärilleentyhjää. Jos jotain sattuisi, ei kukaan näkisi.
Hän pisti kätensä taskuun ja lähestyi:
No mitäs täällä tapahtuu?
Teinit, noin kuusitoistavuotiaita, kääntyivät kaikki yhtä aikaa.
Onks tää sun auto?
On. Miksi kysyt?
Katso, sinne moottorin sisään, me nähtiin kun pikkukissa meni sinne! Se pitää saada pois ettei se satuta itseään.
Kaisan kulmakarvat kohosivat.
Aivan varma?
Joo. Kissa vaan livahtaa joskus konepellin alle lämmittelemään.
Kaisa avasi auton ovet ja nosti konepellin. Pojat kaivoivat esiin pikimustan, rääkyvän kissanpennun.
Julmettu otus! nauroi se, joka otti johdon käsiinsä ja ojensi kissan Kaisalle. Ottakaa siitä!
Minulle vai? Kaisa otti varovasti kissan, joka oli jo rauhoittunut. Mutta enhän minä mitään osaa näistä elukoista
Opit kyllä, kunhan muistat ruokkia kunnolla.
Pojat nauroivat ja lähtivät. Kaisa pysäytti heidät taskujaan penkoen ja ojensi 10 euron setelin:
Ei sitä elukkaa saa ilman lanttiakaan viedä, sanoo minun äiti.
Kiitos! pojat heilauttivat hyvästiksi.
Kaisa istui autoon ja tuijotti uutta nelijalkaista asukastaan.
Mitäs minä sinun kanssasi teen?
Kissa, joka oli jo vallannut Kaisan polvet, kehräsi kuin konsanaan pieni traktori.
Jasså, nyt minusta sitten tuli kissamummo. Kaikki kliseet täyttyy. Kaisa käynnisti auton. Mennään kotiin.
Keskustelun Veikon kanssa hän päätti siirtää aamuun ja vietti illan pesemässä kissaansa.
Missä lie olet muru näitä kirppuja keräillyt? Voi taivas. Mitä tämäkin nyt on, että annan tämmöisen tempun mennä? Kaisa hölskytteli kissaa lavuaarissa, Veikko seisoi pyyhe valmiina vieressä.
Outoa
No?
Nämä eivät yleensä pidä vedestä, mutta tuo näyttää tyytyväiseltä.
Ja kehrää. Etkö kuule?
Kuivattuaan otuksen pyyhkeeseen, Kaisa nosti kissan sylissään sohvalle.
Nyt ruoka-aika!
Kun kissa sitten nukahti Kaisan viereen, Veikko uskalsi lopulta kysyä:
No? Tuliko mitään uutta tietoa?
Kaisa huokaisi syvään. Ehkä olisi ollut viisaampaa aamulla, mutta menköön:
Meidän täytyy erota, Veikko.
Mitä ihmettä? Miksi?
Koska minulla ei tule koskaan olemaan lapsia. Se on minun oma syy. Sinulla on vielä aikaa, ehdit löytää uuden ja olet isä.
Veikko katsoi Kaisaa kuin näki hänet ensimmäistä kertaa.
Siis suoraan näin vain? Minä vain vaihdan, kun huvittaa? Kaisa, etkö tajua, ettei lapsi ole minulle kaikki kaikessasinä olet. Mutta ilmeisesti tällä nyt ei ole sinulle enää väliä, koska olet jo päättänyt.
Veikko nappasi unisen kissanpennun ja lähti työhuoneeseen.
Minä nukun tänään siellä. Hyvää yötä!
Kaisa nyökkäsi, kunnes oli yksin. Miten sitä voikin olla näin vaikea? Mutta pieni epäily jyskytti koko yön. Nyt hän sanoo niin, mutta entä parin vuoden päästä?
Kaikki pyöri mielessä yhtä menoa. Lopulta hän nukahti vasta aamulla, jalat kippuralla sohvalle. Veikon lähtöaamuna Kaisa ei herännyt ennen puolta päivää; pöydällä odotti lappu: “Tulen illalla, puhutaan. Et minua pakeneen päästä sinua. Rakastan.”
Kissanpentu tuijotti vihreillä silmillään jalassa.
No mutta? Kaisa nousi, ja joka paikkaa kolotti. Kahvia, kiitos. Otatko sinäkin?
Kaisa naurahti ensimmäistä kertaa moneen päivään, kun näki, miten kissa suuntasi häntä pystyssä keittiöön.
Nopeasti sitä taloksi oppii
Kun pannun päälle laittoi, Kaisa tajusi, että olo oli tänään helpompi kuin eilen. Ehkä Veikon lappu auttoi, ehkä aika vain teki tehtävänsä. Hän ei osannut pukea sitä ajatukseksi, ei edes toiveeksi, mutta jotain oli muuttunut ilmassa.
Kaisa soitti työpaikalle ja ilmoitti olevansa kipeänä, varasi aikaa kampaajalle ja kynsihuoltoon. Sateessa hän kastui litimäräksi, kun jälleen unohti sateenvarjonpäätti silti jatkaa, eikä palata kotiin murehtimaan.
Sateen takia kampaamossa kesti. Kaisa selasi räntäisesti äitilehtiä, yksi käsitteli lasten ja äitien elämää, Kaisa hymähti katkerasti: siitä kaikesta, valitsi juuri sen lehden. Selasi eteenpäin ja tuijotti pysähtyneenä aukeamaa: siinä oli pikkupoika, silmät vihreät kuin sammal, jotenkin tutun oloinen. Mielessä pyöri ajatus, jota ei saanut kiinni. Katsoi lehteä, poika ehkä kolme, neljä. Luki kuvatekstin alla olevat tiedot.
Kampaaja vilkaisi saliin, asiakas oli kadonnut ja niin myös lehti jäi pöydältä huomaamatta kenenkään.
Veikko vilkaisi vaimoaan, joka ryntäsi hänen työhuoneeseensa hengästyneenä.
Katso tätä! Kaisa tyrkkäsi lehden eteen, osoitti kuvaa. Ketä tämä muistuttaa?
En tiedä, mutta katso!
Kaisa raahasi Veikon ison lasiseinän eteen, ojensi auki olevan lehden hänelle.
Etkö muka näe?
Veikko katsoi vuoroin kuvaa, vuoroin peilistä omaa ja säpsähti. Kuin kopio lapsesta, mutta kolmekymmentä vuotta vanhempi.
Uskomaton juttu Oletko varma?
En, en mistään. Kuvakin saattaa olla vanha. Mutta minä näen jotakin, mitä en uskonut voivan tapahtua. Ja minä en aio enää lykätä mitään myöhemmäksi.
Samin he hakivat lastenkodista puolessa vuodessa. Pari vuotta myöhemmin Kaisa löysi toisessa lehdessä pikkutytön kuvan, niin Marja tuli heidän lapsekseenpuolitoistavuotiaana, eikä ollut tuntenut toista äitiä. Kaisa oli hänelle kaikki. Viiden vuoden päästä, kun Kaisa jo epäili vaihdevuosia, lääkäri ilmoitti:
No tämäpäs nyt on uutta! Lasketaanpa aika
Juli syntyi ajallaan ja yllätti koko perheen.
Eeva ehti vielä nähdä lapsenlapsensa. Hän menehtyi vuosi Julian syntymän jälkeen, vakava sairaus vei hiljalleen voimat, mutta Eeva käytti kaiken ajan lasten seurassa.
Te olette minun iloni Teissä on koko elämäni
Kun Eevaa ei enää ollut, Kaisa kantoi isänsä muuttoa varten vanhempiensa asuntoa tyhjäksi ja löysi vaatekaapin perältä laatikon. Avatessaan sen hän parahti, sitten itki niin että lapset pelästyivät.
Äiti! Mitä on tapahtunut? Sami riensi paikalle.
Kaisa kaivoi laatikosta vanhat saappaat ja painoi ne rintaansa vasten, antoi itsensä kerrankin itkeä kaiken surun pois. Hän oli ollut urhea kun äiti kuoli, pysynyt kasassa hautajaisissa, mutta nyt murtui.
Miksi äiti itkee? Marja istui Kaisan eteen, hakeutui katseeseen, ja kun ei onnistunut, halasi lujasti kaulasta ja itki mukana.
Juli, ei aikaakaan, yhtyi porukkaan, ja vasta keittiöstä astunut Veikko keskeytti koko nyyhkykuoron.
No nyt, rauhaa taloon, mikä täällä nyt on hätänä? Oletko kunnossa?
Tytöt hiljenivät ja katsoivat isää. Nyt voi olla varma, että äiti rauhoittuu.
Veikko Nämä ovat ne Äiti oli piilottanut ne kaikki nämä vuodet.
Kaisa laittoi saappaat sivuun ja kurkisti uudestaan kaappiin. Siellä oli vielä hänen myötäjäisensä nätisti hyllyillä. Hän ei ollut halunnut ottaa niitä mukaan omaan kotiinsa, joten äiti oli ne säästänyt. Nyt Kaisasta tuntui, että kaikki tuhansien tuntien varovainen säilytys, pienet laventelipussit, haalistunut kirjailukaikki tämä äidin rakkaus oli yhä läsnä.
Veikko Eikö ole hullua, miten ihminen voi olla poissa, mutta tavarat jäävät? Miksi me aina siirrämme kaiken myöhemmäksi? Odotetaan jotain hetkeä, joka ei ehkä koskaan edes tule. Eihän tämä ole oikein.
Veikko halasi vaimoaan. Mitäpä tuohon mitään lisäämään.
Juli kiipesi Kaisan viereen, nosti isänsä ja veljensä vihreät silmät:
Äiti!
Kaisa pysähtyi, uskalsi jo toivoa, että kuuli oikein. Veikko nyökkäsi. Kaisa meni kyykkyyn.
Sano uudestaan!
Äiti! Juli kömpi syliin ja halasi. Äiti!
Sami ja Marja taputtivat käsiään iloisina:
No nyt se sanoi äiti! Sami virnisti. Nyt isi joutuu viemään meidät Korkeasaareen!
Milloin mennään? Marja pomppi.
Miksi odottaa viikonloppuun? Kaisa pussasi tytärtään ja nuuhkaisi hänen pientä nenäänsä. Ei pidä jättää huomiselle, minkä tänään voi tehdä. Lähdetään saman tien!
Kaisa vilkaisi lattialla lojuvia tavaroita. No ne nyt kyllä saavat jäädä ainakin hetkeksi. Sen Kaisa tiesi jo varmasti.
Ajaessaan autoa hän kuunteli, kuinka lapset nauroivat takapenkillä, ja mietti, ettei tiedä täysin, miten tehdä lapset onnellisiksi. Tuskinpa kukaan tietää. Mutta hän aikoo opettaa heille ainakin tämän yhden, yksinkertaisen asian: Elämää ei pidä siirtää huomiselle. Se sitten kun on kaikkein oikukkain hetki. Sillä kun ajattelet, että nyt se haaveesi on jo melkein tässä, voi olla, että kaikki muuttuu eikä sitä koskaan tule.
Saadaanko jäätelöä?
Nyt heti? Sami ihmetteli. Äiti, ei olla edes syöty lounasta!
Ehtii myöhemminkin. Miten on?
Joo! lapset taputtivat riemuissaan, ja Veikko virnisti.
Saat kuulla tästä vielä, rouva.
Mutta milloin sitä muuten herkuttelisi, hyvä herra? Nyt, kun se on mahdollista!
