Johan onkin paperinukke, Juhani! Patukalla sinut piiskaisin niinkuin Simo Särkelän vuohta, mutta eihän nyt ole ketään eikä aikaakaan enää! Tällaisiin vuosiin jo elänyt, mutta järkeä et ole saanut!
Mummo Sirkka sylkäisi maahan naapurin Juhanin eteen ja ontuessaan kipeällä jalallaan lähti omille teilleen. Hänen asiansa oli tehty, loput jäi Juhanin oman omantunnon varaan. Eivät kyenneet ihmiset järkeä antamaan, ehkä kohtalo puuttuu peliin?
Minkälaista menoa tämäkin, oma äiti laitetaan vanhainkotiin! Missä semmoista on ennen nähty? Vaikka Aila nyt onkin vuodepotilas, onko hän jotenkin vieras Juhani-polon veri? Ei ymmärrys riitä! Jos vain voimia olisi ollut, ei olisi hetkeäkään miettinyt. Olisi ottanut ystävän kotiinsa heti. Mutta nyt …
Annea käy sääliksi. Hyvä, pehmeä tyttö, mutta ei sentään mikään hevonen kannettavana. Jäi kylälle silloin, kun äiti sairastui, eikä lähtenyt opiskelemaan. Tai oikeastaan yritti lähteä, mutta palasi takaisin, ei pystynyt jättämään äitiä ja isoäitiä. Auttoi, tiesi ettei Sirkan voimat enää riitä. Omistakin töistä sai hädin tuskin selvää, varsinkin kun jalka murtui pari vuotta sitten, kaikki kävi entistäkin huonommin. Ennenkin liikkui vaivoin, nyt tuskin ollenkaan.
Nuorempi tytär oli ehdottanut Sirkan ottamista mukaansa kaupunkiin, mutta oli pakko kieltäytyä eihän yksiöön mahdu enää enempää. Vävypoika oli kyllä hyvä mies, mutta pehmeä, kyntää ja tekee, mutta raha ei tunnu jäävän käteen. Kaksi lasta jo, eletty tiukilla aina. Eikä Sirkasta enää apua ole, ennen hoiti kaikki, nyt on vain varjo entisestään Anne suuttuu aina, kun Sirkka näin sanoo, mutta mitäpä siitä vihoitella, tottahan se on. Terveyttä ei ollut, eikä voimia mistään enää tule. Aamulla nouseminenkin käy taistelusta. Silmät aukeavat, makaa ja miettii hetken, kokoaa itsensä pala palalta kasaan. Nousee. Kulkee.
Onneksi Anne, lapsenlapsi, on aina niin vikkelä kuin nuori kauris. Ennen kuin Sirkka ehtii liikahtaakaan, Anne on jo hoitanut talon asiat, auttanut äitiään ja lähtenyt töihin. Nopeajalkainen, aina ollut.
Sirkka sai ensimmäisen tyttärensä, Ailan, myöhään ei edes ajatellut enää äidiksi tulemista. Edellinen mies ei antanut hedelmättömyyttä anteeksi ja lähti. Sirkka suri aikansa, mutta tiesi ettei mies oikeasti rakastanut. Hän itse paloi, toinen oli jäässä.
Nuorena Sirkka oli kaunis niin kaunis, että pojat syöksyivät hänen perässään jo koulusta asti, mutta Sirkka piti itseään tiukilla. Odotti suurta rakkautta, sitä oikeaa, joka saisi sydämen liikahtamaan.
Aika kului, ei ketään kuulunut. Äiti hoki: Mitä valikoit, jäät vanhaksipiiaksi! Mutta kuka sydäntään voi komentaa?
Sitten armeijasta palasi naapurikylään mies, Tapio. Sirkka ei ollut häntä tuntenut ennen, kun Tapio oli asunut kaukana vanhempineen, mutta nyt palattuaan asettui isovanhempiensa luokse. Miksi, sitä ei tiedetty. Sirkka ei ainakaan tiennyt.
Ja hän ihastui täysin ja kokonaan. Tapio ei pitkittänyt, vaan heti lähestyi kosintansa kanssa. Sirkan äiti oli tyytyväinen tytöllä jo ikää tarpeeksi. Järjestettiin isot häät, Sirkka oli onnensa kukkuloilla, mutta huomasi juhlapöytien lomassa outoa supinaa. Appivanhempi tarttui käteen ja ohjasi hänen viereensä synkän naisen ja lapsirattaat. Sirkka tajusi, heti mistä oli kyse. Tapio kertoi myöhemmin, että oli jättänyt morsiamen armeijaan lähtiessään, eikä uskonut lapsen olevan hänen. Koko suku hoki, ettei laskut täsmää. Sitten kävi ilmi, että poika oli kyllä kuin ilmetty Tapio. Mutta tilanne oli jo mennyt.
Poikani äiti ei koskaan halunnut palata Tapion luokse. Heille ei tullut mitään, vaikka Sirkka ei Tapion kanssa lasta koskaan kieltänyt tapaamasta. Tapio ei kuitenkaan tuntunut välittävän nopeasti Sirkka huomasi, että Tapio rakasti lähinnä itseään. Muut olivat vain kehyksiä hänen kuvassaan. Moitittavaa ei muussa ollut, talo kunnossa, ruokaa pöydässä, mutta lämpöä ei koskaan. Viidentoista aviovuoden aikana Sirkka koki vain tyhjyyttä. Kaikki tuntui turhalta.
Kun Tapio mainitsi ohimennen, että Sirkka oli vain puupökkelö, kun ei lapsia saa, Sirkka tiesi, että hänen elämänsä oli ollut väärällä tiellä. Ero tuli nopeasti, Tapio katosi pian, jätti talon Sirkalle.
Älä kanna kaunaa. Olemme molemmat syyllisiä, mutta mun vastuulla tästä selviäminen oli.
Sirkka ei osannut antaa kokonaan anteeksi, mutta sydäntä kevensi. Kauneutta oli annettu runsain mitoin, onnea ei.
Sirkka eli pari vuotta yksin, kulki kylillä pää pystyssä, yritti olla piittaamatta puheista. Mies lähti entäs sitten! Särähti sydämessä, että joku soisi elävää ääntä taloon.
Kalle tuli mukaan elämään pikkuhiljaa vieras paikkakunnalla, hiljainen mies, kohtelias, mutta toisiin ei hakeutunut. Korjaili vanhaa taloaan ja puuhasteli. Auttoi mielellään, mutta apua ei itse pyytänyt. Vähän aikaa Sirkka oli varuillaan, mutta sitten uskaltautui. Pahinta ei voisi enää tulla ja yksinäisyys kolkutti liikaa. Olkoon ihmisillä mielipiteensä.
Uudesta avioliitosta Sirkka ei odottanut mitään. Mutta kohtalo yllätti hän tuli yllättäen raskaaksi. Ensimmäisestä tytöstä ei huomannut mitään kuukausiin. Kaikki oli jotenkin aina rempallaan, eikä mitään raskauden oireita ollut. Aila, naapurin ystävä, huomasi ensimmäisenä Sirkkaan jotain muuttuneen.
Sinä taidat olla raskaana, Sirkka!
Höpsis! En minä…
Kyllä se joskus on niin, ettei naisessa ole vikaa. Lääkäritkin sanovat. Ja joskus ei pidä olla jonkun kanssa lasta. Mene kaupunkiin tutkimuksiin. Ehkä ilo vielä kohdalle osuu.
Kaupungista palasi ihan uusi Sirkka, joka hymyili kuin aurinko. Ensimmäinen tytär syntyi, pian toinen.
Sirkka rakasti tyttöjään niin kuin ei olisi koskaan uskonut. Joka päivä puettiin kauniisiin mekkoihin, vaikka välillä likaisiksi menivätkin. Mutaisiin lätäköihin ja järveen uimaan hypättiin kesällä, mutta Sirkka ei koskaan moittinut, vaan pesi vedellä ja opetti pesemään oikein. Jos jokin meni rikki, antoi neulan käteen korjatkaa. Opetan kyllä.
Kalle kuoli nuoremman tyttären häiden jälkeen. Oli ollut kaupungissa heidän luonaan, mutta paluumatkalla joutui kolariin.
Sirkka musteni surusta. Ilman lapsia olisi mennyt perässä. Mutta pian Aila tytär synnytti Annen, ja elämä palasi. Kaikki kasvillisuus tuntui kukkivan taas.
Lapset ja lapsenlapset pitivät Sirkan hengissä. Nuoremman tytön perhe asui kaukana, vain lomilla kävivät. Anne siis jäi kylään.
Anne kasvoi Sirkan näköiseksi kauniiksi, lujatahtoiseksi. Ujostelemattomaksi. Jos jotain päätti, mikään ei pysäyttänyt.
Kaikki vielä meni hyvin, kunnes Anne nuorena rakastui hurjasti naapurin Juhaniin. Juhani oli viisi vuotta vanhempi ja jo aikuinen. Anne oli vasta kuusitoista. Juhani ei kiinnittänyt Anneen huomiota. Anne oli lapsi, hänellä oli omat kiinnostuksen kohteet.
Helmi, johon Juhani katseensa kiinnitti, oli näyttävä tyttö. Ei mikään kaunotar, mutta tunsi arvonsa, ja pukeutui paremmin kuin muut tytöt. Isä hemmotteli ainoaa lasta ja Helmin luonne ei siitä parantunut. Vain jos koko maailma pyöri hänen ympärillään, keskusteltiin.
Alkuun Helmi ei päästänyt Juhania lähelle. Sitten tapahtui kummia. Helmin ihailija, nuori mies naapurikylästä, vietti aikaa Helmin kanssa, kunnes eräällä moottoripyöräretkellä katosivat. Koko yö meni eikä Helmiä näkynyt. Aamulla hän palasi mustelmilla, repaleinen mekko.
Tämän Sirkkka näki, kun yöllä ei saanut unta ja meni varhain kasvimaalle. Näki kuinka Helmi kulki raakileena ohitse, ei edes katsonut Sirkkaan päin. Kulki suoraan.
Viikkoa myöhemmin kylä kuhisi Helmin vanhemmat järjestivät kiireellä häät. Juhani oli haltioissaan, mutta Aila ei iloinnut.
Sirkkka, tässä on jotain outoa. Mitä minä sanoisin pojalle? Ei ota kuuleviin korviinsa mitään. Mutta Helmi turvautui Juhaniin silloin, kun häntä oli loukattu. Ei minulla ole oikeutta tuomita. Vaan Juhani rakastaa, eikä nuku öisin. Kuluu kasaan.
Sirkka kuunteli, nyökkäsi, mutta ei sanonut sanaakaan Helmin yöllisestä näystä. Kotona kuitenkin tragedia, joka veti kaiken huomion: Anne oli romahtanut. Itki yhtä soittoa, ikkunassa kiinni, katsellen toisen pihan valmisteluja hääjuhliin. Välillä makasi seinään päin, hiljaa ulisi kuin sureva.
Sirkka yritti lohduttaa, suostutella lähtemään kaupunkiin tätinsä luo. Anna kaiken jäädä ehkä elämä kääntyy uudeksi. Hän tiesi, ettei kertominen auttaisi, vaikka kertoisi mitä näki. Rakastunut sydän ei kuuntele.
Sitten koitti hääpäivä Anne asteli kylmänä ja kuivasilmäisenä juhlaan, seisoi vain hetken ja lähti kotiin. Äiti huomasi ja lähti perässä, peloissaan.
Yllätys olikin, kun Anne oli pakkamassa matkalaukkua. Halasi äitiä ja mummoa ja nousi bussiin kohti Helsinkiä. Äiti itki, ristillä siunasi perään ja päätti odottaa.
Aika parantaa paljon, mutta juuri kun Anne oli saanut uutta elämää, iski onnettomuus äiti joutui sairaalaan, kotiin ei enää palannut. Anne kokosi laukkunsa ja palasi kylään. Sirkka oli yksin, eikä heikolla jaksamisella voinut hoitaa vuodepotilasta.
Anne pelkäsi eniten sitä, että Juhani jäisi asumaan Helmin kanssa naapuriin. Kohtalo armahti perhe muutti pian pois.
Anne asettui, toi taloon järjestystä, laittoi äidin mukavammaksi vuoteeseen ja haki töitä läheiseltä maitotilalta. Kylillä ei töitä ollut tarjolla, eikä Annella ollut vielä ammattia.
Anne oli tottunut työntekoon eläimet olivat aina olleet lähellä sydäntä. Perusti pienen kotikanalan lisätulon toivossa.
Niin elämä meni. Anne kävi auttamassa myös Ailaa, jolla mies oli kuollut ja poika muuttanut pohjoiseen. Kirjeitä tuli harvaan. Rahoja kyllä lähetti, mutta lapsista ei tietoa. Helmi oli synnyttänyt kaksi lasta pojan ja tytön mutta Aila ei ollut heitä koskaan nähnyt. Jos Juhani ei käynyt kylässä, ei luultavasti voinutkaan. Hän ajoi rekkaa ja yritti pitää perhettä pystyssä.
Murhe pojasta kai käänsi myös Ailan terveyden. Anne järjesti hänelle sairaalapaikan, vieraili usein, itki kotimatkalla. Lääkärien mukaan ei ollut paluuta entiseen.
Sirkkka kirjoitti saman tien Juhanille, mutta vastausta ei kuulunut. Kirjoitti toisen kirjeen sitten sanoi Anelle:
Hylkäsi kai se nyt äitinsä. No, paperinukke tuo on aina ollutkin… Ja minäkin häntä parempana ihmisenä pidin!
Mummo! Odotetaan nyt. Sinähän olet opettanut, ettei ketään pidä tuomita ennen kuin tietää totuuden. Ja vaikka tietäisikin puhdas omatunto on paras. Antaa hänen järkeillä itse.
En tiedä, lapsi. En olisi ikinä uskonut, että näin käy. Oli niin lempeä, rakasti Ailaa enemmän kuin mitään
Miksi sanot paperinukke?
Se on pitkä tarina. Osittain juuri siksi en olisi uskonut.
Kerro!
Juhani oli ihan kakara, ehkä kuusiseitsemän. Silloin kaikki keräsivät makeiskääreitä. Kääreet oli arvokkaita, karkkeja tuskin koskaan oli muuta kuin juhlapäivinä silloinkin halvimpia. Jos piti valita karkki vai kengät tiedät varmaan. Kokoelmat olivat arvokkaita, ystävien kanssa vaihdettiin vain parhaista. No, Ailalla, silloin, oli kaksi hienoa kanaa, rotukanoja. Harvinaisen hienot, lumivalkoiset, töyhtö päässä. Mistä ne mies oli saanut, ei tiedä, mutta Aila vaali niitä kuin silmäterää. Sitten tapahtui onnettomuus: Juhanin paras kaveri tuli kylään, toi koiransa mukanaan. Kaupunkiin oli tuotu hieno pentu metsästykseen kai, mutta villi kuin mikä. Teki selvää molemmista kanoista. Miten Aila itki! Ei Juhania moittinut, mutta lakkasi puhumasta muille pariksi päiväksi. Ja tiedätkö mitä Juhani teki?
Mitä?
Antoi koko käärekokoelmansa toisen ystävän isälle, joka kulki työmatkoilla kaupungissa. Sitten sai tuolta pojankoltiaiselta kyydin kaupunkiin, raapaisi säästöpossukinkin tyhjäksi, ja toi äidille uuden kanan.
Upeaa!
Oli se. Aila oli niin onnellinen! Ei vain siksi, että sai uuden kanan, vaan siksi, että poika osoitti olevansa ihminen. Mutta entä nyt? Miten ihmisestä voi kadota kaikki, Anne? Sirkka huokaisi, mutta ei kuunnellut enempää vastaväitteitä.
Mikä mies sellainen, joka ei tule äitinsä vuoteen ääreen?
Viikko Ailan kotiuttamisen jälkeen Sirkka menetti puhekykynsä, kun Anne järjesteli kaiken ja paikallinen terveydenhoitaja toi kyydit.
Juhani saapui yllättäen. Anne oli jo tottunut kulkemaan kahden potilaan talojen välillä. Ensin äiti, sitten Aila. Jaksoi vielä, vaikka Sirkka murehti Annen uupumista.
Anne oli juuri pesemässä Ailan lattiaa, kun eteisessä kuului kolinaa ja pieni poika tallasi juuri pestylle lattialle, pysähtyi Annen eteen, katsoi silmiin ja kysyi:
Oletko sinä minun äitini?
Kysymys oli suora ja viaton, Anne jähmettyi rätti kädessä.
Naapuri vain Juhani piti tytärtään kiinni olkapäästä ja tervehti. Anteeksi, että tulin näin myöhään. Maksimi oli sairaalassa, en voinut jättää häntä yksin. Helmi ei ole enää. Jäi uuden miehen matkaan. Olen nyt yksin.
Yksin? Entä lapset? Anne vapautui oudosta jännitteestä ja katsoi miestä, jonka kädessä seisoi suurisilmäinen pieni tyttö.
Niin, etten sanoisi lapset jäävät toki. Jään tänne äidin luo nyt. Työt hoidan myöhemmin.
Niin, mutta Anne mutisi jotain, mietti kiireesti, eikä edes huomannut kun Juhani naurahti.
Älä huoli. Kaikki järjestyy sanoi Aila sängystään, Anne kiirehti pois.
Hän ajatteli, ettei vuosien aikana ollut enää sydän syrjällään Juhania kohtaan olikin väärässä. Nyt hän pelkäsi enemmän kuin koskaan. Juhani ei ollut enää se poika, joka vuosina-vuosina veti Anneta letistä matalan aidan yli. Eikä Anne enää se nuori tyttö. Paljon oli muuttunut.
Kului päivä ja aikainen ilta, Aila kertoi Sirkalle, että haluaisi pyytää poikaansa viemään hänet palvelutaloon.
Sirkka raivostui. Voimat löytyivät, hän marssi ulos, kutsui Juhanin portaille, sylkäisi jalkaan ja painui kotiinsa. Ei tahtonut nähdä, kuulla eikä kysyä enää mitään.
Ei kannata puolustella! Ei lapsi enää! Miten sellainen voi omasta äidistään Sirkka purskahti itkuun.
Anne riensi, miten oli, aamutakissaan pihalle, pisti jalkoihin siniset saappaat ja juoksi naapuriin.
Juhani! Missä olet? ovesta sisään, katse kiihkeä ja kaunis, kevät itse. Mitä oikein meinaat? En minä anna Ailaa mihinkään viedä! Lähde pois vaan jos aiot. Kyllä minä kahdestakin huolehdin! Yhden sängyn siirtää lisää. Ja koko juttu on selvä! Hmph! Ja sinäkin vielä
Anne vaikeni, tajusi miten Aila ja Juhani nauroivat yhdessä, Aila itki nauraen.
Älä hillu, Anne! Aila kuivasi kyyneliä. Kukaan ei minua mihinkään vie. Minä vain tässä sanoin, etten halua olla taakaksi pojalle. Sirkka kuuli väärin ja otti nokkiinsa!
Jään tänne, Anne. Mihin minä muualle.
Ai. Anne hämmentyi. Matkakassi lattialla, katsoi Juhaniin. Mutta mikä tuo sitten on?
Sitä pitää käydä kaupungissa hoitamassa työt, hakea lopputili, tavarat pois. En tiedä kauanko menee, mutta lapset jää tänne. Terveydenhoitaja lupasi huolehtia äidistä.
Silloin Anne näytti kuka on.
Hän käveli Juhanin eteen, katsoi suoraan silmiin:
Älä kanna lapsia paikasta toiseen. He saavat jäädä. Minä kyllä pidän huolen. Ja odotan sinua. Ymmärsitkö?
Ymmärsin Juhani tuijotti häntä kuin ensimmäistä kertaa. Miten en ennen huomannut sinua?
Hae itsellesi silmälasit siellä kaupungissa. Vielä vaikka et näe. Anne nappasi tytön syliin, joka halasi hänen jalkojaan. Mennäänkö mummon luo? Hän on leiponut lihapiirakoita. Rakastatko piirakoita? Hyvä!
Muutama vuosi myöhemmin Juhani taluttaa ensin Ailan ja sitten anoppinsa Sirkan ulos auringonpaisteeseen.
No niin, mammojenne! Tässä teille tuolit, kaupungista asti.
Istu tai pötköttele, kaikki raikkaassa ilmassa. Eikös olekin ihanaa?
Juhani auttaa äitiä sheslongiin, kuuntelee hetken:
Nuoriso heräsi! Annea ei näy vielä. Käyn kurkistamassa, mitä meluavat.
Tuleehan Anne pian kotiin?
Tänään viimeinen koe. Sanoi olevansa viiden ensimmäisen joukossa, jotta pääsee nopeasti kotiin. Kohta on.
Auto pysähtyy portille. Lapset, jotka olivat mummon käskystä keräämässä marjoja valtavasta kirsikkapuusta, molskahtavat oksilta alas ja huutavat:
Äiti tuli! Äiti tuli!
Anne, joka ei enää muistuta sitä ujopyllyä tyttöä vuosien takaa, halaa, nauraa ja iskee silmää miehelleen:
Viisi!
No kukapa epäili, Juhani naurahtaa ja menee tupaan.
Kaksoset fiksuja kakaroita, kuten äitinsä, eivät viitsi kuitenkaan koskaan odottaa kauan. Se piirre on isältään.
Niitä paperinukkeja, koko sakki.
