Tulppaanit
Voi hyvänen aika, mikä kauneus! Irja Lehtinen, sinä olet kyllä varsinaisen viherviherpeukalo!
Värikkäät tulppaanit ilahduttivat silmää. Tiesin yhä paremmin, mitä tämä merkitsi Irjalle. Naapurini Irja oli muuttanut harmaan, kolkon pihan kukoistavaksi puutarhaksi monta vuotta kestäneen uurastuksen jälkeen. Leikkipaikkakin, johon olin nyt matkalla tyttäreni Ainon kanssa, oli oikeastaan Irjan ansioita. Hänellä oli taito luoda ympärilleen kauneutta! Piha oli muuttunut täysin; puhdasta, tilavaa, ja ennen kaikkea kukkia enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen kukka tässä oli Irjan käsiala. Olin asunut tässä talossa melkein viisitoista vuotta, siitä lähtien kun vanhempani muuttivat tänne, eikä kukaan muu ollut koskaan tuonut pihaan kukkia vain Irja, ja sekin vasta viime vuosina. Kun hänen miehensä kuoli, Irja alkoi pitää pihasta huolta.
On kovin vaikeaa jäädä yksin siinä iässä. Poika asuu kaukana, eikä muita tukea antavia juuri ole. Irja ei suostunut muuttamaan pois kotikaupungistaan, jossa lapsuus ja rakkaimmat muistot olivat. Pojalla oli oma perhe, ja anopin suhde miniään oli mitä oli. Sillä miniälläkin oli oma äiti lähellä. Irjasta tuli vähän ulkopuolinen, vaikka mukava olikin aina ollut.
Irja ei koskaan suuremmin valittanut minulle, mutta näin hänen yksinäisyytensä ja surunsa. Tiedän tunteen hyvin itsekin olin raastavan yksin eroni jälkeen. Olisin voinut pitää liiton kasassa, jos olisin vain osannut katsoa sormien läpi pientä harhautusta; mutta kun se toinen nainen oli Helinä, jonka kanssa olin ollut samassa luokassa kahdeksan vuotta, ei sulattaminen ollut mahdollista.
Muistan hyvin sen viikon, jolloin itkin ja söin jäätelöä suoraan purkista. Kunnes koputus ovelle havahdutti ei, se oli suoranainen jyskytys. Epäröimättä avasin oven, sillä usein sellainen tarkoittaa hätää.
Näky ovella oli pysäyttävä. Irjasta oli kadonnut hänen tyyni varmuutensa suru oli tehnyt hänestä jonkun toisen. Näin heti, ettei kaikki ollut hyvin.
Mikä sinua vaivaa, Marja? Miksi olet noin itkuinen? Sattuuko johonkin?
Hänen tomera äänensä palautti minut takaisin omista murheistani. Minulla oli ollut vaikeaa, mutta Irjalla oli varmasti sattunut jotain pahempaa.
Niin myös oli. Avioero on tuskallista, mutta ainakin tietää, että entinen puoliso elää. Irjalta oli puoliso mennyt täysin pois; menetys oli lopullinen. Irjan miehen sydän oli pettänyt, eikä lääke enää auttanut, vaikka hän oli yrittänyt sinnitellä viimeiseen asti.
Irja, joka käveli joka aamu torille ostamaan kotijuustoa ja vihanneksia, oli löytänyt miehensä ulko-ovelta. Hän oli ehkä ollut tulossa vastaan, mutta voimat olivat loppuneet kesken portaikolla.
Sinä päivänä heitimme yhdessä jäätelön roskiin ja menin auttamaan Irjaa. Palasin kotiin vasta illalla, laitoin kotini järjestykseen ja jäin keittiöön miettimään. Seuraavana päivänä keräsin rohkeuteni ja laitoin eropaperit vireille. Ymmärsin, ettei elämä odota, eikä hautominen auta. Et voi elää uudestaan, voit vain jatkaa matkaa.
Niin tein. Sain uuden työn, uuden rakkauden asiat eivät tulleet helposti, mutta elämällä on taipumus löytää uudet värit. Nyt minulla oli Mika ja Aino, ja arki maistui jo iloisemmalta.
Irjan tilanne oli vaikeampi. Surusta hän oli päässyt yli, joskus on vain totuttava kaikkeen. Mutta hänestä oli kadonnut ilo. Vanha naapurini, tuo hymyilevä ja avulias lääkäri, oli enää haalea varjo itsestään.
Aika kului. Irja jäi eläkkeelle ja vetäytyi pitkiksi ajoiksi kesämökilleen. Mutta kun hänen poikansa tarvitsi asuntolainaan rahaa, mökki myytiin. Kuinka siinä tilanteessa olisi voinut olla auttamatta omaa poikaa kun toinen apua tarvitsee?
Silloin ajattelin, ettei ihmistä voi jättää yksin, kun on eletty rinnakkain niin kauan. Irja oli aina valmis auttamaan ja huolehtimaan niin minusta kuin lapsestani. Halusin vastata yhtä hyvässä.
Useimmat naapurit eivät kovin paljon tienneet tai välittäneet muiden elämästä omissakin ongelmissa riitti tarpeeksi. Mutta minun vanhempani opettivat, ettei koskaan saa jäädä sivusta seuraamaan. Tee mitä voit autathan, kun apua tarvitaan, saatat joskus saada itse apua takaisin.
Irjalle pelkät sanat eivät riittäneet. Hän otti ne vastaan, mutta elämästä katosi into. Hän laihtui, väsyi, ja häntä näki yhä harvemmin pihalla.
Tätä katsellessa ymmärsin, etteivät keskustelut auta. Oli keksittävä tekoja, jotain mikä vie ajatukset pois surusta ja antaa uuden suunnan.
Onni tulee yllättäen: eräänä päivänä Mika toi kotiin suuren kimpun tulppaaneja, ja siitä sain idean. Seuraavana aamuna ostin laatikollisen sipuleita ja kolkutin Irjan ovea. Mika piiloutui ulos pyynnöstäni.
Nyt minä hoidan tämän!
Selitin niin aidosti kuin pystyin, etten ollut voinut vastustaa kukkakaupan mummoa, mutta en osannut istuttaa yhtäkään kukkaa. Irja tutki sipulit, näytti ilkikurista sormea ja hymyili pitkästä aikaa.
Kyllä me saadaan tänne kaunista, Marja. Mutta pelkillä tulppaaneilla ei pitkälle pötkitä! Ne kuihtuvat nopeasti. Katsotaan yhdessä, mitä kaikkea muuta laitetaan kasvamaan, että piha kukkii koko kevään ja kesän.
Niin alkoi kotipihamme vihertämisen projekti.
Alkuun rahaa jaettiin taimia ja sipuleita varten yleisesti mielellään, vaikkei talkoohenkeä löytynytkään. Kun Aino syntyi, Irja otti hommat kokonaan haltuun.
Mutta kasvit eivät enää riittäneetkaan. Vanhoilla lääkärikavereillaan oli hyvät suhteet, ja pian pihalta löytyi uusi leikkipaikka, sekä uudet penkit talon päädyssä.
Piha heräsi eloon.
Talon miehetkin innostuivat, rakensivat kevättalkoissa aitauksen kukkapenkkien ympärille. Irjan hymy kirkastui, kun katseli valkoista aitaa.
Irja vietti melkein kaiken aikansa nyt pihalla. Hän kasteli, istutti, maalasi, hoiti. Uusi puuha antoi hänen elämäänsä merkitystä ja se sai minutkin iloiseksi. Kuljin Ainon kanssa rattailla ihailemassa hänen työtään, ja kiitin hiljaa mielessäni Mikaa kimpustaan ilman sitä kaikki olisi jäänyt tekemättä.
Aika kului, Aino oppi kävelemään. Odotin malttamattomana ensimmäisiä kevään tulppaaneja, joiden toivoin ilahduttavan tytärtä.
Ja ne viimein kukkivat!
Jäin ihailemaan loistoa, kun Aino päätti karistaa otteeni ja pinkoi kauemmas.
Aino! huusin ja juoksin perään, ennen kuin ehtisi jalkakäytävälle.
Irja nosti päätään maalatessaan aidantikkua ja nauroi:
Siinä sinulle liikuntaa, Marja! Sanoithan että jumppa jää aina väliin!
Totta puhut! Minä nappasin Ainon syliin ja hän kirjaimellisesti kiljui ilosta. Mistä näitä vikkeläkinttuja oikein löytyy?!
Katsoppas nyt, Marja… Onko sinusta outoa, että Aino välkkyy varpaillaan koko ajan? Irja kurtisti kulmiaan.
Totta, kotona paljain jaloin vielä näkyvämpää. Onkohan se huono merkki?
Veisi Ainon neurologille, ihan varmuuden vuoksi. Katsotaan, jos löydän hyvän nimen. Omasta piiristä suurin osa hoitaa lapsenlapsiaan mökeillä… Mutta kyselen, radiolähetyksellä!
Radiolähetyksellä?
Siis puskaradiolla! Soittelen vanhoja oppilaita läpi, eiköhän joku tiedä.
Jatkoimme keskustelua arjesta. Mika teki pitkää päivää.
Niin, työnteko on kyllä hyvästä parempi sekin kuin jos köllisi vain sohvalla, Irja muistutti hymyillen.
Keskustelumme kääntyi parisuhteeseen; kerroin, että joskus tulee kuitenkin kiukuteltua vaikka tiedän että Mikassa ei ole mitään vikaa.
Silloin pitää olla ovela ja lähestyä lempeydellä! Irja nauroi. Ruoalla, teellä, ja sitten asia rauhallisesti. Ei koskaan riidalla. Sanot vain että kaipaat häntä ja odotat viikonloppua et syyllistä. Silloin asiat sujuvat.
Juuri näin Irja ja hänen miehensä olivat eläneet viidenkymmenenkin vuoden jälkeen riitaa oli kunnolla ollut vain kerran.
Arvaatko miksi? Irja naurahti. Koira. Poika halusi, minä en. Muttei auttanut, koira tuli meille, ja minä pääsin kuntoon sen kanssa juostessani. Elämä opettaa!
Sillä hetkellä näin, miten Irja siirsi maalipurkin pois Ainon ulottuvilta ja nauroi:
Koko perintö osaamisesta tullut kovapäisyyskin.
Hyvästelimme ja vein Ainon leikkipaikalle. Kotimatkalla näin jotain, mikä pysäytti: joku pieni lapsi oli repinyt ja tallonut kukkapenkissä suurimman osan kukkia. Vieressä seisoi lapsen äiti ja katsoi tyytyväisenä, kun poika talloi kukat murskaksi.
Mitä ihmettä tapahtuu? sain kuiskattua järkytyksestä.
Mikä sitten? nainen vastasi hämmästyneenä.
Miksi poikanne talloo kukkia?
Miksei muka voisi?
Tänne ei ollenkaan kuulu tehdä noin.
Muka kenen mielestä? Tämä on lapsen kehitystä. Minun lapseni, minun sääntöni.
Luuletteko todellakin, että on kehitystä tuhota muiden istutukset? kysyin hammasta purren.
Aino oli puristanut kättäni pelokkaana.
Maailma on tutkimista varten. Kukat ovat poimittaviksi, ei sitä tarvitse selitellä.
Mutta nämä eivät kasva metsän keskellä, vaan joku on ne rakkaudella istuttanut!
Mitä siitä uusia kasvaa kyllä.
Päässäni kiehui. Olin jo astumassa kohti häntä, kun Ainon itku palautti minut todellisuuteen.
Ottakaa lapsi pois! Soitan poliisit! otin puhelimen esiin ja nostin itkevän Ainon syliin.
Nykyajan ihmiset ovat niin herkkiksiä! Soitelkaa vaan, ei minua hetkauta! nainen retuutti häikäilemättä pojan pois.
Irjan näky rappusilla laski olon vielä pahemmaksi: kastelukannu yhdessä, piirakka toisessa kädessä, hän jäi katsomaan tuhoa.
Voi… Miksi näin on, Marja? Miksi? Minä… hän sanoi, käänsi kannan ja katosi sisälle. Ovi kolahti surullisesti kiinni.
Menin hetken kuluttua perään, mutta ovelle ei vastattu.
Soitin Irjan pojalle ja selitin, että hän varmasti pärjäilee mutta olin hätääntynyt. Hän lupasi hoitaa asian.
Illan kulutin kiertäen naapuritalot ja puhumalla lyhyesti jokaiselle, ketä tavoitin; lähes kaikki lupasivat osallistua talkoisiin seuraavana päivänä.
Sunnuntaina, kun piha täyttyi porukasta ja laatikkokaupalla kukkasipuleita, viimeinenkin väsymys karisi. Mika vei Ainon kotiin nukkumaan, mutta minä jatkoin istutusta muiden kanssa.
Olin nähnyt edellisenä päivänä, miten Aino oli pelästynyt muiden tuhotöitä. Tiesin, etten voisi sallia, että kauneutta tuhottiin se pelko ei saisi jäädä lapseeni.
Siksi nyt avasimme yhdessä toisen kukkalaatikon, halasin Mikaa ja kiitin, kun hän vei väsyneen Ainon kotiin. Ja pihasta tuli taas uusi.
Seuraavana aamuna vein Ainon mummolle ja kiipesin Irjan ovelle.
Irja, ole kiltti, tule alas! Tämä on tärkeä juttu, en pärjää ilman sinua!
Lopulta lukko rasahti ja koko päivän harmaana ollut Irjan ilme pimenikin, kun olivat laskeneet askeleet pihalle.
Aurinko sokaisi hänet heti, mutta sitten hän jäi sanattomaksi. Kyyneleet valuivat poskille. Tulppaaneja värikäs meri! Uudet kukkapenkit, ja aiemmatkin kukoistivat täynnä elämää.
Irja, katso tänne! Ymmärrän, että eteen tuli surua, eikä kaikkea saanut pelastettua mutta halusin näyttää, että et ole yksin! Melkein kaikki taloyhtiön lapset ja aikuiset olivat mukana. Olet antanut paljon meille kaikille niin monen lapsen lääkäri, naapuri, ystävä. Anna meidän auttaa vuorostamme. Ehkä uusia kukkia tulee ja joku vandaali joskus taas vie ne, mutta me yhdessä tuomme ne takaisin! Sinun osaamistasi tarvitaan älä jätä meitä! Minä en saa edes kaktuksia pysymään hengissä, mutta sinä kasvatat vaikka palmuja, olen itse nähnyt!
Irja hymyili, pyyhki poskilta kyyneleet ja käveli katsomaan istutuksia.
Sillä hetkellä opin, että toisen rinnalla kulkeminen, konkreettinen teko tai ystävällinen sana, voi palauttaa toivon sinnekin, missä se jo oli kadonnut. Ei koskaan saa vähätellä pienten tekojen merkitystä ne voivat tehdä jonkun arjesta jälleen kauniin.
