Pilalle hemmotellut lapset
Sinä olet pilannut hänet! Annat pojalle kaiken, ei ihme että hyppii pitkin pääsi! Leena, ei noin voi! Sinä olet imenyt poikaan vain huonoja tapoja! Kuten minäkin tein sinulle aikoinaan! Ei ole ketään muuta syyttää. Katsos vain peiliin! Ja te te pilalle hemmotellut lapset! Ei ole väliä, vaikka olet jo aikuinen. Käytöksesi ei ole muuttunut: olet ihan yhtä impulsiivinen ja kykenemätön järkevään päätöksentekoon! Vieno-Maija huokasi syvään, ja samalla jääkaapin ovi paukahti kiinni niin, että magneetti, johon oli liimattu perhekuva, tipahti lattialle.
Kuva oli otettu viime kesänä, siltä mökkireissulta, jonne häntä hieman hämmentävää kyllä ei kutsuttu mukaan. Aiemmin Vieno-Maija oli ollut aina lasten ja lastenlasten kanssa mukana lomilla: piti mökillä huolen pienistä, kuljeskeli metsässä, tutustui uusiin ihmisiin ja fillaroi kissojen kanssa. Mutta ei tänä vuonna.
Perheen perustelut tuntuivat Vieno-Maijasta kummallisilta.
Äiti, meillä on nyt tiukkaa. Mennään nyt ihan perheen kesken, mutta sinulle ostetaan kyllä oma loma sitten myöhemmin. Katso rauhassa, minne haluat. Sopii?
Mutta Leena! Kuka sitten katsoo lapsia? Eikö kenenkään pitäisi pitää huolta?
Äiti, Veikka on jo iso. Hän katsoo vaikka naapurin koiria, ei liene ongelmaa. Ja Enni on minun kanssani. Meillä ei vaan ole nyt varaa siihen hotelliin, jossa oltiin aiemmin, joten pitää vähän tinkiä. Enni tarvitsee merta muistatko viimeksi, kun käytiin, niin hän pysyi terveenä koko talven! Jos siis ei riitä eurot hotelliin ja bufeetarjoiluihin, mennään vaikka… mikä se vanha tapa nyt oli? “Omin nokkinemme?” Niin! Vuokrataan se mökki ja pärjätään omillamme.
Eikä minulle tietenkään löydy sieltä mitään paikkaa!
Vieno-Maija ei ollut lainkaan tyytyväinen uuteen tilanteeseen. Loma yksin jossain kylpylässä, jossa ainut viihdyke oli eläkeläisten lattarikerho tai bingo? Ehei, parempi kuitenkin hotelli, jossa on ulkomaalaisia, fiksumpia ihmisiä ja samantasoisia keskustelukumppaneita! Hänelle, kahden kielen ja gradun omistajalle, riittää vain valita!
Mutta ei tänä vuonna…
Älä nyt, äiti. Loma ei ole pelkkä asunto. Se on myös kulut, ruoat sun muut.
Kovinpa kuvittelet minun olevan vaivaksi! Vieno-Maija viritti tunnetun marttyyrivaihteen päälle.
Voi hyvänen aika, äiti! Eikö sinun tarvitse edes yrittää ymmärtää? Meillä ei, yksinkertaisesti, tällä hetkellä ole varaa. Kunpa olisikin, mutta ei ole. Sun asunnon putkiremppa, minun viimevuotiset terveysongelmat, Veikan valmennus. Kaikki maksoi hunajaa. Nyt pitää ajatella tarkemmin. Pitäisikö jättää koko matka väliin? Vai viedä edes lapset rannalle? Olen nyt oikeasti väsynyt, kyllä sinä tiedät, millainen tämä vuosi on ollut!
Hei, olen seurannut kyllä! Näen, ettet ehdi laisinkaan olla äiti! Kaikki jää minun ja Eevan, siis appiukkosi äidin, harteille. Kuljeta Enni tarhaan ja Veikka harkkoihin, ruoki ja haali kasaan.
Äiti, älä liioittele! Veikka menee treeneihin pyörällä. Ja sinä käyt Ennin kanssa tansseissa et edes joka päivä. Pärjättäisiin ilmankin, tarhassakin on se tanssiryhmä, mutta sinä halusit kehitystä lapselle.
Nyt sitten minä olen syyllinen?! Vieno-Maijan ääni nousi jo korkeuksiin, ja hän tarttui rintaansa pienimuotoisen kohtauksen tyyliin. Kylläpä kiitollisuus on katoavaa!
Äiti, älä viitsi… Leena nojasi otsaansa ikkunapokaan, kun maailma alkoi pyöriä. Oikeasti olen kiitollinen, mutta voisitko olla heittelemättä tätä päin naamaani?
Kuunnella ei Maija tahtonut vaan poistui teatraalisesti, jättäen keskelle olohuonetta uuden uimapuvun paketin kuin muistomerkiksi loukkaukselleen.
Loukkaukset olivatkin hänen lajejaan. Vieno-Maija osasi kyllä nostaa nenää, mulkaista pitkään eikä vastata viesteihin, kunnes, otettuaan taas vastaan tyttärensä sovitteluyritykset, vastasi puhelimeen erityisen surkeana ja heiveröisenä:
Leenuliini, kun oikein sydän hypähtää ja lakkaa lyömästä pitäisikö huolestua?
Ja taas Leena nakkasi kaiken syrjään ja pinkaisi äidin mökille, missä Vieno-Maija majaili “levytelläkseen sieluaan”. Reissultaan Leena palasi aivan loppu, heitti auton avaimet pöydälle, rojahti vaatteet päällä sängylle ja nyyhkytti. Ei hän osannut ymmärtää, miksi äiti käyttäytyi näin.
Veikka hiipi huoneeseen, peitti äidin varovasti viltillä ja silitti olkapäätä:
Äiti, älä mene sinne enää… Kyllä mummi siitä itse selviää.
Voi Veikka, kunpa olisin niin varma…
Leena tiesi tasan tarkkaan, mistä oli kyse. Äiti oli aina ollut sellainen, jo silloin kun Leena oli pieni: hauras, herkkä, loistava kielinero, lukenut ja taiteellinen. Mutta ennenkaikkea helposti loukkaantuva. Hän saattoi moittia sujuvasti suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi, eikä mikään rangaistus ollut kamalampaa kuin jäinen hiljaisuus:
Leenuliini, mietihän nyt käytöstäsi. Mene huoneeseesi.
Jos Maijalla oli hyvä päivä, hellittelynimiä kuului. Mutta sitä sattui harvoin. Vieno-Maija oli niitä, joille lasi oli aina puoliksi tyhjä. Maailmaa määritti yksi sana: epäonnistunut. Kaikki muut olivat hänen silmissään tavalla tai toisella kelvottomia.
Tytärtään Leenaa tämä määritelmä ei ensin koskenut. Leena oli pitkään äidin ylpeydenaihe: teki palikoista sanoja jo pienenä. Nelivuotiaana hän soitti pianoa, jonka äiti oli ostanut, ja lausui:
Kuulen musiikin!
Maijalla riitti ylpeydenaiheita. Tyttö oli sekä ahkera että tottelevainen ja noudatti äitinsä pienintäkin toivetta. Ylpeyden aika kuitenkin katkesi. Kuudennella Leena sai yhtäkkiä kokeesta hylätyn. Vieno-Maija mulkoili päätään puistellen, käsi sydämellä eikä antanut Lenen selittää:
Tuo oli kyllä iso pettymys! Nyt huoneeseesi!
Leena totteli. Vasta mummu, joka sattui löytämään tytön kylpyhuoneesta, selvisi totuuden: maha oli temppuillut ja tyttö pelästynyt elämän normaalista muutoksesta, josta äiti ei ollut kertonut mitään. Näissä kysymyksissä äitinsä mukaan vain äiti oli oikea neuvomaan.
Mutta, en tiennyt…
Jatkossa, käytä järkeäsi! Sitä varten se sinulle on annettu!
Leena ei ymmärtänyt äidin syytöksiä.
Tämä oli ensimmäinen särö hänen maailmassaan. Siitä lähtien Leena tajusi, ettei hänen äitinsä ollut suinkaan erehtymätön eikä pelastaja. Sitä oppia seurasivat monet pettymykset. Äitinsä negatiivinen asenne korostui vain iän myötä, eikä edes toinen avioliitto parantanut kuin hetkeksi tilannetta.
Vieno-Maija suhtautui kaikkeen epäilevästi ja piti huolen siitä, että kaikki olivat aina vähän väärin. Tuli estot niin siitä, että Leena halusi lääkäriksi (“ei nainen voi olla kirurgi!”) kuin tulevasta puolisosta (“eikö muka löytynyt ketään kulttuurisesti kypsempää?!”).
Mutta Leena pääsi lääketieteelliseen, meni naimisiin tämän Oskarin kanssa (joka ei tuntenut yhtäkään Verdin oopperaa mutta rakasti Leenaa), ja syntyi lapset Veikka ja Enni sekä lopulta perhe muutti Oulun laitamille, vaikka äiti kirkui vastaan vielä viimeiseen asti.
Vasta Oskari onnistui löytämään sovittavan suhteen anoppiin: “jokainen ajakoon omaa polkuaan.” Äiti tietenkin yritti hoitaa kaiken, mutta toisinaan jäi yksin. Toisen aviomiehen ja sielunkumppaninsa, Alpon, kuoltua Vieno-Maija vetäytyi taas marttyyrin rooliin.
Lomilla, juhannuksina, pääsiäisinä ja arkenakin hän oli jatkuvasti läsnä lastensa arjessa. “Olenhan osa perhettä”, hän vakuutti ystävilleen, jotka huomauttivat, että ehkä Leena halusi joskus olla perheensä kesken ilman äidin “silmää”.
Kaikki meni niin kauan hyvin, kunnes Veikka kasvoi isommaksi. Silloin kontrolli alkoi ärsyttää poikaa. Bänditreeneissä ja lastenhuoneessa jylläsivät poppibiisit, joita mummon silkkinauha ja puolisydänkohtaukset eivät hillinneet.
Niinpä kun Leena päätti ostaa pojalle kitaran, rävähti draama taas käyntiin.
Voi hyvä tavaton! Minunko nyt kuuluu vaan antautua sivuun elämästänne?
Äiti, älä nyt höpsi.
Tuollaisia vehkeitä ei kotiin tarvita! Poika opiskelee hyvin, eikö se riitä! Ja kehittämisestä puhuin ihan toisella tapaa, etkä sinä silloinkaan ymmärtänyt.
Tämä riita jatkui monta päivää. Oskari oli Leenan puolella. Vieno-Maija sulki puhelimen, eikä päästänyt tytärtään sisään. Tällä kertaa Leenan kärsivällisyys loppui.
Yhtä hyvin minä voisin pestä käteni koko touhusta! Leena mutisi, pudistaen tiskatessaan lattialle värikkään mukin, jonka Veikka oli vuosia sitten lahjaksi tehnyt. Se särkyi ja samalla Leenan itkuhermo.
Silloin hän tajusi: äitiä kyllä rakastaa, mutta joskus rakkaudessa tarvitaan rajoja.
Veikka! Leena karjaisi yläkertaan, ja poika lehahti portaita alas, pohtien, milloin oli viimeksi kuullut äitinsä korottavan ääntään.
Mitä?
Oletko valinnut kitaran?
Saako oikeasti? Poika vilkkui silmät innosta ja hoksasi äidin olevan tosissaan.
Ehdottomasti! Mikä otetaan?
Basso! Mutta aiotaanko me? Mitä mummi tähän sanoo?
Sanoo, että olemme pilalle hemmotellut lapset… Mutta ei sen tarvitse välittää. Mennään!
Minne?
No, Musiikkikauppaan! Missäs niitä kitaroita nykyään nyt ostetaankaan?
Pian Veikan huone täyttyi treeneistä, kavereista, Ennin laulusta ja vanhempien tapaamisesta kaiken ilon kautta. Ja kun kaveriporukan videopätkä, jossa Enni lauloi, sai satojatuhansia katseluita, oli Leena varma, että tämä oli oikea suunta.
Koko perhe riemuitsi. Leena iloitsi iltaisin, kun lapset tulivat halaamaan ja kertoivat uusista ideoistaan. Ja Vieno-Maija hän odotti yhteydenottoa mutta sitä ei vaan kuulunut.
Viikko kului, toinenkin. Ensin Vieno-Maija oli hämmentynyt, sitten närkästynyt, vaati mielessään märkäkorvamaista katuvaisuutta. Mutta mitään ei tapahtunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hänelle tuli vastaan tilanne, jossa tytär antoi olla. Lopulta, kun viikot kuluivat, iski todellisuus vastaan: kukaan ei tulisi pyytämään anteeksi.
Se kolahti Vieno-Maijaan kuin lätäkkö keskelle syysiltaa. Hän vaelteli mökillä, mietti, kuinka elämä oli muuttunut, ja pohti, kuinka helposti voi jäädä itkemään loukkauksiaan kunnes huomaa odottavansa, että tarvitsisi ostaa valkoisia neilikoita hautajaisiin ennemmin kuin pyytää itse anteeksi.
Silloin päätti Vieno-Maija ottaa ohjat ja lähteä. Sunnuntaina hän ajoi rauhallista Espoon tietä Leenan omakotitalolle. Parkkeerasi pihalle, istui autossa hetken, keräili rohkeutta tällainen ele oli hänelle täysin vieras.
Mutta turhat suunnitelmat kaatuivat ovella. Rappusilta kuului muusiikin mökää. Yläkerrasta Veikan rumpusetti paukutti, bassot jytisivät ja keittiössä Leena tanssi lastan kanssa, laulaen poppia.
Hyvä meno! Äiti, tehdäänkö meillekin video? Enni huudahti.
Leena laski lastan, täytti lasit mehulla ja viittasi Enniä ojentamaan ne pojille. Ketään ei jännittänyt äidin tulo.
Kun Leena kääntyi, huomasi Vieno-Maijan ovensuussa.
Hetkeksi aika tuntui pysähtyvän, odottaen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta Enni rikkoi jännityksen.
Hei mummi! Tuletko katsomaan Veikan uutta kitaraa? Mäkin lauloin siinä!
Vieno-Maija nielaisi, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän nosti mehulasit ja nyökkäsi.
Kyllä, mennään, näytä peremmälle!
Leena hymyili ja osoitti portaita. Äiti, kaikkein vaikein askel on nyt otettu.
Eikä siinä muuta tarvittu. Veikka, täysin rauhallisena, esitteli bassonsa, Enni taputti käsiään ja jokainen perheenjäsen tunsi, että jotain oli muuttunut.
Paljon jää sanomatta, eivätkä kaikki erimielisyydet katoa. Mutta yksi asia tärkein oli vihdoin ymmärretty: jos haluat tulla kuulluksi, sinun on osattava myös kuunnella.
Ja se riittää, että perhe osaa elää yhdessä pilalle hemmoteltuinakin.
