– Kun kasvan isoksi, minusta tulee haltijatar!
– Aino, miksi juuri haltijatar?
– Koska minä haluan niin!
Aino pujahti alas äitinsä sylistä, jossa hän oli juuri vastaanottanut viiden vuoden syntymäpäiväonnitteluja, ja suoristi pitkää, kimaltelevaa hamettaan.
– Äiti, haltijattaret ovat kauniita ja viisaita! Ja ne osaavat kaiken! Niin minäkin osaan!
– Tietysti osaat! Sanna kurotti halatakseen tytärtään, mutta tämä väisti ja loikkasi sivummalle.
– Entä kakku?
– Se tulee pian! Mene leikkimään toisten kanssa, kutsun sinut sitten, sopiiko?
– Joo!
Sanna hymyili katsellessaan, kuinka tyttären tummat kiharat pomppivat olkapäillä hänen rientäessään muiden lasten joukkoon.
– Päämäärätietoinen lapsi kasvaa! Ja fiksu! Kuinka moni lapsi osaa tuossa iässä jo ilmaista ajatuksensa noin selkeästi? Kaiken minä osaan!
– Pääasia ettei sitä uskoa rikota! Tarja, Sannan paras ystävä, nyökkäsi. Jotkut alkavat heti latistamaan: pitää olla realistinen, elämä on pitkä tie ja niin edelleen. Lapsen pitää saada uskoa itseensä, niin hän varmasti osaa. Minä tiedän, kun oma Kaisa meni muotistudioon ensimmäistä kertaa
– Joo, Kaisa on kyllä ihana! Autatteko muuten minua kakun kanssa? Sanna kääntyi kohti keittiötä pirteästi kiskaisten korkokengillä pientä pyörähdystä.
Valoisa talo kaikui lasten äänistä. Lattia oli täynnä värikästä konfettia ja poksahtaneiden ilmapallojen jäänteitä. Joku oli paiskannut tulppaanikimpun huolimattomasti nurkkaan ja Sanna kurtisti kulmiaan sitä ohittaessaan. Kukan oli tilannut hänen äitinsä Raili, jotta saisi onniteltua lapsenlastaan. Nyt hän tosin asui talossa, mutta aiemmin vierailut jäivät Raililta harvoiksi hän viihtyi paremmin omassa asunnossaan Ainoa hoitaessaan.
– Ei minun ole mukava olla täällä, tyttö kulta. Mitä jos rikon jotain liian hienoa minulle.
– Äiti! Mikä snobismi tuo on? Meillä on vaan sen verran varaa kun on. Vesa tekee pitkää päivää, minä samoin. Meillä on oikeus nauttia työn tuloksista.
– Silti kotona olen rauhallisempi.
– Hyvä on, tärkeintä että Ainolla on kaikki hyvin.
Raili oli hoitanut Ainoa tämän syntymästä alkaen.
– Ei ole aikaa, äiti. Sanna suti nopeasti meikkiä kasvoilleen ennen kuin kiiruhti töihin. Jos nyt pysähdyn, kaikki mitä ollaan viimeiset viisi vuotta rakennettu, voi valua hukkaan. Sellainen maailma nyt on. Ei ole kyse vain rahasta, vaan myös niistä ihmisistä, jotka minua tarvitsevat. Mutta tärkeintä on kuitenkin Ainon tulevaisuus.
– Mutta eikö Aidolle olisi tärkeämpää, että äiti olisi hänen kanssaan nyt kun hän on pieni?
– Äiti, älä aloita! Kuka muu kuin minä ajattelee minun lastani? Kuka takaa hänelle elämän?
– Entä Vesa?
– No mutta äiti sentään! Totta kai, mutta hän on mies. Tänään hän on tässä, huomenna ehkä muualla. Entä sitten?
– Mikä ajatus tuo on, tyttöseni Onko hänellä joku toinen?
– Mistä minä tiedän?! Ei minulla ole aikaa pohtia tuollaista. Ehkä on, ehkä ei. Raskauden ja lapsen myötä olin ihan ulkona kaikesta. Nyt pitää ottaa kiinni kiinni jääneet vuodet ja sinä autat siinä, eikö niin?
– Totta kai autan. Raili kumartui pienen vuoteen ylle tutkimaan lapsenlapsensa kasvoja. Pienempi kuin sinä olit.
– Eikä se haittaa. Pienestä kasvaa isompi.
Aino oli kasvanut varsin heiveröisenä ja herkkänä sairastumaan. Yskät ja flunssat seurasivat toisiaan, eikä Raili enää hermostunut, vaan soitti määrätietoisesti tutulle terveysasemalle. Kiireinen Sanna ei ehtinyt näihin asioihin.
– Äiti, ei sillä taida edes olla kuumetta! Hoida itse. Olen palaverissa.
Aino painautui Railin kaulaan, olkapäätä vasten, itkien hiljaa.
– Ei mitään hätää, aarteeni. Teen sinulle marjamehua ja katsotaan satu, haluatko?
– Jostain haltijasta?
– No vaikka siitä.
Kirjan, jossa oli kimaltavia kuvia, Aino oli saanut isältään, joka oli tuonut sen Tukholmasta.
– Vesa, tämähän on ruotsiksi! Raili selasi kirjaa.
– Ei haittaa, opithan sinä kieltä. Olet ollut opettaja Lastenkirja sujuu varmasti.
– Tottakai, mutta täytyy kai opettaa Ainolle ruotsia aiemmin kuin ajattelin.
Ainon elämä täytti nyt Railin päivät. Hän oli siitä oikeastaan vain onnellinen elämässä oli jälleen merkitys.
Viimeiset kymmenen vuotta, siitä lähtien kun Sanna oli valmistunut ja avioitunut, Raili oli elänyt oikeastaan eräänlaisessa sumussa. Tytär ehti harvoin tapaamaan ja Raili oli lakannut pyytämästä seuraa, kun huomasin sen vain ärsyttävän Sannaa. Hän oli kaihoisasti muistellut niitä aikoja, kun Sanna tuli koulusta, istui keittiön sohvalla, nautti erityistä piparminttuteetä ja kertoi kaiken päivän tapahtumista. Sanna oli ollut Railille kaikki kaikessa.
Oman tyttären Raili oli saanut nuorena, 19-vuotiaana opiskelijana. Pikainen avioliitto ei tuonut onnea kenellekään ja eron jälkeen Sanna jäi Railin elämän ainoaksi iloksi. Kun Sanna oli kaksivuotias, Railin oma äiti sairastui vakavasti ja seuraavat kaksitoista vuotta olivat yhtä huolenpitoa ja yötöntä aikaa. Siinä ajassa ei ehtinyt muuhun.
Sannalle luonto korjasi kasvoihin kaiken sen, mikä Raililla oli jäänyt aavistukseksi. Hän vei Sannaa tanssikouluun, musiikkiharrastuksiin ja kielikerhoihin teki parhaansa, että tytöllä olisi mahdollisuudet. Ainoa mikä huoletti, oli Sannan itsepäisyys; häntä ei voinut taivutella. Omien tavoitteidensa eteen hän vaati muilta joustoa.
– Äiti, minun pitää saada nämä kengät. En voi mennä haastatteluun niissä vanhoissa. Ulkonäkö ratkaisee.
Raili kaivoi lomarahoista tarvitut eurot ja antoi ne tyttärelleen. Lomat jäivät, kunhan Sannalla oli mahdollisuudet.
Sannan ja Vesan häät olivat kuin työvoitto. Raili pyyhki silmistä onnenkyyneleitä katsellessaan tyttärensä onnea. Vesa ei ollut Railin mieleen, hänessä oli jotakin vierasta, mutta Sanna vakuutti:
– Tämä liitto perustuu myös sopimukselle. Tunne ei riitä pitää olla yhteinen päämäärä.
– Varmastiko niin?
– Niin minä uskon. Meistä tulee tasavertaisia kumppaneita. Mies saa minulta sen mitä haluaa minä saan oman elämäni kun saan pojan.
– Onpa erikoista
– Se on tätä päivää, äiti. Sinä näet.
Sitten Sanna etääntyi, keskittyi Vesan järjestämään yritykseensä, eikä onnistunut saamaan toivottua poikaa.
Ainon syntymä yllätti Sannan täysin.
– Miten näihin nykyajan tutkimuksiin voi luottaa?! Hän taitteli sinistä vilttiä, jonka oli varmana poikalapsesta ostanut. Kolme kertaa luvattiin poika! Missä hän on?! Näyttääkö tämä tytöltä pojalle?
– Mutta eihän tyttö ole huono asia?
– Ei, mutta se vain ei ollut odotukseni. Lisäksi aika kuluu
– Poika tulee, Sanna. Vielä ehtii.
– Toivotaan.
Mutta joku lukko ei aukea. Sanna poukkoili lääkäriltä toiselle, mutta lopputulos ei muuttunut. Raili ehdotti:
– Mitä jos keskittyisit siihen lapseen joka sinulla jo on?
– Äiti!
– Enhän minä tarkoittanut pahalla. Aino on ihana. Kuka muka sanoo, että vain pojat ovat tärkeitä? Sinähän olet älykäs, käännä se sopimus suuntaan jossa Ainollekin on tilaa.
Sanna jäi pohtimaan asiaa.
– Siinä tapauksessa Ainon pitäisi asua kotona.
– Sanna
– Äiti, ei keskustella tästä. Hän on ollut liikaa sinun luonasi.
– Hän kaipaa minua!
– Ei hänen tarvitse vieroittua sinusta. Sanna selailee Ainon piirustusvihkoa. Hyvin piirtää. Taidekoulukin olisi hyvä.
– Hän käy siinä jo ollut vuoden! Raili nielaisi.
– Äiti, älä tee draamaa. Jatkat hänen kanssaan edelleen. En halua vierasta hoitajaa, kun on oma mummu.
– Ehkä muutan sitten kokonaan teille? Iso talo
– Ei! Raili pudisti päätään. Se ei olisi hyvä ratkaisu. Mutta Ainon kanssa haluan edelleen viettää aikaa kuten ennenkin.
Elämä kuitenkin järjesteli asiat omalla tavallaan. Jo ensimmäinen flunssa sai Railin päätymään tyttärensä taloon.
– Täällä on tilaa. Sinä näet, että lapsi on lähellä ja voit olla rauhassa.
Raili katseli uutta huonettaan ja nyökkäsi epävarmasti.
– Niin Aino on lähellä.
Hän pyrki keskittymään vain lapsenlapseensa. Hän näki kyllä, että Sannan ja Vesan välillä kipinöi epäsopua mutta päätti pysyä sivussa. Pieni, huoleton Aino säntäili pitkin huoneita.
– Iso, täällä on enemmän tilaa kuin sulla! Aino pyöri olohuoneessa. Saanko nyt koiran?
– En tiedä, rakas. Kysy äidiltä tai isältä.
– Miksi en sinulta?
– Ei tämä ole minun kotini. Minä päätän vain omassa asunnossani.
– Et siis kielläkään?
– Riippuu asiasta. Maitoa pöydälle kyllä. Koiran hankinta en.
Aino istui mietteliäänä lattialle ja Raili tunnisti päättäväisen ilmeen. Aivan kuten Sannalla oli aina ollut.
– Jutellaan isän kanssa! Aino nyökkäsi päättäväisesti.
Illalla, Aino käveli isänsä työhuoneeseen:
– Rakastatko minua?
Vesa hämmentyi tyttärensä kanssa hänellä oli vain etäinen suhde ja tapaamiset rajoittuivat “Moikka pikkunen” -kommentteihin.
– Tietenkin. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan.
– Kaikki muut, mutta entä sinä?
– Mitä haluat? Lelun?
– En! Haluan koiran.
– Robottikoiran?
Ainon silmät suurenivat:
– En. Elävän koiran!
Vesa sulki silmänsä ja hieraisi nenänvarttaan.
– Iso vai pieni?
– Ei sen tarvitse olla iso. Kunhan on kiltti.
– Kun valitset, kerro. Saat koiran.
Sanna ei ollut hankkeesta innoissaan. Seuraavana yönä vanhempien makuuhuoneessa väiteltiin pitkään, eivätkä he tienneet, että Aino kuunteli hiirenhiljaa oven takana.
– Ei lapselle voi antaa kaikkea! Koira on iso vastuu!
– Sinulla on äitisi, kotona apua. Maksamme tarvittaessa lisää. Tuskinpa siitä haittaa on.
– Entä eläinlääkärikulut ja muut?
– Viedään vaikka löytökoira. Aino saa lemmikin. Miten se on niin kauhea asia?
– Se on kasvatuskysymys. Vastuun opettaminen.
– Ehkä, mutta oman lapsen eteen voin taipua.
Koiranpentu, pieni suomenpystykorvan sekoitus, hain Ainolle pari päivää myöhemmin. Kaksi kuukautta tämän jälkeen, pian Ainon synttärien jälkeen, Raili muutti lapsenlapsensa kanssa omaan asuntoonsa.
– Miksi muutamme mummolaan? Aino kysyi hiljaa.
– Nyt on aika, rakas. Raili silitteli sekä tyttöä että koiraperhettä. Täällä olemme taas yhdessä.
Sanna istui kahvikupin kanssa, harvoin puhuen, usein poissaolevana.
– Mikä äitiä vaivaa?
– Kerron myöhemmin. Raili silitti Ainon päätä.
– Onko se pitkäksi aikaa nyt?
– Taitaa olla.
Raili ei oikeastaan itsekään tiennyt mitä oli tapahtunut, kun Sanna vielä hetki synttärijuhlien jälkeen oli astunut Railin huoneeseen:
– Pakkaa, äiti. Me lähdemme. Ja varaa Ainon tavaratkin. En ehdi nyt kaikkeen.
Raili nähdessään Sannan silmät ymmärsi jättää kysymättä enempää.
Illalla, Raili yritti tavoittaa Sannan katsetta teen äärellä.
– Älä kysy enää. Me eroamme.
– Voi tytär Raili änkytti.
– Hänellä on toinen. Ja poika.
Sanna kätki kasvonsa, Raili yritti lohduttaa mutta kun huomasi tyttärensä nauravan, pysähtyi.
– Luulin että itkit.
– Ei tässä enää jaksa. Ei minusta ollutkaan siihen.
Vesa muutti pois pian eropäätöksen jälkeen. Kaikki käytiin läpi asiallisesti ja kunnialla. Puolen vuoden päästä Sanna osti oman asuntonsa naapuritalosta elämä kulki eteenpäin, vähän kapeammalla polulla, mutta omallaan.
Aino kasvoi ja oli sinnikäs ja taitava tyttö. Hänen tahdonvoimaansa ei kukaan kodissa kyseenalaistanut. Sanna antoi periksi melkein kaikessa, mutta ei juuri vaatinut mitään takaisin.
– Sanna, niin ei voi tehdä.
– Mitä sinä haluat? Tyttö on fiksu ja pärjää osaa pitää puolensa ja haluaa pärjätä itse. Sellainen pitää olla.
– Minua pelottaa Ainon puolesta.
– Minua ei yhtään.
– Entä jos hän ei joskus saakaan mitä tahtoo?
– Hän kyllä saa. Ainakin yrittää päättäväisesti.
– Voi tytär Elämä ei aina mene oman toivon mukaan.
– Sen tiedän itsekin. Enkä halua Ainon oppivan sitä liian aikaisin.
Riitelyt päättyivät usein tuohon, kummankin pitäessä tiukasti kiinni kannastaan.
Sanna oli omistautunut työlleen. Hän haki Ainon välillä ostoksille ja kehotti:
– Sinun pitää olla yhtä hyvä kuin muut. Ulkonäöllä ei ole väliä, kunhan vaatteet ja meikki on kohdallaan.
Aino noudatti näitä ohjeita. Sannan maku oli pettämätön, ja pian Ainon vaatteet löytyivät suoraan äidin vaatekaapista.
– Nämä ja nämä, loput jätä. Ikään sopivia vain.
Koulun tytöt ihmettelivät Ainon kosmetiikkaa.
– Iho on tärkeä. Älä käytä halpismeikkejä. Sanna heitti ystävän antaman ripsivärin roskiin.
Raili vain seurasi vierestä, kuinka Aino aikuistui määrätietoiseksi nuoreksi naiseksi ja valitsi saman alan kuin äiti ja mummu.
Yliopistoelämä imaisi Ainon nopeasti mukaansa. Raili näki häntä entistä vähemmän saaden tietää Ainon suurista uutisista viimeisenä.
– Menossa naimisiin?! Kenen kanssa? Railin posliinikuppi kilahti rikki lattialle.
– Jarkko. Siis, vain Jarkko! Opettaa meillä yliopistolla.
– Onko hän miten vanha?
– Ei, ba, nuori vielä. Ihan kelpo.
Jarkko oli kuitenkin naimisissa, kuten Raili sai tietää Sannalta.
– Tyttö Raili painoi kädet pöytään. Lapsen isää ja aviomiestä ei oteta toisen perheestä!
– Hän ei ole mikään narussa vedettävä. Aino tietää mitä haluaa.
– Mutta löytyykö siitä onni?
Häät olivat laimeat. Jarkon vanhemmat ja Vesa eivät saapuneet, Vesa vain maksoi uudesta asunnosta. Sanna kalusti sen kysymättä Ainolta.
– Katso, äiti! Tämä mekko on ihana! Aino lauloi peilin edessä.
– Sitä kutsutaan “Haltijatar”.
Myyjä ojensi huntua äidille ja Sanna tajusi, kuka nyt valitsi.
– Olet aina halunnut olla haltijatar. Nyt olet. Ja elämä on satu, Aino!
– Kyllä äiti
Raili lähti suoraan rekisteritoimistosta kotiin:
– En voi hyvin. En halua pilata juhlaa.
Katsoessaan autoa odottaessaan hääpari poseerasi valokuvaajalle. Aino sipsutteli hermostuneena, puristaen valkoista säälittävän oloista kyyhkystä. Raili värähti tyttärentyttären ote lujana, mutta lintu pelokas.
– Herra antais voimia niitä vielä tarvitaan.
Ainon ja Jarkon avioliitto päättyi vajaan vuoden päästä, pian heidän lapsensa syntymän jälkeen. Jarkon uusi nainen oli Ainon opiskelukaveri. Aino löysi heidät yhdessä yliopistolla, otti paperinsa ja lähti.
– Ryhdyt kääntämään selkää? Sanna kummasteli.
– Miksi pitäisin kiinni väkisin?
– Siksi että näin kuuluu.
– Mikä on oikein, äiti? Ehkä tämäkin nainen halusi jotain. Nyt toinen tekee samoin minulle
– Olet aikuinen nyt, et enkeli. Sanna mutisi, mutta Aino ei enää kuunnellut.
Raili pakkasi tytön ja lapsen tavaroita.
– Ei hätää, pieni. Äiti on vahva. Selviämme.
Sanna jäi yksin asuntoon.
Vuosien jälkeen, vanhassa puistossa kulki nuori nainen ja pieni tyttö. Hetkeksi he pysähtyivät penkille.
– Katso mitä tein päiväkodissa! pieni Saara etsi repustaan paperista väännetyn taikasauvan.
– Onpa se rutussa
– Ei haittaa, Aino oikaisi tähteä ja heilutti sauvaa. Näetkö, toimii!
– Mistä tiedät? Mitä toivoit?
– Että kaikilla olisi hyvä olla ja pysyttäisiin terveinä!
– Ei toimi Saara masentui. Mummu on vieläkin sairaalassa.
– Ei ole. Hän on jo kotona.
– Ihanko totta!
– Ihan. Kohta näet itse.
Anna, nyt minä! Saara nappasi sauvan ja kuiskasi jotakin.
– Mitä toivoit?
– En kerro!
– Epäreilua! Aino naurahti.
– No vähän voin kertoa. Että ollaan aina yhdessä
Aino kyykistyi lapsensa eteen.
– Saara tarkoititko mummua?
– Joo, en halua että hän lähtee.
– En voi luvata ikuisuutta. En ole oikea haltijatar Mutta niin kauan kuin voin, ollaan yhdessä. Ja rakastetaan toisiamme myös silloin, kun ollaan erillään. Eikö vain?
Saara nyökkäsi ja heilutteli sauvaa.
– Sitten toivotaan, että mummu paranee ja ollaan yhdessä kauan. Saanko toivoa sen, äiti?
Aino nousi, pyyhki hameensa ja hymyili.
– Totta kai, se on oikea toive! Mennään nyt näyttämään taikasauvaa mummulle. Häneltä voi löytyä vielä yksi toive. Hän jos kuka on oikea haltijatar.
– Onko muka?
– On, paras koko maailmassa.
Kun tätä kaikkea kirjoitan, ymmärrän: elämä harvoin menee toiveiden mukaan. Mutta läheisten rakkaus ja usko pitää kantaa. Olen nähnyt haltijattaren voiman se on rakastaminen silloin, kun kaikki ei ole täydellistä. Se on paras taito, jonka olen voinut oppia.
