Kun täytin 55, rakastuin mieheen, joka oli viidentoista vuotta nuorempi kuin minä ja lopulta kohtasin jotain, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.
Sitä hetkeä ennen aloin jo uskoa uusiin alkuihin, mutta yksi sekunti riitti romuttamaan kaiken.
Olin asunut täällä kymmeniä vuosia, mutta olohuone tuntui silti nyt vieraalta.
Seisoin matkalaukku auki, 55-vuotiaana, ja mietin hiljaa, miten ihmeessä päädyin tähän tilanteeseen.
Kuinka tähän tultiin? mutisin, kun hypistelin vanhaa mukia, jossa luki Ikuisesti yhdessä, ennen kuin nostin sen syrjään. Sivelin sohvankulmaa: Heippa sunnuntaikahvit ja ikuiset kinat pitsatäytteistä.
Menneisyyden muistot pyörivät päässäni kuin kärpäset juhannuksena niistä ei vain päässyt eroon.
Makuuhuone tuntui vielä hiljaisemmalta. Tyhjä sänky puuttui kuin olisi tuijottanut syyllistäen. Älä katso minua noin, mutisin. Ei tämä nyt ihan vain minun vika ole.
Pakkaaminen muuttui etsinnäksi mikä tavara enää merkitsi jotain? Tietokone lojui pöydällä kuin pelastusrenkaana.
On sentään sinä jäljellä, sanoin silitellen kansia. Täällä oli keskeneräinen kirjani, johon olin upottanut pari vuotta elämästäni. Ei se ollut valmis, mutta se oli minun pieni todiste siitä, että en ollut kokonaan hukassa.
Sitten tuli viesti Ailalta: Luova retriitti. Lämmin saari. Uusi alku. Vähän viiniä.
No totta kai, viini hymyilin. Ailalla oli aina taito vääntää katastrofit houkutteleviksi ehdotuksiksi. Ajatus kuulosti hurjalta mutta ehkä juuri sitä tarvitsin?
Katsoin lentovaraukseni. Sisäinen ääni jankutti: entä jos en viihdy? Entä jos kukaan ei ota mua mukaan? Entä jos tipun järveen ja hauki vie mennessään?
Mutta sitten ajattelin: entä jos kuitenkin viihdynkin?
Huokaisin syvään ja löin matkalaukun kannen kiinni. Nyt mennään.
En ollut kuitenkaan pakenemassa olin menossa kohti jotakin uutta.
Kun laskeuduin saarelle, lämmin tuuli ja meren tuoksu toivottivat tervetulleeksi.
Suljin silmät hetkeksi, hengitin kunnolla. Tähänhän juuri tarvitsin.
Hiljaisuus jäi kuitenkin lyhyeksi. Kun saavuin retriittipaikkaan, vastassa oli nuorten iloista puheensorinaa ja musiikki soi. Puolet paikallaolijoista oli parikymppisiä, istuskelivat värikkäissä säkkituoleissa, kädessä drinkit, joissa koristeina aurinkovarjot.
Eipä tämä mikään luostariloma ole, naurahdin itsekseni.
Altaalla porukka nauroi niin kovaa, että varis ponkaisi lentoon läheiseltä koivulta. Levitin käsiäni: Aika luovia aikoja kyllä, Aila
Juuri kun olin lipumassa varjoon, siihen ilmestyi Aila lierihattu vinossa ja marjamehu lasissa.
Maaria! hän kiljaisi kuin ei oltaisi juuri eilen viestitelty. Sä tulit!
Kadunpa jo nyt, virnuilin, mutta suupieleni nykivät. Äh, älä viitsi, nauroin ja huitaisin kättä.
Mä vannon että täällä tapahtuu ihmeitä! Sullekin tekee hyvää. Sitten hän tarttui kädestäni. Sun pitää tavata yksi tyyppi.
En ehtinyt edes vastustella, kun Aila jo raahasi mua läpi ihmismeren.
Tunsin itseni hiekkalaatikon varhaisvanhemmaksi, joka yrittää olla kompastumatta kaikkialle leviteltyihin flipflopeihin.
Aila pysähtyi miehen luo ja vitsillä heppu olisi voinut suoraan kävellä Avotakan kannesta.
Päivettynyt iho, rennon hymy ja valkoinen pellavapaita, napit juuri sen verran auki, että näyttää kiinnostavalta muttei liikaa.
Maaria, tässä on Oskari, Aila esitteli iloisena.
Ilo tavata, Maaria, hän sanoi pehmeällä bassoäänellä.
Samoin, vastasin, toivoen ettei hermostuneisuuteni paistaisi läpi.
Aila katsoi meitä kuin olisi naittanut kuninkaalliset.
Oskari on myös kirjailija. Kun mainitsin sun keskeneräisestä kirjasta, se halusi heti tavata sut.
Mun poskia kuumotti. Vielä se ei ole valmis
Ei se haittaa yhtään, Oskari sanoi. Se että oot jaksanut tehdä sitä kaksi vuotta se on jo itsessään upeaa! Mä kuulisin mielelläni lisää.
Aila virnisti ja perääntyi: Jutelkaa rauhassa, mä haen teille lisää mehua!
Sisälläni kiehui pieni ärtymys, mutta hetken päästä olkoon Oskarin charmi tai se maaginen iltatuuli suostuin pienelle kävelylle.
Anna mulle pari minuuttia, sanoin, yllättäen itsenikin.
Pengoin laukusta kesämekon, jonka olin melkein jättänyt kotiin. Miksen näyttäisi hyvältä, jos kerran kerta tempautui mukaan?
Kun palasin, Oskari odotti jo ulkona. Ootko valmis?
Nyökkäsin ja yritin näyttää rauhalliselta, vaikka perhoset takoi vatsassa.
Johdata.
Oskari vei mut saaren syrjäisimmille nurkille paikkoihin, joita ei löytynyt turistikartoista. Pieni ranta, palmun alla keinu, polku, joka johti jyrkänteelle upean maiseman ääreen.
Siulla on taito, nauroin.
Siihenkö? hän kysyi, istuutui hiekalle.
Saamaan ihmisen unohtamaan, että täällähän voisi yhtä hyvin olla ihan väärässä paikassa.
Oskari hymyili entistä leveämmin. Entä jos ootkin vain juuri oikeassa paikassa?
Juteltiin pitkään. Nauroin enemmän kuin kuukausiin yhteensä. Hän kertoi matkoistaan ja kirjallisuusrakkaudestaan samoja intohimoja kuin minulla. Oskarin kiinnostus kirjaani tuntui aidolta, ja kun hän vitsillä toivoi saavansa joskus nimikirjoitukseni kehystettynä, tunsin lämpöä, jota en ollut kokenut vuosiin.
Mutta kaiken naurun keskellä kutitti huolestuneisuus jotain oli pielessä. Oskari oli liian täydellinen.
Seuraavana aamuna olin täynnä intoa. Venytin kättä, mieli pursusi idiksiä seuraavaan lukuun.
Tänään, kuiskasin tarttuessani läppäriin.
Mutta kun ruutu avautui, sydän jätti lyönnin väliin.
Kansio, jossa kirjani oli kaksi vuotta työtä, kaikki ne yöt ilman unta oli poissa.
Penkoja koneen jokaisen nurkan ei mitään.
Miten ihmeessä, sopersin.
Läppäri oli kyllä pöydällä, muttei enää mitään muuta jäljellä.
Älä nyt panikoi, toistelin ja puristin pöydänreunaa.
Mä varmasti varmuuskopioin Mutta tiesin ettei se ollut totta.
Paniikissa ryntäsin suoraan Ailan luo.
Kulkiessa kuulin käytävältä vaimeita ääniä. Pysähdyin, sydän vasaroi.
Hiivin avoimen oven luokse.
Pitää vaan ehdottaa tätä oikealle kustantajalle, kuulin Oskarin sanovan.
Vereni jäätyi.
Näin ovenraosta, kuinka Aila istui hieman eteenpäin kumartuneena ja hänen äänensä oli kuin ohrapuuro.
Sun käsikirjoitus on mahtava, Aila sanoi hunajaisesti.
Me kyllä löydetään tapa nimetä se mun nimiin. Ei Maaria koskaan saa tietää mitään.
Vatsani kramppasi vihasta ja pettymyksestä eniten ärsytti kuitenkin suru.
Oskari, johon olin alkanut luottaa, oli mukana tässä.
En jäänyt odottamaan, vaan puikahdin nopeasti takaisin huoneeseeni, tempasin laukun auki ja aloin viskoa tavaroita sisään. Tästä piti tulla mun uusi alku, kuiskasin katkerana. Silmäkulmat sumeni, mutten aikonut itkeä. Itku on niille, jotka yhä uskoo toisiin mahdollisuuksiin minä en enää.
Saaren aurinko tuntui irvailevan, kun lähdin. En katsonut taakseni en tarvinnut enää menneisyyttä.
Kuukausia myöhemmin, kirjakauppa oli tupaten täynnä, ilmassa tuoksui kahvi ja into. Seisoin esiintymislavalla oma kirjani kädessä, katselin ihmisiä, hymyjä.
Suurkiitos, että olitte täällä, sanoin, ääni oli varma vaikka vatsassa myllersi.
Kirja on vuosien työn tulos ja polku ihan toisenlaiseen vaiheeseen elämässä.
Taputukset olivat lämpimiä, mutta sydämessä kirveli. Olin ylpeä, mutta reissu menestykseen ei ollut helppo.
Petoksen arpi oli edelleen kipeä.
Kun jonot nimmaria hakeneista olivat kadonneet, istahdin väsyneenä kirjakaupan nurkkaan. Huomasin silloin pienen taitellun lapun pöydällä.
Jään sinulle nimmarin velkaa. Kulma-kahvila, jos ehdit.
Käsiala oli heti tunnistettavissa.
Sydän jätti hetkeksi lyönnin väliin. Oskari.
Tuuijotin viestiä, täynnä ristiriitaisia tunteita: uteliaisuus, kiukku ja joku hämärä lämpö.
Hetken teki mieli rutistaa lappu ja kävellä pois.
Mutta sen sijaan nappasin takin ja suuntasin kahvilaan.
Löysin Oskarin heti.
Aika rohkea lappu tämmöisen tapauksen jälkeen, naurahdin, istahdin vastapäätä.
Rohkea vai epätoivoinen? hän virnisti.
En tiennyt, uskaltaisitko tulla.
En minäkään, myönsin.
Maaria, mun on pakko kertoa kaikki. Oskari aloitti heti. Saaren jutut En tajunnut aluksi Ailan oikeita suunnitelmia. Hän vakuutti mulle, että kaikki oli sun parhaaksi. Mutta heti kun tajusin mitä se oikeasti juoni, nappasin USB-tikun ja toimitin sulle.
Mä vain katsoin hiljaisena.
Aila sanoi, ettet sä kuitenkaan uskaltaisi julkaista kirjaa. Että sä tarvitset jonkun, joka uskoo suhun enemmän kuin sinä itse. Mä luulin, että autan sua.
Autat? sähähdin.
Alussa kuvittelin niin. Mutta myöhemmin otin sen tikun ja lähdin sun perään mutta olit jo lähtenyt.
Joten kaikki mitä kuulin ovella
Ei ollut sitä, miltä näytti ja kun ymmärsin, mä valitsin sut en Ailaa.
Annoin hiljaisuuden laskeutua. Ei enää vaivannuttanut. Minun kirjani oli julkaistu, omilla ehdoillani. Ailan manipulointi jäi menneeseen.
Tiesithän, että Aila on aina ollut sulle kateellinen? Oskari sanoi hiljaa. Jo opiskeluajoista. Nyt hän yritti ottaa sen, mikä ei kuulunut hänelle.
Entä nyt?
Aila katosi, katkesi kaikki yhteydet. Hän ei kestänyt, kun en suostunut valehtelemaan puolestaan.
Hyvä niin. Se merkitsee.
Entäs minä sitten? Saisinko uuden mahdollisuuden?
Yksi deitti, sanoin nostaen sormea. Älä mokaa tätä.
Oskari hymyili.
Sovittu.
Käveltiin ulos kahvilasta ja huomasin hymyileväni leveämmin kuin pitkään aikaan.
Siitä yhdestä tapaamisesta tuli pian toinen. Ja pikkuhiljaa, huomasin rakastuvani uudelleen. Mutta tällä kertaa en ollut enää yksin.
Kaikkea ei tarvitse unohtaa. Jokainen kompastus teki meistä kummastakin vähän viisaamman ja sydämestäni tuli jälleen kevyt, kuin kesäilta Helsingissä.
