Sitten kun kasvan isoksi, minusta tulee haltijatar!
Venla, miksi juuri haltijatar?
Koska minä haluan niin!
Venla kapusi alas äitinsä sylistä, jossa oli juuri vastaanottanut onnittelut viisivuotispäivänään, ja pöyhisteli hameensa helmaa.
Äiti, kaikki haltijattaret on kauniita ja viisaita! Ja ne osaavat kaiken! Niin minäkin osaan!
Tottahan toki osaat, kullannuppu! Sirpa kurotti halataksen tytärtään, mutta tämä perääntyi ja loikkasi kauemmas.
Entä kakku?
Kohta se tulee! Mene vielä leikkimään muiden lasten kanssa. Kutsun sinut sitten, sopiiko?
Selvä!
Sirpa hymyili katsellessaan, kuinka aamulla huolella kiharretyt kutrit pomppivat tyttären harteilla.
Siitä kasvaa määrätietoinen ja fiksu lapsi! Kuka muu viiden vanhana osaisi jo kertoa haaveensa niin selkeästi? Kaiken osaan!
Pääasia, ettei tuosta uskosta lasta muserru nyökkäsi naapuri ja ystävä, Helena. Kunpa kaikki ymmärtäisivät kannustaa eivätkä toppuutella järkeilemällä. Lapsi kyllä osaa, jos häneen uskoo. Minä ainakin tiedän kun meidän Outi meni ensimmäistä kertaa balettikouluun
Joo, joo, Outi on aivan ihana! Autatteko, tytöt, minua nyt? Kakun aika. Sirpa pyörähti keittöön päin korkonsa kopisten.
Iso kodikas omakotitalo raikui lasten äänistä. Lattialla oli värikästä konfettia ja puhjenneiden ilmapallojen suikaleita. Joku oli töytäissyt syrjään tulpaanikimpun, jonka Sirpan äiti, Raija, oli tuonut lahjaksi lapsenlapselleen. Nyt Raija asui Sirpan luona, mutta aiemmin hän kävi vain harvoin kylässä, mieluummin hoiti Venlaa omassaan.
En osaa olla täällä, tytär. Pelkään hajottavani jotakin tai tuovani sotkua. Kaikki on liian hienoa minulle.
Äiti! Ei tässä mitään snobismia tarvita. Fiinimpää vain siksi, että siihen on varaa! Ari tekee pitkää päivää ja minäkin. Olemme ansainneet tämän kaiken.
Itse viihdyn paremmin kotonani.
Hyvä on, tärkeintä on että Venla voi hyvin.
Raija oli ollut Venlan tukena syntymästä asti.
Ei minulla ole aikaa, äiti. Sirpa sipaisee nopeasti ripsiväriä ennen töihin lähtöä. Jos jään jälkeen nyt, kaikki vuosien työ menee hukkaan. Aikamme on hektistä. Näissä pyörii muutkin kuin vain raha. On työntekijöitä vastuullani tulevaisuus kiinnostaa silti ennen kaikkea Venlan vuoksi.
Eikö olisi tärkeämpää, että lapsi saa olla äidin lähellä kun on pieni?
Älä aloita taas! Kuka muu lastani hoitaa? Kuka tarjoaa hänelle kaiken?
Entä Ari?
Äiti, älä nyt jaksa! Tietysti hän hoitaa onhan isä. Mutta mies kuin mies, voi aina lähteäkin pois. Ja mitä sitten?
Mistä moiset ajatukset, kulta? hämmästyi Raija. Onko Ari löytänyt toisen?
Mistä minä tiedän?! Ei minulla ole aikaa huolehtia sellaisesta! Ehkä, ehkä ei. Olin kokonaan poissa pelistä raskauden ja Venlan synnyttyä. Nyt on kirittävä kiinni. Sinä autat, ethän?
Totta kai. Raija kumartui tarkastelemaan nukkuvaa vauvaa. Pieni Sinä olitkin vähän isompi.
No, pieni kasvaa kyllä.
Venla oli syntynyt heikkona ja sairaalloisena. Flunssat vaihtuivat toisiinsa kuin vuodenajat, mutta Raijasta oli tullut sen myötä tottunut apu: soitto tutulle lastenlääkärille auttoi aina, kun Sirpalla ei ollut aikaa.
Äiti, ei hänellä ole edes kuumetta! Kyllä se siitä. Minulla on palaveri.
Venla painoi lämpimät pienet kätensä isoäidin kaulaan ja uikutti hiljaa.
Ei hätää, muru. Keitän sinulle marjamehun ja sitten nukutaan. Haluatko satuakin?
Satu haltijasta?
Vaikka haltijasta.
Venlan isä toi kerran Lontoosta koristeellisen satukirjan.
Ari, se on englanniksi! Raija plarasi sivuja.
Loistavaa, varhainen kielikylpy. Sinähän olet kielten opettaja, lasten kirja tuskin tuottaa vaikeuksia.
Ei tietenkään. Saa kyllä aloittaa aiemmin kuin ajattelin.
Venlan kasvun pienet ilot ja surut täyttivät nyt Raijan elämän. Siinä taas oli tarkoitus taas oli joku, jonka puolesta elää.
Viimeiset kymmenen vuotta, siitä kun Sirpa valmistui yliopistosta ja meni naimisiin, olivat kuluneet sumuisina. Tytärtä näki vähän aina kiire. Lopulta kyllästyttyään torjutuksi tulemiseen, Raija lakkasi pyytämästä tapaamista. Sydämessä kaihersi kaipuu niihin aikoihin, kun Sirpa tuli koulusta tai opintojen jälkeen kotiin, käpertyi keittiön sohvalle ja siemaili piparminttuteetä kertoessaan päivänsä tapahtumat. Näissä hetkissä oli Raijan koko elämä.
Sirpa syntyi aikaisin. Raija oli vasta yhdeksäntoista. Pikahäät opiskelutoverin kanssa eivät tuoneet iloa. Ero tuli pian, ja Sirpasta jäi vain muisto nuoren rakkauden myrskystä sellaista Raija ei enää kokenut elämässään. Kun Sirpa oli kaksivuotias, Raijan äiti kaatui vuoteenomaksi, ja seuraavat kaksitoista vuotta muuttuivat talveksi, joka ei loppunut koskaan. Muistisairas äiti ja lapsi kenen siinä ehdit miettiä omaa elämää? Raija kääntyi peilistä pois, koskaan ei tuntenut itseään kauniiksi. Vaan Sirpa tälle kaikki kauneus oli suotu: terävät poskipäät ja voimakas leuka. Raija hymyili: “Onnistuin! Tämän piti tuottaa hyvää.”
Kaikki mahdollinen on tarjottava, päätti Raija. Hän vei Sirpan balettiin, musiikkikouluun, kielikursseille. Ylioppilasjuhlissa hän tiesi tehneensä parhaansa. Mutta Sirpa oli armoton omien tavoitteidensa suhteen. Muiden mielipiteet eivät painaneet, omia halujaan Sirpa ajoi vaikka perheellä menisi tiukalle.
Äiti, tarvitsen nuo kengät. En voi mennä työhaastatteluun niissä vanhoissa.
Raija kaivoi matkarahat ja antoi tyttärelleen. Olkoon meri, kunhan Sirpalla kaikki onnistuu.
Häät Arin kanssa olivat vuosien tinkimisen huipentuma. Raijan silmissä Sirpa oli kaunein morsian kaupungin hienoimmassa ravintolassa. Mutta Arista Raija ei osannut olla varma. Sanoi kuitenkin itselleen: “Ihmiset ovat erilaisia.” Sirpa oli sanonut ennen häitä:
Äiti, tässä liitossa on tunteita ja lisäksi sopimus. Se on tärkeä asia. Avioliitto järjellä kestää paremmin kuin pelkät tunteet.
Mistä sopimus?
Että olemme tasavertaisia kumppaneita, mutta lasten syntymän jälkeen ehdot muuttuvat edukseni.
Onpa erikoista
Mutta järkevää. Näin maailma toimii nyt.
Kunhan olet onnellinen, se riittää.
Muita keskusteluja he eivät enää käyneet. Sirpa uppoutui miehensä järjestämään yritykseen sekä terveysongelmiin, jotka hidastivat sopimuksen toteutumista.
Kun Venla syntyi, Sirpa yllättyi.
Kannattaako näihin tutkimuksiin luottaa! hän taitteli vaaleansinistä peittoa, jonka oli hankkinut varmana, että poika tulisi. Kolmesti sanottiin, että se on poika! Missä se nyt?
Mutta tyttö on myös aarrelapsi.
Ei siinä mitään pahaa, äiti! Minä vain yllätyin. Ja aika Se tässä ärsyttää.
Ehdit kyllä saada pojan vielä, Sirpa.
Toivotaan
Mutta asiat eivät enää kulkeneet. Sirpa juoksi lääkäreillä palaverien välissä, muttei saanut haluamaansa tulosta vaikka kokeili kaiken. Huokaisi lopulta:
En tiedä enää mitä tehdä.
Ehkä olisi hyvä keskittyä jo olemassa olevaan lapseen?
Äiti!
Kelpaisiko, jos Venla olisi kotona enemmän?
Se ei ole keskusteltavissa. Hän viettää liikaa aikaa sinulla.
Mutta hän on siihen tottunut!
Ei siitä tarvitse luopua. Sirpa selasi Venlan piirustuslehtiötä. Ihan hyvin piirtää, pitää harkita kuvataidekoulua.
Hän käy opetuksessa, jo vuoden.
No hyvä. Voisitko muuttaa meille? Talo on iso.
Ei, se ei käy. Mutta haluan olla Venlan elämässä kuten ennenkin.
Sitten maailma muuttui: ensimmäinen kuume muuton jälkeen toi Raijan lapsenlasta hoitamaan.
Nyt sinulla on kaikki hyvin, lapsi on vieressä ja ei tarvitse huolehtia.
Raija katsoi uutta huonettaan ja huokaisi.
Niin, Venla on tässä
Raija huolehti Venlasta, vältteli katsomasta tyttärensä ja Arin riitasointuja. Lapsi tuntui kadonneen välille, hälisevä tyttö meni ja tuli yksin isoissa huoneissa.
Mummo, täällä on enemmän tilaa kuin sun luona! Voinko saada koiran?
En tiedä, kulta. Kysy sitä äidiltä ja isältä.
Miksi et sinä määräile täällä?
Tämä on äidin ja isän koti. Minulla on oma koti, jossa voin päättää enemmän.
Osaatko sitten kieltää mitään?
Maitoa pöydälle en anna kaataa, koiraa et minulta saa.
Selvä!
Venlan katse kipinöi samoin kuin Sirpalla silloin kun hän sai jonkin tahtonsa läpi.
Minä kysyn isältä!
Venla asteli iltahämärässä isänsä työhuoneeseen.
Rakastatko sinä minua?
Ari jäi sanattomaksi. Hän oli harvoin tekemisissä lapsensa kanssa ja nyt tämä seisoi odottavana hänen edessään.
Tietysti. Kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan.
Minä haluan, että juuri sinä rakastat minua. Voinko saada koiran?
Robottikoiran?
Venla kohotti kulmiaan:
En halua robottia vaan elävän koiran!
Ari hieraisi silmiään.
Suurenko?
Ihan vaan pienen ja kiltti olisi hyvä.
Valitse mistä pidät, niin järjestetään.
Sirpa ei innostunut ideasta. He väittelivät asiasta illalla, tietämättä, että Venla kuunteli oven takana.
Koira ei ole lelu! Se vaatii hoitoa.
Onhan sinulla äitisi ja siivooja. Maksat vähän lisää. Jos lapsella on koira, se voi paremmin.
Kuka hoitaa eläinlääkärin, näyttelyt ja muut?
Klinikoita riittää. Ota vaikka sekarotuinen, niin ei tarvitse näyttelyitä. Anna lapselle ilo.
Kyse ei ole vain ilosta vaan vastuusta.
Onko niin pahaa antaa lapselle kaikki mitä hän haluaa?
Muutaman päivän päästä Venla sai pienen suomenpystykorvan pennun. Kaksi kuukautta myöhemmin, viikko Venlan syntymäpäivän jälkeen, he muuttivat mummon luo. Sirpa oli hiljainen, joi aamukahvinsa ja lähti töihin, puhumatta paljoakaan.
Mummo, mikä on äitin hätänä?
Et saa tietää vielä. Äiti kertoo itse, kun on aika.
Jäämmekö mummolaan asumaan vai ollaanko täällä vain hetki?
Emme ihan hetkeä. Pelkään, että tällä kertaa ollaan pidempään
Kun Sirpa sitten tuli viikatenä kasvot kireinä, Raijan sydän jätti lyönnin väliin. Sirpa nosti esiin laukkuja:
Pakkaa, äiti. Lähdetään. Laita Venlankin tavarat. Minulla on kiire.
Raija ei kysynyt mitään, näki tyttärensä katseesta kuinka asiat olivat.
Illalla teekuppi kädessään Sirpa sanoi:
Älä kysy. Me erotaan.
Raija hengähti, kiersi päätään ja tarkisti ettei Venla kuullut. Tyttö katsoi lastenohjelmaa.
Hänellä on toinen. Ja poika.
Sirpa hautasi kasvonsa polviin. Raija yritti lohduttaa, mutta Sirpa purskahti nauruun.
Luulitko että itkisin? Ei minua… Ei tästä haltijaa tullutkaan.
Miksi Ari vaihtoi perhettä, sitä Raija ei koskaan saanut tietää. Onneksi kaikki kävi siististi ja nopeasti. Puolen vuoden päästä Sirpa muutti omaan asuntoon naapuriin. Elämä asettui raiteilleen: kapeammille, muttei tuntemattomille.
Venla kasvoi, ahkera kouluissa ja järkähtämätön tahto asioissaan. Sirpa antoi tyttärensä saada tahtonsa ehkä liiankin usein.
Sirpa, näin ei voi kasvattaa.
Miksi ei? Hänestä kasvaa fiksu, itsenäinen nainen, jolle omat tarpeet ovat ykkösenä. nykyään se on välttämätön taito.
Minua pelottaa, Venlan puolesta.
Minua ei. Oisinpa ajatellut itseäni enemmän, ehkä Arikin olisi yhä tässä.
Mutta lapsi tarvitsee myös äitiä!
Hänellä on sinut.
Ja hyvä niin. Mutta olisi hyvä, jos siinä olisit myös sinä!
Miksi, kun kuuntelee vain sinua.
Koska minä osaan sanoa hänelle “ei”. Sinä et.
Haluan opettaa, että jos jotakin haluaa, sen voi saavuttaa. En halua olla se, joka kieltää kaiken.
Raija huokaisi:
Entä jos hän ei saakaan mitä haluaa?
Sellaista ei tule.
Raija tiesi, ettei Sirpaa saanut enää käännytettyä.
Sirpa oli töissä, harvoin mukana Venlan arjessa. Joskus hän vei Venlan ostoksille.
Sinun täytyy olla muiden veroinen. Jos et ole kaunis, hyvä pukeutuminen auttaa. Opettele, se on tärkeää.
Tässä Venla kuunteli. Sirpalla oli moitteeton tyyli. Vaikka Venla ei muistuttanut ulkonäöltään äitiään, vartaloltaan tämä oli suora kopio. Äidin vaatekaapista tuli tyttärelle aarreaitta.
Tämä ja tämä Muut ovat liian aikuismaisia vielä. Sirpa valitsi tarkkaan antaen Venlalle luvan vain tiettyihin vaatteisiin.
Venlan luokkatoverit kadehtivat hänen meikkipussiaan.
Iho on tärkein. Halpa meikki pilaa kaiken. Käytä vain oikeita tuotteita. Sirpa heitti pois Venlan huulipunan, jonka kaveri oli antanut lahjaksi.
Raija näki kaiken, muttei voinut vaikuttaa. Venla pääsi yliopistoon, samaan tiedekuntaan kuin äitinsä ja mummonsa. Hän katosi opiskelijaelämäänsä niin, ettei Raija juuri enää häntä nähnyt.
Sitten Venla ilmoitti menevänsä naimisiin.
Kenen kanssa? Raija säikähti, kahvikuppi putosi ja särkyi lattialle.
Markus Lahtinen Venla virnisteli, käpertyen sohvannurkkaan. Meidän yliopistolta, mutta ei minun opettajani!
Nuori mies kuitenkin?
Nuori ja komea, mummo.
Markuksen avioliitto paljastui vasta myöhemmin Raijalle.
Ja sinä et suutu? kysyi hän hämmentyneenä.
Miksi pitäisi? Tärkeintä on että Venla on onnellinen.
Mutta onko se oikein viedä jonkun toisen puoliso?
Eikö miehellä ole oma tahto? Sirpa huiskautti kättään, Onko tämä nyt niin dramaattista?
Ja missä on onni, jos se rakennetaan toisen surulle? Raija heitti vesilasin seinään.
Häät olivat vaisut, Markuksen vanhemmat eivät tulleet. Ari, joka asui jo toisessa kaupungissa, lähetti vain uuden asunnon.
Sirpa sisusti asunnon tyttärelleen. Venla pyöri peilin edessä hääpuku päällä.
Katso, äiti mekolla on nimi: Haltijatar.
Kaupan myyjä otti esiin harson.
Ihan kuin enne, Venla! Muistatko, kun lapsena halusit olla haltijatar?
Nyt olenkin! Kaikki tulee olemaan hyvin, ihan satua!
Kaikki tulee. Sirpa silitti harsolahjettia.
Raija vietti vain hetken juhlissa, sitten meni kotiin.
Olen vähän väsynyt, en tahdo pilata juhlaa.
Taxin kyydissä hän vilkaisi taakseen: Venla laski valkean kyyhkyspalvelun kädestään, kasvoissaan häivä pelkoa, kuin vapautuvalla linnulla, jonka haluaisi karata pois.
Voi Herra Mitä minä enää voin? Anna voimaa, vielä tarvitaan
Venla erosi Markuksesta alle vuoden päästä heti tyttären synnyttyä. Uusi vaimo löytyi Venlan omasta opiskelijapiiristä. Kun raskaana ollut Venla palasi hakemaan papereitaan yliopistolta, hän löysi miehensä uuden naisen kanssa tyhjillään olevaan luentosaliin. Hän sulki oven vähän liian kovaa, sillä ikkunat helisivät.
Mikä siellä rämisi?
Jokin ötökkä, Venla tokaisi.
Paperit kädessä Venla soitti isälleen. Sirpa katsoi tytärtään syyttävästi.
Lähdetkö heti pakoon etkä taistele?
Minkä vuoksi, äiti? Venla selasi vauvansa vaatteita.
Koska tämä on sinun. Koska niin on oikein.
Oikeinko? Mitä on oikein, äiti? Ehkä oikein olisi ollut jättää jonkun muun perhe rauhaan. Nyt joku toinen tekee minulle saman.
Sirpa puhui, mutta Venla ei enää kuunnellut. Piti miettiä, miten tästä eteenpäin.
Raija pakkasi tavaroita, pyyhki kyyneliä ja viihdytti lapsenlastaan.
Ei mitään hätää, kulta. Äidilläsi on vahva sisu. Kyllä tästä selvitään
Sirpa jäi yksinään, Raija jätti hänelle omat avaimensa.
Vuosia myöhemmin nuori nainen käveli vanhassa puistossa. Pikkutyttö juoksi välillä edellä, välillä tarttui äitinsä käteen ja selosti innokkaana päivän kuulumisia.
Katso, äiti, mitä tehtiin päiväkodissa! tyttö kaivoi repustaan foliolla koristellun tähden kepin päähän liimattuna. Oi, se on rutussa
Mitä se on, Aamu?
Taikasauva! Vähän rutussa.
No mitä sitten kyllä se toimii! Venla suoristi tähteä. Katsopa vain!
Mistä tiedät että se toimii? Mitä toivoit?
Että kaikilla meillä olisi hyvä olla. Ja oltaisiin terveitä.
Ei toimikaan Aamu nyrpisti tuttua nenäänsä. Mummo on sairaalassa.
Mutta eipä enää hän on jo kotona!
Oikeastiko? Aamu hyppelehti innoissaan.
Totta puhun. Kohta näet hänet kotona.
Anna nyt se sauva minä haluan! Tyttö otti kepin äidiltään, heilautti sitä ja kuiskasi jotakin.
Mitä toivoit?
En kerro!
Eihän se sovi! Minäkin kerroin.
No, ehkä yhden voin kertoa. Toivoin, että oltaisiin aina yhdessä Aamu kuiskasi, ja Venla laskeutui polvilleen.
Tarkoititko sinä mummoa?
Tyttö nyökkäsi.
En voi luvata sellaista. En ole ihan oikea haltijatar vain vähän. Kaikki ei ole aina meistä kiinni. Mutta voimme olla yhdessä niin paljon kuin pystymme. Ja voimme rakastaa, vaikka emme olisi aina paikalla. Kun sinä menet päiväkotiin ja minä töihin, silti rakastamme toisiamme, eikö niin?
Aamu nyökkäsi ja nosti taas sauvaa.
Sitten toivon uudestaan, sopiiko?
Totta kai.
Toivon, että mummo paranee ja voimme olla yhdessä pitkään. Saako näin toivoa?
Venla nousi, ravisteli hameen helmaa ja nyökkäsi vakavana.
Juuri näin kuuluu toivoa. Nyt mennään ja näytetään taikasauva mummolle. Eiköhän hänelläkin ole joku toivomus. Hän on oikea haltijatar.
Ihanko totta?
Ihan, maailman paras haltijatar.
