– Minä rakastan häntä! Ja sinä puhut taas jostain turhasta! En halua edes kuulla! Sinä vain kadehdit minua ja tunket nenäsi asioihini! Jätä minut jo rauhaan! Keskity omaan elämääsi!
Maarit ei huutanut hän karjui niin lujaa, että jopa iäkäs naapuri Väinö, joka puuhasi autotallissaan, kääntyi ihmeissään katsomaan. Väinö ei ollut luonteeltaan utelias, mutta Maaritin ääni kantautui kauas.
Daar oli syynsä ainakin Maaritin mielestä.
Rakkauden tunne oli hänelle olotila. Jos taukoja tuli, ne kestivät niin vähän, että vain Maaritin läpikotaisin tuntevat sen huomasivat äiti ja sisko. Äitiä ei enää ollut, ja sisko, Kaarina, ei halunnut ymmärtää.
Ilman tätä ihanaa olotilaa Maarit ei kokenut elävänsä pelkkä olemassaolo, eksyksissä katse ja poukkoilevat ajatukset, hermot kireällä niin, että työkaverit alkoivat kartella:
– Tarvitsetko rauhoittavia? On sinusta jotenkin tullut vaikea, Maarit.
Maarit puri huultaan ja ajatteli kaikkea epäystävällistä näistä omituisista naisista.
Heillähän kaikki varmaan on hyvin! Miehet kotona, lapset pöydillä pomppimassa… Mutta hänellä? Ei kotia, ei miestä eikä näkyvissäkään! Toki on poika, mutta onnenlapsi hän ei ole. Sukulaismukuloihinkin verrattuna Maaritin Vesa häviää kaikessa. Kaarinan lapset ovat paljon parempia: vanhempi, Oskari, pelaa jalkapalloa ja saa aina kiitettäviä kumoten väitteen, että liikunta jättää aivot lepoon. Nuorempi, Inari, laulaa ja tanssii kansantanssiryhmässä ja käy erilaisissa kilpailuissa ympäri Suomea. Alle kymmenvuotiaana se tyttö oli nähnyt enemmän kuin täti koko elämänsä aikana.
Se harmitti! Miksi näin? Maaritkin harrasti kaikenlaista nuorena, mutta ei saavuttanut missään erityistä vaihtoi ryhmää liian usein. Mutta minkäs teet! Sydän sanoo mitä sydän sanoo. Kun ei enää huvittanut, Maarit etsi uutta harrastusta.
Näinhän kuuluu elää! Kuulostella sisintään toinen elämä ei tule. Onni ei ilmesty lautasella: “Ota vaan, Maarit! Älä ujostele! Kaikki on sinulle!”
Tämän Maarit oppi jo nuorena. Hän katseli, miten Kaarina pänttäsi kokeisiin, ja itse lähti discolle:
– Kuulehan, Kaarina! Kun sinä kaiken opit, kuka sinut sitten huolii? Muistitko mitä mummo sanoi naisen ei tule olla älykkäämpi kuin mies? Eivätkä pojat sinuun edes katso!
– Ei tarvitsekaan! En minä nyt tarvitse mitään poikia. Eikä mummokaan niin sanonut!
– Ai miten sitten? Muistan kyllä!
– Sinä muistat väärin. Mummo sanoi, että viisas nainen ei koskaan näytä paremmuuttaan miehelle. Eri asia.
– Voi mikä saivartelija! Tule nyt vaan laittamaan tukka! Eemeli odottaa!
Maarit vilahti treffeille, Kaarina jäi kirjan kanssa sohvalle. Pari tuntia rauhaa kotona tuntui juhlalta.
Maarit kyllä rakasti siskoaan. Ketäpä muutakaan? Ja Maaritin luonteen Kaarina tunsi kuin omansa. Ei Maarit ollut ilkeä vähän hajamielinen, epävarma, mutta ei ilkeä. Päinvastoin, pehmeyttä ja hyvyyttä hänessä riitti enemmän kuin Kaarinassa. Maarit keräsi eläimiä talteen kadulta, ja niiden hyvinvoinnista hän todella huolehti. Vanhemmat antoivat pitää kissat ja koiran sillä ehdolla, ettei koti muutu eläintarhaksi. Maarit ei koskaan pyytänyt Kaarinaa auttamaan eläinten kanssa, vaan hoiti kaiken itse. Välillä vaikutti, että Maarit rakasti eläimiä enemmän kuin ihmisiä.
– Maarit, äiti pyysi käymään mummolla siivoamassa.
– Mene vain itse! Minulla on hommia.
– Mitä hommia?
– Väliäkö sillä tärkeitä! Paavo ontuu, pitää viedä eläinlääkäriin.
– Onhan se jo viikon ontunut.
– Entä sitten?! Onko se riittävä syy jättää Paavo mummon ongelmien takia? Mummo pärjää, mutta Paavo sehän on kissa! Ei se itsestään huolehdi.
Tytöt tappelivat, ja Kaarina meni mummolle. Maarit haki kaapista hienoimman puseronsa ja katsoi ikkunasta Eemeli odotti jo, ja kissa oli oiva tekosyy olla siivoamatta.
Koulun tytöt kävivät loppuun erilailla. Kaarina kiitettävin arvosanoin, Maarit ihan tavallisesti.
Ammattivalinta ei ollut vaikea: Maarit halusi kondiittoriksi, aina rakastanut leivoksia ja kakkuja. Jo lapsena hän seisoi leivoskaupan ikkunan edessä, eikä suostunut lähtemään ellei saanut ihastella koristeita kunnolla. Itse leivokset eivät niinkään maistuneet, ja siskon kanssa hän kyllä jakoi kaiken. Katseltuaan tarpeeksi, hän muotoili plastoliinista samanlaisia koristeita.
Siskosten tiet erosivat taas.
Kaarina muutti mummolle, jolla oli jo vaikeuksia ja joka asui kätevästi lähellä Kaarinan opiskelupaikkaa. Mummo sai seuraa ja apua, Kaarina extra-tunnin unta ja rauhan. Hän rakasti mummoaan. Ja Kaarinan tuleva puoliso, Matti, esiteltiin ensimmäisenä juuri mummolle:
– Asukaa, nuoret! Kyllä tänne mahdutte.
Pietarilliset mutta hauskat häät pidettiin pian, ja Kaarina ja Matti jäivät mummon asuntoon. Mummo puhui suoraan:
– Näin on oikein, Kaarina. Maarit saa isoisän huoneen siellä yhteisasunnolla. Sinulle ja Matille tämä asunto. Harmi kun en lapsenlapsenlapsia ehdi nähdä… Mutta toivon kovasti!
Ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa mummo ehti onneksi nähdä ja jopa pitää sylissään ennen kuin menehtyi pian Oskarin kaksivuotissynttäreiden jälkeen. Vuoden verran mummo vielä taisteli aivohalvauksen jälkeen, mutta sydän petti, ja Kaarina itki surun kyyneliä hyvästellessään sen, joka oli antanut hänelle kodin ja turvan.
Kaarinan vanhemmat eivät väittäneet perinnöstä mummon tahdon jälkeen he katsoivat, että Kaarina oli sen ansainnut.
Maarit ei ollut myöskään eri mieltä hän oli juuri sukeltanut uuteen ihastukseen, eikä häntä kiinnostanut tulevaisuus eikä omaisuus. Olihan hänellä rakkaus!
Vaikka rakkaudeksi sitä oli vaikea kutsua. Maaritin intohimo oli suurta, mutta mies katseli mieluummin muualle kuin häneen. Miestä palveli hyvin järjestely, jossa Maarit kävi tämän kotona siivoamassa ja kokkaamassa, muttei saanut jäädä yöksi.
– Olen vanha erakko, Maarit. Tämä on minulle vaikeaa.
Maaritin valittu pyysi korjaamaan työhuoneensa, ja lähetti tämän menemään, selittäen mahtipontisesti:
– Taide vaatii uhrauksia! Mutta tiedäthän, että en voi antaa kaikkeni elämässä on niin paljon kaikkea. Rakkautta, vastuuta, asioita… Olen väsynyt!
Maarit huokaisi, muistellen sutturaista muotokuvaansa, joka sai pölyttyä työhuoneen nurkassa. Kukaan toinen ei ollut ennen häntä maalannut. Ja tämä muotokuva oli ainoa todiste siitä, että Maarit saattoi olla inspiroiva jollekin miehelle.
Muotokuvan Maarit sai muistoksi, kun kertoi rakkaalleen lapsesta.
Silloin Maarit käveli auringonpaisteessa, onni täytti sydämen, elämä tuntui kevyeltä. Uusi elämä tuo jotain ihmeellistä, ja se syntyi niin yllättäen.
Heti kun hän kertoi asiasta, miehen kasvot synkkenivät:
– Mikä lapsi muka? Oletko hullu?!
Lopputulos oli tavallinen ja tyhjä kuten se kuilu, johon Maarit vajosi keskustelun jälkeen. Unelmat särkyivät ja hajosivat niin pieniksi paloiksi, ettei huippurestauroijakaan olisi saanut niitä takaisin ehjäksi. Särkynyttä ylpeyttään Maarit ei edes yrittänyt korjata. Hän nyökkäsi hiljaa syytöksiin ja pyysi saada ottaa muotokuvansa.
– Muistoksi
Se sallittiin, ja mutta illalla kotona Maarit repi muotokuvan palasiksi:
– Minä kyllä vielä saan kaiken! Sinä et varmaan!
Miten miehen kohtalo meni, Maarit ei koskaan kuullut, eikä välittänytkään. Murheita riitti omasta takaa. Poika, jota hän niin odotti, kyllä syntyi, mutta ei ollut mikään erityinen ilon lähde. Maarit etsi pojassaan isänsä ominaisuuksia, neroutta, mutta ei löytänyt mitään. Vesa kasvoi rauhalliseksi pojaksi, eikä lahjoja kuvataiteeseen, eikä muuhunkaan luovuuteen ilmennyt. Hän potki palloa ja pelasi shakkia. Itse löysi harrastuskerhon ja meni sinne koulun jälkeen, kohauttaen olkia äidilleen:
– Mitä sinä siellä oikein teet? Miksi tykkäät siitä? Sehän on tylsää!
Vesan mielestä shakin pelaaminen ei ollut lainkaan tylsää pelin monimutkaisuus muistutti hienoa tanssia. Joskus, erityisen kiehtovaa peliä purkaessaan, Vesa pyöri huoneessa musiikin tahtiin, jonka vain hän kuuli. Hän teki sen vain jos äiti ei nähnyt Maarit ei pitänyt tällaisista tansseista. Ne ärsyttivät häntä.
– Tanssit on tytöille, lopeta heti!
Ainoa, joka ymmärsi Vesaa, oli serkku Inari. Äidin ja tädin häilyvät välit olivat Vesan mielestä outoja, mutta mummo sanoi aina: Suku on suku, ei siitä kannata luopua. Vesa ei ymmärtänyt, miksei äiti arvostanut tätiään, mutta painoi mummon sanat mieleen. Oskar-välit olivat tasaiset, mutta Inariin Vesa rakasti. Tyttö löysi reitin hänen sieluunsa ja kuunteli, kun hän puhui logiikan musiikista ja unelmistaan.
– Kuulethan sitä? Inari katsoo haltioituneena.
– Kyllä… Hiljaista, mutta kaunista…
– Minäkin kuulen. Tai ainakin melkein… Näytänkö?
Ja Inari tanssahteli huoneessa, yrittäen ilmaista sydämensä vastausta veljensä luottamukseen, ja silloin Vesa tiesi että hänellä oli aina joku.
Mutta lapset eivät itse päätä ketä tapaavat. Kaikki riippuu aikuisten mielialoista. Ja Maaritin mieli vaihteli usein. Jos Maarit riitautui taas siskonsa kanssa turhanpäiväisyydestä, hän saattoi kieltää Vesalta yhteyden serkkuihin.
Vesa taisteli vastaan parhaan taitonsa mukaan. Hänellä ei ollut montaa kikkaa. Hän alkoi temppuilla, kieltäytyi syömästä, tietäen että äiti jossain vaiheessa huokaisi:
– No tee niin kuin haluat, en jaksa kuunnella vingutustasi!
Syitä Maaritin ja Kaarinan jatkuviin riitoihin Vesa ei tiennyt aikoihin. Hän ei tiennyt, että hänen synnyttyään, Kaarina auttoi Maaritia, mutta Maarit ajoi tämän pois, kun uusi suhde kariutui ja se, miten mummon asunto jaettiin, paljastui.
– Täysin epäreilua! Olen aivan yhtä lailla lapsenlapsi kuin sinäkin!
– Maarit, en pyytänyt mitään tältä mummolta! Halutko, myydään asunto ja jaetaan rahat? En minä halua riidellä.
– Ei, en halua sun almujasi! Mummo aina rakasti sinua enemmän, siksi sait kaiken! Minua… ei kukaan koskaan oikeasti rakastanut!
– Maarit, väärin ymmärrät! Entä äiti ja isä?
– Mitä rakkautta se on, jos ei ymmärrä? Luulitko minun haluavan asunnon? Ei! Minulle vain tärkeää että perheessä edes joku rakastaa minua!
– Maarit…
– Lakkaa! En halua enää kuunnella!
Katkera kauna lensi siskosten väliin, rakensi pesän, repi menneisyydestä pikkumuistoja ja ärsytyksen aiheita.
Kas noin, Maarit! Muistatko kun Kaarinalle ostettiin samanlainen nukke kuin sinulla, mutta vaaleanpunainen? Sinun oli vihreässä… Mitä siitä, mutta halusit juuri vaaleanpunaista, eikö niin? Unohditko? Minä muistutan! Et suostunut vaihtamaan! Ilkimys! Ei saa unohtaa näitä pieniä asioita niistä koostuu elämä! Ne kaikki nuket, vaatteet, ripsivärit joiden perään haikailit mutta jotka Kaarina sai, vaikka väitit vastaan, Matti, oma koti, hyvä työ, lapset, jotka ovat niin erilaisia kuin sinun hiljainen Vesasi… Ne ovat kaikki tiiliä talossasi talossa, joka on vino, ruma ja keskeneräinen. Koskaan et saanut niitä palikoita, jotka olisivat korjanneet ja tehneet siitä kodin. Kaikki meni siskolle! Onko hän muka parempi? No ei! Häneltä puuttuu tärkein lento, unelma, halu elää täysillä, katsomatta arkeen! Hän ei tiedä mitä rakkaus on! Ei sinun lailla! Rakkaus lento! Rakkaus elämä! Vain harvat saavat avaimet onneen, eivät kaikki! Tietääkö Kaarina näistä avaimista? Ei tietenkään!
Kaarinakin tunsi välillä kaunaa, mutta ehkä huonommat muistot olivat vähissä tai sielu sointui eri sävyyn. Kaarinan pesä koostui parista risusta, Maaritin taas jykevistä oksista. Kaarina puhalsi, miten jaksoi, yrittäen murtaa muureja jokaisen Maaritin “Et ole enää sisko!” -huudon jälkeen.
Vanhemmat poistuivat pian peräjälkeen, huolestuttaen tytöt.
– Miten näin kävi, Kaarina? He olivat nuoria vielä! Elämää olisi edessä!
– Maarit, kohtalo ei kysele. Terveys on ainoa mitä ei aina voi säilyttää. Teimme minkä pystyimme… Muuta ei voi.
– Epäreilua!
– Elämä ei ehkä ole kovin reilu asia. Voi vaikuttaa siltä, että kaikki saa ansionsa mukaan mutta oikeasti se menee toisin…
– Niin! Olet oikeassa… Oikeasti toisin…
Perinnöstä luopuminen rauhoitti Kaarinaa hetkeksi. Maarit ryhtyi hoitamaan papereita vanhempiensa asunnon suhteen.
– Luulin, että veisit senkin.
Maarit tokaisi sen, nykien takkinsa huppua eikä katsonut Kaarinaa.
Seisottiin notarilla, odottamassa Mattia hakemaan.
– Miksi sinä Maarit olet tälläinen? Olemmehan samaa perhettä!
– En tiedä, Kaarina. Ehkä olemme, ehkä emme koskaan ymmärtäneet toisiamme.
– Mutta onko sillä väliä?
– Totta kai! Jos ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, miksi olla yhdessä?
– Jospa juuri siksi, että voisi yrittää ymmärtää? Ei mikään tule ilmaiseksi sinähän sen jos kuka tiedät!
– Niin! Sen tiedän paremmin kuin sinä! Sinulla on kaikki: mies, koti, lapset. Minä olen yksin! Aina yksin!
– Se ei ole totta Entä Vesa?
– Mitä Vesa? Hänkin menee omia menojaan. Melkein en näe häntä. Teen töitä yötä päivää, hän elää siellä missä haluaa! On sinunkin luonasi enemmän kuin kotona!
– Hän viihtyy. On rauhallista…
– No niin! Sitä minä! Kaarina, sinä syytät minua huonoksi äidiksi. Mitä olen tehnyt?!
– Maarit, älä huuda! Milloin muka olen sanonut? Missä vaiheessa muka?
– Koko ajan! Sinä olet täydellinen! Sinun lapsesi ovat parhaita! En minä enkä Vesa! Ja sitten sinä alat saarnata!
– Voi Maarit! Jospa kuuntelisit itseäsi!
Matti saapui hakemaan Kaarinaa ja tapasi vaimonsa yksin itkemässä.
– Miksi Maarit on minulle tuollainen? Miksi?
Mies lohdutti, kiskaisi poskea:
– On vaikea luonne. Ei elämä ole vielä opettanut.
Kaarina kuivasi kyyneleet.
– Älä puhu niin! Jos sille oikeasti tapahtuu jotain? Säälin häntä…
– Hyvä niin!
– Mitä?
– Se, että jaksat sääliä. Hän ei tiedä kuka häntä rakastaa aidosti, eikä ehkä koskaan tiedäkään.
– Ei se mitään! Hän on siskoni! Ja minä rakastan! Kaarina pyyhki vihaisesti kyyneleet. Kukaan muu ei rakasta! Vesa on vasta pieni.
Rauha on parempi kuin riita ja Kaarina teki kaikkensa jotta siskot voisivat sopia. Heidän välillään kulkeva ohut lanka oli rispaantunut ja värinsä menettänyt mutta oli olemassa! Katketa sitä Kaarina ei voinut antaa.
Maaritin elämässä miehiä tuli ja meni jättämättä muuta kuin katkeraa hämmennystä ja Maaritin kysymyksen: Miksi hänen rakkauttaan ei haluta vastaanottaa:
– Maarit, älä stressaa! Meillähän on vapaa suhde, eikö?! Näin sovimme, muistatko?
Niin se oli. Jokainen mies, joka tuli Maaritin elämään, oli sanonut aluksi:
– En vielä pysty sitoutumaan. Elämä on monimutkaista. Ymmärrätkö?
Maarit nyökkäsi ja koki syvää “ymmärrystä”. Mutta yhtä nopeasti kuin suostui alkuun, hän unohti pelisäännöt. Jälleen kerran ei ymmärtänyt miksi tuli jätetyksi, usein ilmoittamatta edes, että suhde on ohi.
Maaritin sielu repesi auki. Hän olisi halunnut olla jollekulle se ainoa ja tärkein. Valmis antamaan kaiken. Jos mies harrasti metsästystä Maarit opetteli ampumaan, tiesi koirat ja luvat. Jos kalastus Maarit teki syötit ja mormyskat.
Hän halusi antaa avaimensa mutta kukaan ei vaikuttanut haluavan niitä.
Vesa asui suurimman osan ajasta Kaarinan perheessä Maaritin suhdekausien aikana. Matti ja Kaarina kohtelivat poikaa kuin omaa. Oskarin huoneessa oli kerrossänky, iki-projektipöydällä kaksi tietokonetta, ja iltaisin pojat pelasivat verkossa innokkaasti:
– Inari! Epäreilua! Tule tiimiin, Pelaaminen sinua vastaan on tyhmää!
Kaarina raportoi siskolleen pojan edistymisestä:
– Vesa on niin fiksu! Veisin matikkalukioon.
– Hyvin pärjää! Ja minusta on hyvä, että pojat käyvät samaa koulua. Näen helposti, mikä tilanne on, voit vahtia!
– Vesan täytyy kulkea tosi pitkään koulusta kotiin jos yöpyy siellä.
– Jatkakoon teillä, jos sopii. Nyt juuri elämä alkaa sujua.
– Kyllä olkoon.
– Kiitos! Jarkko on ihana! Otti Vesan omaksi ja haluaa että me ollaan perhe!
– Onko hän kosinut?
– Ei vielä mutta suunta on selvä! Nyt en halua häiriöitä, auta minua! Tässä on minun tilaisuuteni!
– Maarit, totta kai autan.
Kaarina valehteli itselleen. Siskon uusi valittu, Jarkko, ei vakuuttanut ylimielinen, hieman kopea ja omituinen huumori. Hän vitsaili niin oudosti, että Kaarina ei tiennyt pitäisikö loukkaantua vai nauraa. Mutta Maarit ei huomannut mitään ei edes sitä, miten poika etääntyi ja viihtyi Kaarinan perheessä.
Kaarina suojeli Veljeä, yritti olla riitelemättä Maaritin kanssa, mutta odotettu riita tuli, sillä alusta asti oli selvää, että Jarkko halusi Maaritin asunnon.
Tämän Kaarina kuuli sattumalta, kun meni töiden jälkeen kotiin. Oven suusta hän näki eteisen täynnä kurakenkiä Oskarin ja Vesan ja huudahti kiukusta:
– Pojat! Kuka kotona?! Mikä sotku tämä on?!
Silloin Inari tuli veljesten huoneesta, sulki varovasti oven.
– Äiti
– No, mikä nyt? Kaarina säikähti.
– Äiti, älä suutu Siellä
– Mitä? Sano jo!
– Siellä on Vesa… Inari nyyhkäisi ja tarttui äidin käteen. Älä pelästy! Annoimme jäätä, mutta siitä ei ollut apua…
Siihen Kaarina ei jäänyt enää kuuntelemaan. Hän rutisti tytärtään ja kysyi:
– Missä hän on?
Vesa makasi yläsängyssä, selkä seinään ja jääpussi poskella.
– Vesa, kulta… mikä on?
– Ei mikään…
Vesan ääni oli käheän loukkaantunut, ja Kaarina ymmärsi nyt on tosi kyseessä. Vesa ei osannut esittää loukkaantunutta. Hän kertoi aina suoraan, mikä mättää, eikä tädiltä pidätellyt mitään salaisuuksia.
Kaarina nousi kerrossängyn tikapuita ja silitti pojan päätä.
– Tule alas. Puhutaan hetki
– En halua!
Nyt oli vakavaa. Kaarina huokaisi, laskeutui alas ja käski lapset keittiöön viemään ostokset. Itse hän riisui työvaatteet ja palasi poikien huoneeseen.
– Tee tilaa! hän kiipesi ylös, kävi makaamaan pojan viereen, silitteli poskea, jonka alle mustelma alkoi nousta. Oliko se Jarkko?
Vastaus oli ilmiselvä. Vesa itki lohduttomasti, eikä häntä hävettänyt hän tiesi täältä saavansa ymmärrystä. Ei ole oikeudenmukaista, että kun puolustaa äitiään, aikuinen mies lyö, huutaa ja vääntää Maaritin kättä:
– Sinäkö ryhdyt minua opettamaan?! Kuka edes luulet olevasi?! Pyyhi nenä… Ja älä tunge aikuisten asioihin!
Tällaista Jarkkoa Vesa ei ollut ennen nähnyt. Kaikki ulkokuori, jonka alle tämä mies oli kätkeytynyt, mureni yhdessä hetkessä. Vesa tajusi tämäkään mies ei rakasta hänen äitiään. On vain etu ei halua tehdä äitiä onnelliseksi. Vika mikä vika.
Mitä Inari olikaan sanonut…
– Kun rakastaa se näkyy. Niin yksinkertaista, Vesa!
– Ei niin helppoa…
– Outoa. Sinä näet musiikin, eikö näe?
– Näen?
– En tiedä miten sen sanoisi! Kuuntelet musiikkia, tunnet… Rakkaus on vähän sama. Kun kuulee rakkauden, tietää heti askeleet…
– Mutta varmaan kaikki eivät ymmärrä…
– Eikö äitisikään sitä kuule?
– Ei kuule eikä näe. Haluaisi kyllä, muttei kykene.
– Harmi…
– Samoin minusta…
Vesa hyökkäsi Jarkon kimppuun puolustaakseen äitiä, mutta hänet pidettiin helposti aloillaan. Äiti tuli huoneeseen peloissaan.
– Miksi sinä, Vesa?
Enempää hän ei sanonut, eikä Vesa olisi jaksanut kuunnellakaan. Särkynyt sydän tuntui sadalta leikatulta lasinsirulta. Hän lähti huoneeseensa, käsitteli itkuaan. Ei pojat saa itkeä. Jarkko aina sanoi:
– Etkö ole mies? Lopeta nyyhkytys! Siivoa!
Hieman rauhoituttuaan Vesa pakkasi kirjat ja vihot, sekä uuden hupparin, jota täti oli antanut, ja lähti Kaarinan luokse. Siellä ei tarvinnut hävetä. Siellä ymmärrettiin.
Tietenkin Kaarina, kuullessaan pojan tarinan, soitti heti siskolleen. Yritti rauhoittua. Riitely ei auttaisi mitään. Vesa rakastaa äitiään, mutta äiti oli valinnut miehen pojan sijaan
Kun Maarit ei vastannut, Kaarina soitti miehelleen.
– Matti, missä olet? Hyvä. Älä tule ylös vie minut Maaritin luo. Lähden heti.
Käskytti lapset Vesan luo, ja lähti oven suusta.
– Mitäs nyt? Matti kysyi, kun Kaarina istui autoon.
– Kerron matkalla. Mennään!
Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Maarit tuli pihalle, itki, kirosi elämäänsä Jarkko oli pakannut ja lähtenyt haukkumisten saattelemana.
– Sinä et ymmärrä! Rakastan häntä! Maarit kiljui.
– Ketä, Maarit?! Miestä, joka löi lastasi? Eikö sinulla ole ollenkaan järkeä? Milloin tämä loppuu?! Hyvä on sinä itse! Mutta miksi pistät Vesan kärsimään? Hän on sinun poikasi!
– Hän on ollut sinun poikasi jo kauan! Sinä viet kaiken! Kaikki ongelmat ovat sinun syytäsi! Sinä olet vienyt kaiken!
– Mitä minä olen vienyt?
– Elämäni! Avaimeni!
– Mitkä avaimet?
Kaarina ei ollut varma kuuliko oikein. Seisahtui, näki kolmeakymppiä lähestyvät naiset riitelemässä kuin teinit. Tätäkö vanhemmat halusivat?
Mitkä avaimet, Maarit? Mitä tarkoitat?
– Avaimet onneen… Sinulla on ne! Minulla ei ole mitään!
Silloin Kaarina alkoi tajuta. Hän huokaisi, astui Maaritin luo ja veti tämän tiukkaan halaukseen, kuten äiti ennen teki.
– Tule tänne! Voi Maarit… Olet niin…
– Tyhmäkö? Sitäkö tarkoitat? Maarit yritti rimpuilla, mutta Kaarina puristi tiukemmin.
– En tietenkään! Olet herkkä, niin hauraskin… Rakkautta kaipaat aina lisää… Sen ymmärrän. Mutta älä pyydä minua ymmärtämään, miten voit vaihtaa oman lapsesi johonkin toiseen. Se on väärin, Maarit, ja tiedät sen! Enhän minä mitään avaimia ottanut! Voin tuskin omista selviytyä. Mutta yksi ero meillä on.
– Mikä ero?
– Sinä annat omat avaimesi aina pois minä pidän omani itselläni.
– Kumpi on oikein?
– En tiedä. Elämä näyttää.
– On jo näyttänyt… Maarit nyyhkäisi. Miten jatkan? En ole kenellekään enää mitään?
– Olet minulle. Eikö muka riitä? Olet Vesalle! Sillä pitäisi aloittaa.
– En tiedä
– Aloita siitä. Kyllä muu seuraa.
– Entä jos ei?
– Silloin avaimet eivät ole oikeaan oveen. Ja se pysyy kiinni. Et kai halua elää koko ikääsi oven takana?
– En!
– No sitten hyvä! Lähdetkö pojan luo?
– Hän ei anna anteeksi…
– Maarit! Vesasi tietää elämästä enemmän kuin äitinsä! Mutta keskustelusta ei tule helppoa, hän on loukkaantunut sinuun.
– Arvasin…
– No, tee nyt jotain! Oletko äiti vai et?
– Kaarina!
– Minäkö? Nyt autoon mars! Matti, anna nenäliinat tuolta! Laita itsesi kuntoon! Mennään jo, lapset odottaa!
Vesalle tulee vielä isäpuoli, mutta paljon myöhemmin. Ja Maarit saa lopulta sen, mitä haki. Vaikka poika jää asumaan Kaarinan perheeseen, valiten tämän kodin eikä uuden äidin asunnon ja huutavan pikkusiskon, Maarit yrittää parhaansa, jotta tietäisi olevansa rakastettu ja odotettu. Maaritin rinnalle jäävä mies on viisaampi. Hän antaa pojalle aikaa ja rakentaa vähitellen suhteen, joka lujittuu ja voittaa verisiteetkin.
Kun Vesa hyvästelee läheisiään rautatieasemalla ja lähtee armeijaan, hän halaa perhettä, puristaa isäpuolen kättä.
– Pidä huolta äidistä!
Pitkä mies, hiukset harmaantuneet, nyökkää vakavasti:
– Ja sinä itsestäsi, poika! Me odotamme!
– Tiedän!
