Enkeli, joka painoi sata kiloa ja tuoksui halvalle kahville
Lastenosaston leikkihuoneessa vallitsi hiljaisuus sellainen särkyvä ja arka lasinen hiljaisuus, jonka vain vakavat asiat voivat tuoda. Välillä vain paperin kahina tai tussien kitinä katkaisi seesteen. Oli jotenkin liikaa aikuisuutta näissä alle kymmenvuotiaissa lapsissa. Heidän tehtävänsä oli yksinkertainen: piirtää suojelusenkeli. Kaikki yrittivät parhaansa.
Minulle, nuorelle vapaaehtoiselle, tämä päivä oli koetinkivi. Olin tottunut kirkkojen freskojen kauneuteen, missä enkelit olivat keveitä, kiharatukkaisia nuorukaisia ja taivaan siniset silmät loistivat. Kiertelin pöytien välissä ihastellen: Kallen enkelillä oli valtava miekka, Saaralla pilvenpehmeät siivet. Kaikki oli tuttua, liikuttavaa ja jotenkin yhtenevää.
Sitten pysähdyin Ainon viereen.
Aino, seitsemänvuotias tyttö, oli juuri menossa läpi seuraavan sytostaattikuurin, ja hänen päänsä oli sileä kuin biljardipallo, iho melkein läpikuultavaa. Hän värjäsi kuvaansa huolellisesti, kieli suupielestä pilkottaen.
Kurkistin hänen olkansa yli, ja hämmästys meinasi karata huuliltani.
Paperilla ei näkynytkään taivaallista olentoa, vaan jotain aivan muuta: pyöreä, jykevä mies, joka täytti lähes koko arkin. Ei siipiä. Valtava vatsa pullotti valkoisen takin alla, pää oli kalju kuin peruna, ja nenällä istuivat valtavat, vinot silmälasit.
Aino, kysyin varovasti polvistuen vierelle. Kuka tämä on? Eikös meidän pitänyt piirtää enkeli?
Tämä on enkeli, tyttö vastasi hiljaisesti ja päättäväisesti, jatkaen vatsan värittämistä valkoisella.
Mutta hän on vähän erilainen. Miksei hänellä ole siipiä? Ja hän on aika suuri?
On siivet vakuutti Aino. Ne on vain takin alla piilossa. Täälä menee joskus sotkuiseksi.
Hymyilin lempeästi. Niin, lasten mielikuvitus.
Osastolla oli usein kuultavissa raskasta, viheltävää hengitystä jossain käytävältä, lähestyen kuin raskas juna. Astunta, joka tuntui tärisyttävän lattiaa.
Leikkihuoneen ovi aukesi raskaasti, ja ovensuuhun ilmestyi hän.
Markus Koivisto, teho-osaston ylilääkäri. Massiivinen, lihava, kolminkertaisella leualla ja aina liian pienessä avonaisessa takissaan. Hikinen naama oli harmaanrusehtava, ja sarvikehyksiset silmälasit valuivat nenälle. Hän korjasi niitä pullealla sormellaan. Tuoksu: runsas annos tupakkaa, hikeä ja vahvaa suodatinkahvia. Jo kolmas vuorokausi varalla, nukkui taukohuoneen veltolla sohvalla.
Minä näin hänessä vain nuutuneen, huolimattoman miehen, joka olisi jo ansainnut eläkkeen tai edes suihkun.
Jaha, taiteilijat! Markus jyrähti ääni vatsanpohjasta. Eletäänhän?
Eletään, tohtori! kuului lasten epätasainen kuoro.
Markus kulki rivien välissä, nojaten raskaasti tuolien selkänojiin.
Pysähtyi kalpean tipassa istuvan pojan viereen. Laski valtavan kämmenensä hänen otsalleen.
Jaksat vielä, sankari mutisi. Tulokset tuli, kyllä tästä selvitään.
Sitten hän tuli Ainon luo. Näin, miten tytön silmät kirkastuivat ja kädet ojentuivat tuota suurta, tupakalta tuoksuvaa miestä kohti.
Piirrätkö sinä jotain? hän kysyi. Ja silmälasien takana näin, että hänen silmissään paloi sammunut, uneton sininen liekki.
Sinut, Aino kuiskasi.
Markus tuhahti, korjasi lasejaan.
Ei mua tartte piirtää. Paperi ei kestäis mun painoa.
Juuri sillä hetkellä käytävällä alkoi piipattaa laite. Kirkas, hälyttävä ääni.
Markus muuttui heti. Hengästyneisyys ja raskaus katosivat, hän kääntyi yllättävällä ketteryydellä ja rynnisti ovesta.
Kaikki paikoillenne! hän karjaisi jo käytävältä. Mira, elvytyslaukku äkkiä!
Jäin, painoin kädet rinnalleni. Seinän takana alkoi sykkiä kiire, lyhyet käskyt, metallin kolahdukset, ja hänen äänensä, enää ei ystävällinen vaan teräksinen.
Hengitä! Kuulitko! Älä lähde! Hengitä!
Se huuto oli pelottava. Siinä oli sekä pyyntö että vaade. Suljin silmäni. Minua pelotti.
Neljäkymmentä minuuttia kului venyi, kuin purukumi. Hiljaisuus leikkihuoneessa oli ehdoton. Kukaan ei piirtänyt. Kaikki katsoivat ovea.
Ovi avautui. Markus Koivisto astui sisään, nojaten ovenpieleen, kokonaan hikinen, takki tummunut ja hiha veressä. Otti silmälasit pois, pyyhki kasvojaan. Sitten lysähti lapsen tuolille, joka parkaisi valittaen.
Me onnistuttiin hän huohotti ilmaan. Nyt hän nukkuu.
Katsoin Markusta ja kuin verhon olisi otettu pois silmiltäni näin.
Katsoin Ainon piirrosta, tuota kömpelöä, pullukkaa hahmoa. Sitten katsoin todellista Markusta. En nähnyt enää ylipainoa tai hikeä. Näin painon. Suuren, vankan painon, joka ankkuroi nämä herkät lasten sielut maan päälle vaikka ne yrittivät jo liitää tiehensä. Kultasiipinen enkeli olisi ollut turha liian kevyt, lensisi mukana.
Täällä tarvittiin juuri tällainen: painava, vahva, maan ja kahvin tuoksuinen joka ottaa kiinni karkaavan elämän, ja murisee: “En päästä irti.”
Hänen kalju päänsä kiilsi lampun alla kuin sädekehä. Ei kultainen, vaan työn hiestä märkä.
Aino laskeutui tuolilta, asteli lääkärin luo, tarttui tämän paksuun jalkaan.
Sanoinhan, hän sanoi hiljaa, katsoen minua aikuisilla silmillä. Hän piilottaa siipensä. Ettei meitä paleltaisi.
Markuksen käsi laski Ainon paljaalle päälle.
Sormet värisivät.
Jaksakaa vielä, rakkaat hän kuiskasi. Vähän aikaa vielä.
Käännyin ikkunaan päin koska en enää kestänyt. Kyyneleet, joita pelkäsin, valuivat. Häpesin, että olin etsinyt kauneutta kiillotetusta pinnasta, kun Kauneus istui edessäni rikkinäisellä tuolilla, pyyhki hikeä hihalla raskas, ruma ja pyhä.
Tänään opin: joskus suurimmat enkelit eivät lennä he seisovat rinnallamme, vahvoina kun itse horjumme.
