– Ota tyttäresi mukaan ja lähde. Meillä ei ole enää mitään yhteistä!
– Mutta, Tapio…
– Se oli viimeinen sana! Enkä halua enää nähdä sinua!
Ovi paiskautui kiinni, ja Leena horjahti paikoillaan. Koko huone tuntui pyörivän, korvissa soi, ja jostain kaukaa kuului ääni, aivan kuin hänen äitinsä olisi karjaissut: “Älä uskalla!”
Se ravisteli hänet hereille. Leena haparoi askeleen tuoliin, istui alas ja puristi kämmenensä niin, että kynnet painuivat ihoon. Kipu auttoi karkottamaan sumun, joka melkein jo oli nielaissut hänen sielunsa.
Ei saa! Ei saa antautua! Ei saa vajota epätoivoon! Vaikka kuinka tekisi mieli.
Ei saa! Onhan Aino! Ei… siitä ei vielä kannata ajatella. Nyt pitää koota itsensä ja ymmärtää, mitä oikein tapahtui.
Mikä sai Tapion kääntymään häntä vastaan näin äkisti? Miksi hän ajaa Leenan pois? Vielä eilen kaikki oli kunnossa… Vai oliko?
Pää alkoi vihdoin toimia kunnolla ja Leena laski kätensä pöydälle kämmenet ylöspäin.
No niin! Miten äiti opetti? Jos et tiedä mitä tehdä, analysoi! Jaa kaikki osiin mielessäsi ja laske sormet yksitellen. Tai vielä parempi: ota kynä ja kirjoita ylös!
Mutta kynät olivat toisessa huoneessa. Ja siellä nukkui Aino…
Tytär nukkui aina kevyesti, eikä Leena halunnut herättää tätä. Jos Aino kitisee ja alkaa itkeä, ei Leena pysty enää ajattelemaan rauhassa.
Täytyy siis pärjätä näillä eväillä.
Leena katsoi käsiinsä ja puristi nyrkkiä. Kynnet, joita ei enää ollut ehtinyt hoitaa pitkään aikaan, karkea iho ja pisamia, jotka aina lehahtivat esiin kun Leena vietti aikaa puutarhassa auringonpaisteessa. Kuka olisi arvannut, että hänestä tulisi sellainen kotitalousihminen, että kaikki mihin äiti oli opastanut unohtuisi.
– Leenukka, sinä olet nainen!
– En ole! Olen tyttö!
– Vielä olet. Mutta kohta kasvaa isoksi ja silloin pitää muistaa: nainen ei voi olla huolimaton! Ei ikinä! Kynnet, hiukset, kädet! Kyllä ne kertoo naisesta enemmän kuin mikään hieno mekko. Mitä järkeä on pukea korut kaulaan jos niskaa ei ole viikkoon pesty! Ymmärrätkö?
– Ymmärrän, äiti! kahdeksanvuotias Leenukka seisoi peilin edessä ja piirsi huuliaan äidin huulipunalla.
– Tämä riittää toistaiseksi! äiti nauroi ja nappasi punan pois. Väri ei sovi vielä sinulle, ja muutenkin olet vielä pieni. Kaikella ajallaan. Kasvathan pian. Sitten valitaan sulle oikea meikki.
– Voi äiti…
– Asia loppuun nyt!
Tätä Leena kuuli äidiltään harvoin, mutta silloin hän tiesi, että vastaan ei enää kannattanut väittää. Äiti pysyi sanassaan. Aina.
Kaikessa…
– Leena, minun täytyy lähteä. Sinä asut nyt hetken mummon kanssa. Näin on parasta.
– Äiti, onko tämä pitkä juttu? Leena, kymmenen juuri täyttänyt, rutisti mekkonsa helmaa ja yritti pidättää kyyneleitä.
– Puoli vuotta. Sain hyvän työpaikan, mutta se on Lapissa! Sinua ei voi viedä sinne nyt. Täällä on parempi, mummo pitää huolen, ja minä soitan ja kirjoitan kirjeitä.
– Äiti, älä lähde…
Leena itki, ja äiti menetti hermonsa yrittäessään lohduttaa.
– Nyt riittää! Ei ole vaihtoehtoja! Jos en ota tätä työtä, emme pääse koskaan muuttamaan omillemme. Haluan että saat oman huoneen! Haluan, että voidaan joskus matkustaa vaikka rannikolle! Jos isä olisi elossa, en pohtisi näitä. Mutta nyt minä olen vastuussa, sinustakin ja mummosta!
– Onhan täti Sini! Leena pudisti päätään eikä suostunut kuuntelemaan selityksiä.
– Sinillä on omat vastoinkäymisensä. Hänkin tarvitsee tukemme.
– Sinäkin tarvitset minut! Jää! Leenalta pääsi suusta, ja ensi kertaa hän näki äidin katseen kylmettyvän.
– Leena! äidin äänestä tuli jäätävä, niin että tyttö painoi hartiat kasaan. Ei saa ajatella vain itseään! Uskothan? Jos et joskus huomioi muita, ei kukaan huomioi sinua silloin kun sitä tarvitset. Ymmärrät? Minä ajattelen nyt ennen kaikkea sinua! Haluan ettet koskaan joudu puutteen alaiseksi! Äiti pehmeni hieman ja halasi Leenaa. Lupaan, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta. Jaksatko, pikkuinen? Nyt täytyy vain kestää.
Leenalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä vaikka koko sielua raastoi.
Leenukka kirjoitteli äidille kirjeitä ja lauantai-iltaisin puristi puhelimen luuria ja kertoi, miten odotti äitiä takaisin. Hän ikävöi niin, ettei edes lempi-jäätelö enää maistunut. Aika eteni kuin kirottu, ja kun mummo kertoi, että nyt mennään lentokentälle äitiä vastaan, Leena itki niin, että joutuivat tilaamaan taksin, jotta saivat rauhoitettua hänet.
Äiti piti sanansa. Hän ei koskaan enää ollut kaukana Leenasta niin pitkään. Työmatkoja toki oli, mutta se ei ollut enää sama ero.
He pääsivät muuttamaan pois Leenan isältä jääneestä pienestä asunnosta vähän isompaan, ja Leenalla oli vihdoin oma huone. Se oli tietysti ihanaa, mutta Leena ei viettänyt siellä aikaa heti kun äiti tuli töistä, tyttö kokosi kirjansa ja vihkonsa ja meni keittiöön äidin viereen. Siinä he istuivat iltaa, joskus ihan hiljaa jos äidillä oli vielä työjuttuja kotona.
Heillä oli hyvä olla yhdessä.
Riitaisuudet ohittivat heidät melkein kokonaan. Äiti jaksoi aina olla kärsivällinen, ja Leena oppi myöhemmin hämmästelemään, että tuossa hennossa naisessa asui niin paljon rakkautta ja voimaa, vaikka mitään tukiverkkoa ei ollut. Mummo oli jo poissa, ja Leena sekä äiti olivat aivan kahdestaan.
Äidillä ja siskollaan Senjalla ei ollut yhteyksiä.
Leena ei ollut koskaan oikein selvittänyt miksi, kysyi kerran suoraan ja sai suoran vastauksen.
Kaiken voi antaa anteeksi ja ymmärtää, paitsi petoksen.
Ketä täti Sini petti?
Äitiämme, sinun mummoasi. Hän pyysi Siniä luokseen, halusi jutella ja hyvästellä. Mutta Sini ei tullut.
Miksi?
Hän pelkäsi, että pyytäisin jäämään auttamaan. Sillä sehän olisi ollut myös hänen vastuunsa. Hän ei halunnut myöntää, ettei kestä nähdä äitiä siinä kunnossa… Ei pysty hoitamaan, syöttämään lusikalla kuin vauvaa… Hän ei kestänyt nähdä, miten järki sammui ihmiseltä, joka oli aina ollut meidän tuki…
Entä sinä? Sinä pystyit?! Leenan ärtymys oli suunnaton.
En pystynyt. En halunnutkaan! äiti katsoi suoraan, huulet vapisivat niin, että Leena kiirehti halaamaan äitiä. En pystynyt, enkä halunnut nähdä äitiä sellaisena! Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa, Leena! Ymmärrätkö? Yhtään! Hän oli minun äitini. Oli tehtävä kaikki, jotta hän saisi lähteä rauhassa, läheisten keskellä. Vaikka tuttuja kasvoja ei enää tunnistanutkaan…
Siksi et halunnut että menen hänen luokseen kuin hetkeksi päivässä?
Niin. En halunnut että muistat mummon sellaisena.
Tiedätkö, en muista… En muista sairasta mummoa, mutta muistan miten hän opetti tekemään hilloa ja kuorimaan vaahdot päältä lautaselle ja syömään pienimmällä lusikalla. Se maistui aina paremmalta…
Sini ja minä teimme myös niin lapsena…
En ymmärrä. Hän kasvatti teidät yhtä rakasti, vaali… Miksi teistä tuli niin erilaisia?
Sellainen elämä vain on, Leenukka. Äiti suojeli aina Siniä, kun tämä oli herkkä ja sairasteli paljon. Ehkä siksi päätti, että Sini tarvitsee kaikkea mahdollista suojaa… En tiedä…
Auttoiko se?
Mikä?
Suojella?
Ei. Tiedäthän sinä millainen Sinistä tuli. Kaksi avioliittoa. Kolme lasta. Kaikki repien, aina jotenkin hukassa En osaa sanoa oliko äiti oikeassa halutessaan suojata Siniä, mutta tiedän että opin siitä miten ei pidä toimia sinun kanssasi.
Ajatteletko siis, ettei lasta pidä suojella liikaa?
Ei nyt ihan niin, mutta pitää käyttää järkeä. Eikö äiti auta lastaan? Tietysti auttaa. Mutta mitä hyvää siinä on, että sulkee lapsensa lasikellon alle ja yrittää elää toisenkin puolesta? Ei se ole oikein, Leena. Nuo kolhut ne ne opettaa! Harva oppii muiden virheistä, omista yleensä kyllä. Ja kun katselen Sinin elämää, joskus mietin: jos äiti olisi jättänyt kaikki pumpulityynyt, ehkä Sini olisi pärjännyt paremmin yksin? Ehkä olisi oppinut heti? Sen vain sanon olen tukenasi, kun tarvitset. Mutta älä pyydä ratkaisemaan koko elämääsi puolestasi. Kohtaa vaikeudet, mieti. Jos et pärjää, pyydä apua. Olen aina tässä.
Kiitos, äiti…
Nyt Leena istui ja mietti. Laski sormiaan, yritti keksiä milloin kaikki meni vikaan.
Eilen oli Tapion synttärit. Ei mikään suuri juhla, mutta päätettiin kokoontua perheellä kesä oli, tilaa riitti isossa talossa, jonka Tapio ja Leena olivat juuri saaneet valmiiksi.
Leenan äiti tuli kylään, Tapion äiti myös, samoin Tapion sisko miehensä ja lasten kanssa.
Aino hyppelehti ilosta, kun oli kavereita tulossa kylään, ja kyseli taukoamatta:
Milloin ne tulee? Mennäänkö uimaan? Saako syödä jäätelöä?
Kysymyksiä riitti loputtomasti, ja Leena lakkasi kohta vastaamasta Aino vastasi jo itse, samalla kun laittoi huonettaan kuntoon. Eihän vieraita voi päästää, jos kotona on sotku!
Tapio lähti kauppaan ja Leena sekä äiti hääräsivät keittiössä.
Äiti, miksi sä jännität? Mikä on hätänä? Leena kysyi lopulta.
Eihän mikään, rakas äiti hymyili ja silitti Leenan poskea. Mikä viikko sulla nyt on menossa?
Silloin Leena tajusi, ettei hänen salaisuutensa ollut enää salaisuus, edes itseltä. Eikä hän enää pelännyt: kaikki tuntui helpolta, hyvältä, hän nauroi ja halasi äitiä.
Vasta kolme viikkoa. En ole edes Tapio:lle jaksanut sanoa vielä. Miten sä tiesit?
Sinä loistat… Niin kuin kun odotit Ainoa.
Äiti, minua pelottaa…
Miksi pelkäät? Teillähän on kaikki hyvin!
En tiedä… Tapio on kummallinen, synkkä. En ymmärrä.
Oletko kysynyt?
Ei se puhu!
Et sitten osannut kysyä oikein!
Äiti!
Niin Miten sinä minun tyttönä päästit miehesi mököttämään ilman että selvität mistä kiikastaa? Ei noin saa koskaan päästää irti omia rakkaitaan! Jos päästät, joku toinen ehtii hänen vierelleen, ja siitä voi moni asia alkaa…
Leena laski yhden sormen lisää. Tästä se siis lähti puheesta äidin kanssa. Hän ei ollut edes ehtinyt vakavasti jutella Tapion kanssa, kun kaikki kiire ja juhla meni ohi.
Sitten Tapio ilmoitti vain:
“Ota tyttäresi ja lähde!”
Siinä se oli! Mitä se muka tarkoitti?!
Leena puristi nyrkkiä. Nyt hän tekee kaiken oikein. Kuten äiti opetti: puhuu ensin Tapion kanssa! Riittää jo arvuuttelu!
Tapio ajoi autonsa ulos autotallista ja oli lähdössä, kun Leena syöksyi portaille ja karjaisi niin, että pihalla tappelivat varpuset säikähtivät pilviin.
Seis!
Hän hyppäsi rappuselta ja juoksi autolle.
Tapio katsoi häntä suu auki kun Leena pysähtyi auton eteen ja painoi kätensä konepeltiin.
Väistä… Tapion ääni oli karhea, mutta Leena kuuli siinä heti jotain, mitä oli kaivannut.
Tapio ei halunnut lähteä. Eikä jättää perhettään. Leena oli siis ollut oikeassa.
Tule ulos. Nyt puhutaan, ennen kuin Aino herää! Mitä oikein aiot? Minne olet menossa? Mikä ihmeen puhe tuo oli? Olenko minä sinulle enää mitään?
Leenan ääni voimistui, ja Tapio tunsi sisällään pienen läikähdyksen.
Oliko Leena oikeasti pettänyt hänet, jos kerran hän huusi näin? Miksi muuten pysäyttää hänet? Sehän olisi vain vapautus? Ei, hän halusi pysyä yhdessä.
Tapio nousi autosta ja murahti:
Kyllä kai sinä tiedät miksi minä näin toimin!
Jos tietäisin, en kysyisi! Tapio, mikä sinussa on vikana? Olet ollut outo jo viikkoja! Nyt menit ihan sekaisin! Miksi kutsut Ainoa minun tyttäreksi? Mikä hän on sinulle?
En tiedä! Tapio laukaisi ja katsoi ensimmäistä kertaa Leenaa suoraan. Sano sinä! Kenen lapsi on Aino? Miksi se ukko tapaa häntä salaa?
Mitä ihmettä? Leena henkäisi. Oletko tullut hulluksi?
Kenen kanssa käyt kaupungissa kun viet Ainoa harrastuksiin?!
Leena tyrmistyi, mutta piti päänsä.
Vai sillä lailla! Kuka sen sinulle kertoi? Äiti vai sisko?
Äiti ei ole osallinen!
No silloin se oli varmasti Minna!
Jos olisikin! Onhan hänen velvollisuutensa kertoa jos huomaa jotain epäilyttävää. Olenhan hänen veljensä!
Minä olen vaimosi! Leenaa raivostutti jo. Sinä uskot kaikkia muita paitsi minua! Niinkö?
Sinä valehtelit minulle!
Mitä? Kuulitko edes itseäsi? Missä minä valehtelin? Kerro!
Kuka se mies on, jonka kanssa tapaatte puistossa Aino:n kanssa?
Leena huokaisi ja pudisti päätään:
Minähän kerroin sulle, Tapio! Etkö kuullut silloin?
Milloin muka? Mitä muka kerroit?
Se oli silloin kun aioit katsoa sitä jalkapalloa, joku liiga… Me tultiin Aino:n kanssa harrastuksista ja sanoin, että näin entisen luokkakaverin, Laurin. Hän asui kauan toisella paikkakunnalla, nyt palasi tänne. Hänen äitinsä sairastaa. Lauri kuuli, että mun mummolla oli sama sairaus, ja pyysi apua. Halusi yhteystiedot lääkärille ja hoitajalle. Tapasimme muutaman kerran, ja jos siskosi olisi katsonut tarkemmin, olisi nähnyt, että puistossa oli mukana myös minun äitini! Luuletko, että menisin treffaamaan jotain rakastajaa omassa äidin seurassa? Hän ei ikinä antaisi anteeksi! Hän taitaa muuten rakastaa sinua enemmän kuin minua itseä… Hän on aina kunnioittanut sinua! Ja sinä…
Leena huitaisi kädellä ja niiskutti.
Ei tulekaan kyyneleitä! Ei nyt!
Anna olla, Tapio! Olen sanonut kaiken oleellisen. Uskot muiden panetteluun ja unohdat kaiken yhteisen, meidän rakkautemme ja lapsen. Ymmärrätkö mitä olet tehnyt? En tiedä miksi Minna keksi tuollaisia satuja, enkä välitä tietää! Hän tuli meille, rikkomaan meidän perheen, hymyili samalla ja petti meidät! Mutta se siitä. Minua kiinnostaa nyt enempi se, mitä SINÄ teet. Tahdotko isyystestin? Otetaan! Ei minulla ole mitään piiloteltavaa. Näetkö miten Aino katsoo maailmaa omilla silmilläsi!
Leena kuunteli ja huokaisi.
Sieltä hän herää.
Leena meni tyynesti sisälle, Tapio jäi pihalle sanattomana.
Hetken päästä kuului, kun auto lähti pihasta.
Aino rupatteli innoissaan Leenalle ja vaati äidin huomiota, mutta Leenalla oli jotenkin niin paha olla että sydän huusi.
Miksi näin kävi? Missä minä mokasin? Pitäisikö soittaa äidille vai vetää hetki henkeä ennen kuin kertoo mitään?
Älä kerro vielä riidoista, ennen kuin olet ihan varma, ettei mitään enää ole. Silloin soita, minä tulen vaikka keskellä yötä. Mutta muuten ole hiljaa. Teidän riidat menevät aina ohi, mutta minä en anna anteeksi, jos joku satuttaa minun lastani.
Leena katseli puhelinta ja laski sen pöydälle. Vielä ei ollut aika. Tapion pitää saada tietää, että hänestä tulee isä uudestaan. Sen jälkeen katsotaan.
Kun päätös oli tehty, Leena rauhoittui. Silloin kun Tapion auto pysähtyi taas portilla, hän oli jo vahvempi.
Leena ruokki keittiössä tytärtään, kun Tapio ryntäsi ovesta sisään, Minnaa roikottaen.
No mene jo! Leena, missä olet?!
Täällä… Leena vilkaisi Ainoon ja tajusi tilanteen.
Ei ollut hyvä, jos Aino näki riitaa. Se ei ollut oikein.
Kulta, oletko valmis? Mene äidin huoneeseen katsomaan lastenohjelmia, pärjäätkö?
Joo! Aino työnsi lautaselta vihannekset, ja pinkaisi yläkertaan. Moi, isi! Hei, täti Minna! Äiti antoi katsoa Pikku Kakkosta!
Lapsen reipas ääni sai aikuiset hillitsemään itsensä. Tapio päästi irti siskostaan, ja Leena kiirehti puuttumaan tilanteeseen, ettei Tapio tekisi lisää typeryyksiä.
Mene, Aino! Tulee kohta.
Ei tarvitse tulla heti, äiti! Aino hymyili tädille ja juoksi portaat ylös.
Keskustelusta tuli raskas. Minna itki, Tapio kiukutteli ja Leena ei tiennyt miten suhtautua.
Ajattelin vain, että sinä huijaat Tapioa! Ympärillä kaikilla tuntuu olevan salaisuuksia… Nyt en osaa enää luottaa keneenkään!
Minna, luulitko todella että olen sellainen kuin tuttusi? Sano, pettääkö sinäkin miehesi? Mitäs ne omat lapsesi kenen hänkin ovat?
Minna hätkähti, itku tyrehtyi.
Mitä oikein puhut?!
Ja sinä?! Leena ei antanut periksi. Ajatteletko ollenkaan mitä saatat saada aikaan typerillä epäilyilläsi? Tapio, sinäkin! Onhan toki luonnollista uskoa siskoon, mutta käytit väärin sinun luottamustasi. Miksi?
En tiedä… Minna istui pää painuksissa, kyyneleet valuivat. Oikeasti, ajattelin vain että autan.
Autat?! Saitko sen aikaan?
Leena kohautti olkiaan ja katsoi Tapioon.
Selvitikö? Onko muita kysymyksiä?
Leena…
Ei, Tapio! Nyt riittää. Minä olen loukkaantunut. Tarvitsen aikaa miettiä miten jatkan tästä. Minna, en halua nähdä sinua tässä talossa ihan heti. Tiedät varmaan miksi?
Anteeksi, Leena…
Mietin asiaa. Nyt lähtekää molemmat, kiitos. Leena avasi ulko-oven, nyökkäsi Tapio:lle. Mene sitten. Teit oikein, ymmärsit vihdoinkin.
Leena ja Tapio sopivat lopulta asiat ei heti, omilla ehdoillaan. Kukaan muu talossa Minnaa lukuun ottamatta ei koskaan saa tietää mitä heidän välillään tapahtui, sillä joskus on parempi pitää perheasiat omana tietonaan. Siitä Leena tulee olemaan erityisen kiitollinen äidilleen.
Jonakin päivänä Leenan äiti ottaa vastasyntyneen pojan syliinsä, huokaa ja vertailee kenen näköinen tämä on, ja hymyilee tyttärelleen.
Viisas sinusta tuli, Leenani. Hyvä vaimo ja äiti…
Oikeastiko?
Koskaan minä en ole valehdellut, ehkä vähän salaillut.
Mitä se on viisaus? Sinä äsken sanoit minua viisaaksi, mutta en tunne itseäni siltä…
Naisen viisaus on vaalia kaikkea annettua. Lapsia, perhettä, kotia, ystäviä… Kerätä ympärilleen se turva, ja pitää siitä kiinni niin että kaikilla on hyvä olla. Se on vaikeaa! Pitää aina miettiä, mitä kannattaa pitää ja mitä voi jättää, ettei pilaa sitä mitä on. Sinä olet oppinut sen.
Olenko?
Uskon niin! Ja muuten Lauri soitti. Hänen häät ovat kuukauden päästä. Kutsui sinut ja Tapion mukaan.
Äiti…
Ei mitään äitiä! Minä hoidan lapset! Mutta tee nyt äidille mieliksi yksi juttu, ole kiltti.
Mikä, äiti rakas?
Hoidat ne kädet nyt kuntoon!
Hyvä on!
Leena halaa äitiä hymyillen, vilkaisee Tapioon ja Minnaan, joka lämmittelee reunalla, ja iskee silmää Ainolle:
Tuutko auttamaan kukuttamaan pikkuveljeä?
Saanko ihan oikeasti? Aino loistaa ja silittää varovasti vauvaa.
Sinun täytyy, rakas. Täytyy…
