Missä asuu onni
Sanna istui keittiössään yksinään, kädet tiukasti kuuman kahvikupin ympärillä. Kahvi oli niin kuumaa, että siitä täytyi juoda vain pieniä, varovaisia siemauksia. Aina kun hän nosti kuppia huulilleen, höyry hellästi kosketti kasvoja, mutta silti sisällä oli kylmä ja tyhjää lämpö ei löytänyt perille asti.
Puhelin rämisi pöydällä lähes tauotta. Soittoja tuli toinen toisensa perään viimeisen tunnin aikana tuntuivat kaikki tutut soittelevan: ystävät, sukulaiset, työkaverit, naapurit tuntui, että koko maailma kai halusi tietää, miten hän pärjäsi ja mitä hänen elämässään oikein tapahtui.
Syy tälle äkilliselle kiinnostukselle oli yksi: ero miehestä. Eihän siitä kauaa ollut, kun he yhdessä juhlivat kristallihääpäivää: pöytä koreana, naurua, onnentoivotuksia, miehen silmät tuikkivat kun nostivat maljat viidentoista yhteisen vuoden kunniaksi. Silloin tuntui, että se hetki jatkuisi aina. Että tulevaisuudessa olisi entistäkin enemmän juhlapäiviä, yhteisiä matkoja, iltoja takkatulen ääressä. Mutta nyt he asuivat eri asunnoissa, puhuivat toisistaan etäisesti ja hillitysti kuin vieraat. Miten tämä kaikki oli voinut hajota niin nopeasti?
Aluksi Sanna oli jaksanut vastailla puheluihin kärsivällisesti. Hän rauhoitteli, valitsi sanansa, yrittäen olla satuttamatta ketään eikä ennen kaikkea itseään.
Se oli yhteinen päätös, hän toisteli tasaisella äänellä. Ymmärsimme molemmat, että näin on parempi. Yhdessä eläminen ei ollut enää mahdollista.
Mutta Sannan sanat tuntuivat roikkuvan ilmaan pääsemättä perille. Vastauksena samat kysymykset, milloin huolestuneina, milloin paheksuen, milloin ylitsevuotavalla myötätunnolla:
Mutta entäs Aino? Ajattelittehan te lasta? Lapsi tarvitsee isää!
Sanna painoi silmänsä kiinni, yritti niellä kyyneleet. Hän tiesi, ettei kysymyksissä ollut pahantahtoisuutta ihmiset eivät vain ymmärtäneet, miten perheen saattoi päästää irti, kun siinä kasvoi lapsi. Mutta miten hän voisi selittää? Kuinka mahdoton oli tiivistää muutamaan lauseeseen ne kuukaudet täynnä hiljaisia loukkaantumisia, väsymys joka oli kerääntynyt, tunne siitä, että nukuit vieressä, mutta oikeasti olit täysin yksin.
Puhelin värähti jälleen. Sanna vilkaisi näyttöä taas yksi sukulainen. Hän huokaisi syvään, otti pienen hörpyn kahvia ja nosti hitaasti kätensä kohti puhelinta.
Hän olisi voinut sanoa, että juuri Aino oli ollut hänen ajatustensa keskellä kaiken aikaa. Olisi voinut kertoa, miten monta yötä hän valvoi, kävi mielessään erilaisia vaihtoehtoja, punnitsi jokaisen mahdollisen lopputuloksen. Olisi voinut selittää, ettei ollut hetkeäkään ollut ajattelematta, mikä olisi paras ratkaisu Ainon kannalta. Mutta hän vaikeni. Hän ymmärsi: kaikkia ei voinut saada ymmärtämään varsinkaan jos joku oli ihan varma omasta oikeudestaan nähdä vain oma näkökulmansa.
Mieleen piirtyivät elävästi ne viimeiset yhteiset kuukaudet. Mies saapui kotiin myöhään, tuoksuen vierailta parfyymilta. Hän keskeytti Sannan terävästi, kun yritettiin puhua ongelmista. Istuttiin samassa pöydässä, mutta välissä vallitsi kylmä hiljaisuuden muuri. Ja Aino, heidän rakas tytär, huomasi kaiken: kireät hymyt, painoksi käyvän ilmapiirin, joka leijui kuin sumu.
Sitä iltaa Sanna ei koskaan unohtanut, kun kaikki muuttui pysyvästi. He taas kerran alkoivat kinailla aluksi hiljaisesti, sitten ääni kiihtyi. Aino, joka teki läksyjä viereisessä huoneessa, ilmestyi ovelle kalpeana, silmissä kyyneleet.
Äiti, isä, voisitteko lopettaa? hän kuiskasi lähes kuulumattomasti. En halua enää riitaa
Nainen jännittyi heti, katsoi vuorotellen tytärtään ja miestään, joka ei huomannut lapsen tuloa ja Sanna tajusi, ettei näin voinut jatkua. Lapsi ei voinut kasvaa tällaisessa kaaoksessa, aistia riitoja, tuntea olevansa vastuussa itselleen vieraiden ihmisten jatkuvista törmäyksistä.
Oliko parempi Ainolle asua perheessä, jossa lämpö ja arki olivat vaihtuneet pysyvään riitelyyn? Missä isä ei enää edes peitellyt, että hänen sydämensä kuului toiselle? Missä jokainen aamu alkoi kiusallisella vaikenemisella? Miksi tytär kasvaisi syytösten ja katkeruuden keskellä ja luulisi, että tämä olisi normaalia?
Ei, Sanna ei suostunut siihen. Hän puntaroi, mietti, punnitsi kaikki puolet. Lopulta hän teki päätöksen ero. Rauhallisesti, ilman draamaa, niin että yhteinen kunnioitus säilyi.
Kun hän kertoi päätöksestään miehelleen, heidän välilleen laskeutui pitkä hiljaisuus. Lopulta mies sanoi hiljaa:
Olen samaa mieltä.
Äänessä ei ollut vihaa tai kaunaa ainoastaan väsymystä ja ehkä vähän haikeaa helpotusta. He keskustelivat rauhassa asioista, sopivat käytännöistä ja ennen kaikkea siitä, että Aino olisi kaiken keskiössä.
Molemmat huokaisivat helpotuksesta kuin heiltä olisi poistunut painava taakka, joka oli pitkään estänyt hengittämästä vapaasti. Nyt jokaista odotti uudenlainen elämä, mutta niin, että tiesivät tehneensä sen, mitä oli välttämätöntä: jotta heidän tyttärensä voisi kasvaa rauhassa, ilman pelkoa, ilman jatkuvaa jännitystä.
Sanna tiesi, että työtä riittäisi pitäisi rakentaa uusi arki, opetella elämään toisella tavalla, kertoa Ainolle mitä oli tapahtumassa. Mutta ensi kertaa pitkään aikaan hän tunsi, että he etenivät oikeaan suuntaan.
Tänään otan pienen askeleen uutta onnea kohti, Sanna sanoi hiljaa, katsoen manttelin ikkunalle. Siellä pullea pulu tallusteli hassusti, nykäisi päätään milloin mihinkin suuntaan ja räpäytti välillä siipiään ikään kuin tarkistaakseen, sopiko paikka lennähtää. Sanna jäi katsomaan lintua hetken ja tunsi jonkinlaista rauhaa sen mutkattomuudessa.
Juuri sillä hetkellä keittiön ovi aukesi voimalla, pulu räpytteli ja lehahti tiehensä. Oven suuhun ilmestyi Aino punaposkisena, vähän tukka sekaisin ja silmät loistaen. Hän oli kuin täynnä energiaa: vähän tanssahteli, vähän polki levottomana jalkojaan.
Äiti, mä olen pakannut kaikki tavarani! huudahti Aino. Milloin taksi tulee?
Sanna vilkaisi puhelimen näyttöä, yritti olla hymyilemättä liikaa. Tytär näytti siltä, että hypähtäisi ihan kohta katon läpi.
Puolen tunnin päästä, hän vastasi rauhallisesti. Oletko ihan varma, että haluat muuttaa toiseen kaupunkiin?
Aino pysähtyi hetkeksi, mutta sitten heilautti päättäväisesti kättään:
Mitä mä muka menetän? äänessä oli yllättävä päättäväisyys. Tytöt koulusta? Vähän harmittaa, mutta voihan niihin pitää yhteyttä! hän nappasi jääkaapista jogurtin, kaatoi lasiin ja otti ison kulauksen. Mummikaan ei minusta koskaan niin välittänyt, nähtiin vain jouluna ja juhannuksena. Eli ei tässä mikään muutu.
Sanna puristi tuolia sormissaan. Tämä keskustelu oli hänelle raskas hän mietti yhä, oliko oikein viedä tytär pois tutulta paikkakunnalta.
Entäs isä? hän kysyi hiljaa ja pidätti hengitystä, peläten vastausta.
Aino laski jogurttilasin alas ja silmät vakavoituivat.
Isällä on uusi perhe, hän sanoi ja hymyili vähän surumielisesti. Tuskin hänen uusi vaimonsa haluaa mua sinne kylään usein. Käyn lomilla.
Hiljaisuus laskeutui keittiöön. Sanna katsoi tytärtään ja ihmetteli, miten tämä oli kasvanut niin paljon muutamassa kuukaudessa. Tytön silmissä ei ollut katkeruutta vain rauhallista viisautta.
Olet viisas lapsi, sanoi Sanna hymyillen kyynelten keskellä. Nousi, käveli Ainon luo ja halasi tätä tiukasti, painaen nenän tyttären hiuksiin. Sinä ymmärrät kaikkea
Aino ei työntänyt äitiä poispäin, vaan halasi tiukemmin silitti äitiään lempeästi, melkein kuin olisi itse ollut se vanhempi.
Molemmat te tarvitsette onnea, Aino sanoi matalalla, varman tuntuisella äänellä. Isä löysi oman, nyt on sinun vuorosi.
Sanna rutisti tytärtään vielä tiukemmin, tunsi lämpimän aallon leviävän sisällä. Sillä hetkellä hän tajusi kirkkaasti: vaikka pelkoja ja kysymyksiä oli vielä, he olivat tekemässä oikein. Edessä oli tuntematonta, mutta yhdessä he selviäisivät.
*************
Uusi kaupunki, uusi työ, uudet ihmiset Kaikki oli oudosti vierasta, mutta juuri se auttoi Sannaa pysymään pinnalla. Ei ollut aikaa luisua menneisiin muistoihin tai itsesääliin: jokainen päivä täysi puuhaamista, joka vei ajatukset väkisinkin uusiin asioihin.
Uusi kymppikerroksen asunto avasi ovensa valolla ja raikkaudella aurinko tulvi isoista ikkunoista sisään. Aluksi kaikki oli vierasta pohjaratkaisu, hiljaisuus ja tuntemattomat naapurit. Vähitellen Sanna loi kotiin tuttuutta: ripusti rakkaat taulut seinille, asetteli kirjat hyllyihin, ikkunalaudalle ilmestyi pikkuinen ruukkukukka. Koti oli hitaasti muotoutumassa omaksi.
Eräänä iltana, kun Sanna oli juuri riisumassa takkia, Aino ryntäsi sisään.
Äiti, mä haluan tanssitunneille!
Ainon posket hehkuivat ja silmät leiskuivat hän oli pohtinut tätä kauan ja nyt rohkaistui kertomaan.
Se on ihan tässä meidän talon vieressä, hän jatkoi innostuneena, kädet viuhtoen, eikä maksukaan ole paha, vain muutama kymppi kuussa!
Sanna hymyili. Hänen sydämensä lämpeni Ainon innolle, mutta varmisteli:
Ootko varma? Koulua, läksyjä Jaksatko varmasti?
Aino kaivoi repusta vihon, avasi sen juhlavasti ja työnsi äidille:
Jaksan! Mä oon tehnyt koko aikataulun. Katso tässä kaikki omat ja tanssitunnit. Maanantaisin ja torstaisin on läksyparkki opettajan kanssa, keskiviikkona myöhään koulua. Jäljelle jää tiistai ja perjantai. Ja silloin on siellä treenit. Ehdin ihan hyvin. Lupaan, arvosanat ei tipu.
Sanna silmäili aikataulua siististi tehtyjä rivejä, pieniä piirroksia reunoihin. Selvästi tytär oli asiaan paneutunut. Hän kehui mielessään Aino-organisointia.
No, huomenna mennään katsomaan. Jos kaikki tuntuu hyvältä, ilmoittaudutaan, Sanna lupasi.
Jes! Aino pomppasi ja halasi äitiä energia melkein loikkasi ulos. Sä olet paras!
Sanna nauroi, halasi takaisin. Tuli sellainen hiljainen hyvä olo sellainen, jonka oli vähäksi aikaa unohtanut. Ehkä kaikki tosiaan järjestyisi.
Tanssistudio oli kiva paikka. Ensimmäistä kertaa yhdessä mennessä heidät vastaanotti valoisa sali peiliseinineen ja kiiltävine parketteineen. Ilmassa leijui uusi puu ja pienen pieni hiki. Penkkejä nurkissa, seinillä valokuvia ja diplomeja aiempien esiintymisten iloista.
Tanssinopettaja oli keski-ikäinen mies, Juhani Rautio. Siisti, urheilullinen, rento mutta selvästi vaati enemmän katseellaan kuin huutamalla. Ääni oli rauhallinen, liikkeet tarkkoja, mutta lämmintä virnettä unohtamatta.
Eka tunnilla Juhani seurasi uuden oppilaan menoa kiirehtimättä. Ei ylistänyt turhasta, ei moittinut pienestä näytti, selitti, ohjasi liikkeet kohdilleen. Jos joku ei mennyt perille, hän toisti vielä uuden kerran. Eikä se tuntunut vaatimukselta, vaan välittämiseltä.
Se on huippu! Aino innostui kotona. Silmät loistivat, sanat tulvivat. Kuvittele, hän ei silittele ketään ei pienimpiä eikä pitkän linjan tanssijoita, mutta jos näkee että sä yrität, hän auttaa aina. Näyttää vielä uudestaan, pitää kädestä, että osaat oikean askeleen.
Hän piti pienen tauon ja jatkoi erityisellä innolla:
Ja sillä on poika, Lauri! Me tanssitaan yhdessä. Lauri on myös tosi taitava. Hän kertoi, että isä on paras isä: tukee aina, ei huuda, mutta ei anna lintsata.
Sanna seurasi Ainon intoa lämmöllä. Hän aavisti, että tytöllä ja Laurilla oli suunnitelmia enemmän kuin pelkkää askelten oppimista. Salissa he vilkuilivat toisiaan, supattelivat tauolla, ja aina kotiin tultuaan Aino mainitsi vielä kerran, miten kiva Laurin isä oli, miten tämä ymmärsi lapsia.
Ne yrittää parittaa meitä, Sanna hymähti itsekseen, vaikka salaa häntäkin Juhani miellytti: rauhallinen, huumorintajuinen, jämäkkä mutta lämmin. Mutta mihinkään johtopäätöksiin hän ei kiirehtinyt iloitsi vain, että Aino oli löytänyt uutta innostusta, kavereita, uuden kipinän silmiin.
Yhtenä iltana treenin jälkeen Aino hengähti kotiovella:
Äiti, kutsutaanko joskus Lauri ja sen isä meille kahville? Mä haluaisin näyttää meidän kotia. Lauri sanoi, että hän rakastaa suklaakeksejä…
Sanna silitti tytön päätä ja hymyili:
Katsotaan, pikkuinen ei kiirehditä asioita
*************
Sanna ei ollut utelias äiti, ei tonkinut lapsen puhelinta eikä salakuunnellut. Hän uskoi, että luottamus syntyy vain kunnioituksesta. Mutta sinä iltana hän jäi keittiön pöydän ääreen tavallista pidemmäksi aikaa. Aino heitti luurin pöydälleen, näyttö ylös, ja kiiruhti suihkuun. Kun uusi viesti vilahti näytölle, Sanna pysähtyi. Huoli heräsi: oliko tytär oikeasti hyvillään uudessa paikassa, vai vain jaksoiko reipastella Sannaa varten? Oliko hänellä ikävä entistä kotia, kavereita?
Hetken Sanna vain seisoi ja tuijotti puhelinta. Lopulta huokaisi, otti kännykän käteensä. Pari pyyhkäisyä ja edessä oli Ainon viestiketju ystävälle.
Lurkkiminen tuntui pahalta. Mutta Sanna pakotti itsensä lukemaan. Nopeasti hän huomasi, että jännittyneisyys hellitti: Aino kirjoitti vilpittömästi, intoillen, uusista tanssiliikkeistä, siitä kuinka Juhani-opettaja oli kehunut, ja kaikista hauskoista sattumuksista. Viesteissä tuntui iloa, aitoa innostusta.
Kyllä hän oikeasti viihtyy, Sanna ajatteli helpottuneena.
Ja sitten hän huomasi Laurin viestin, joka pysäytti:
Isä sanoi, että sun äiti on tosi kaunis. Ja fiksu. Se ei sano semmoista helposti.
Sanna laski puhelimen alas, posket lehahtivat punaisiksi. Hän siirtyi ikkunan luo, yrittäen rauhoittaa oloaan.
Tottahan Sanna oli huomannut, että Juhani katseli häntä vähän pidempään, hymyili lämpimästi, oli valmis auttamaan pienissäkin asioissa. Ja hän itsekin myönsi: Juhanissa oli sellaista varmuutta ja lempeyttä, joka teki hänen seurastaan helppoa.
Silti ajatus uudesta suhteesta jännitti. Eron jälkeen Sanna oli opetellut kaiken uudestaan: arjen, luottamuksen, oman hyvinvointinsa. Nyt kun elämä oli tasaantunut, uuden ihmisen päästäminen lähelle tuntui pelottavalta ja kiehtovalta yhtä aikaa.
Entä jos kaikki menisi vinoon? Jos herkkä tasapaino rikkoutuisi? Oliko hän valmis luottamaan uudelleen, ottamaan riskin?
Oven suussa seisoi Aino, tukka märkänä, pyyhe olalla.
Äiti, mitäs mietiskelet? hän kysyi, silmäillen puhelintaan.
Sanna hymyili nopeasti:
Ei mitään ihmeellistä. Miten meni treenit?
Loistavasti! Aino loisti kilpaa ilta-auringon kanssa. Huomenna opetellaan uusi kuvio. Lauri on varma, että me onnistutaan.
Sanna nyökkäsi, yrittäen pitää olonsa rauhallisena. Sisällä pyöri vieläkin ajatuksia, mutta hän päätti: ei kiirettä, antaa asioiden mennä omalla painollaan.
***********
Sanna istui keittiön pöydän ääressä papereiden ja printtien keskellä. Työpäivä oli ohi, mutta kiireinen raportti vaati paljon: sanat sumentuivat, ajatukset karkasivat. Hän hieraisi ohimoitaan, kun Aino ilmestyi oviaukkoon.
Sä lupasit jotain, muistatko? Aino aloitti napakasti, kuten tärkeissä asioissa.
Sanna katsoi ylös:
Mistä kaikesta puhut? Olen tainnut luvata monia juttuja.
Että olet onnellinen. Aino sanoi sen painokkaasti, katse suoraan äidin silmiin.
Sanna jähmettyi hetkeksi, sitten hymyili:
Olen. Sinun ansiosta.
Ei riitä, Aino sanoi napakasti, nojaten kätensä pöytään. Ja muutenkin, puhun aivan toisenlaisesta onnesta! Erosta on kohta vuosi. Sitten kun mä parin vuoden päästä muutan opiskelujen perässä, aiotko jäädä tänne yksin vai hankitko kolmekymmentä kissaa?
Sillä hetkellä valkoinen kissa Lumi nousi viereiseltä tuolilta, tuijotti Ainon puheita vakavasti ja painoi tassunsa Sannan reidelle kuin olisi julistanut, ettei aio jakaa reviiriään muiden kanssa.
Sanna nauroi:
Ei se uusi suhde niin helppo juttu ole, hän pudisti päätään ja rapsutti kissaa korvan takaa. Lumilla meni heti silmät sirrilleen. En ole enää mikään nuori tyttö…
Älä höpsi! Ja mene treffeille Juhanin kanssa! Aino melkein ponkaisi seisomaan innoissaan. Nyt, tartu puhelimeen ja soita!
Sanna katsoi lastaan. Hän näytti enemmän vapautuneelta aikuiselta kuin 12-vuotiaalta silmät paloivat, ilmeessä rohkeutta.
Kissa, jota ei enää silitelty, päästi närkästyneen naukaisun ja tunkoutui Sannan käteen.
Varo vaan ettet kadu, Sanna sanoi virnuillen ja tunsi jännityksen nousevan. Hän tarttui puhelimeen, sormet vähän vapisivat. No niin, koska olet noin varma…
Aino hymyili voitonriemuisena ja jäi odottamaan. Sanna hengitti syvään, haki Juhanin numeron ja soitti.
Hetken päästä kuului Juhanin lämmin, vähän hermostunut mutta selkeästi iloinen ääni:
Olipas kiva kuulla sinusta.
Mietin Ehditkö kävelylle huomenna illalla?
Tosi mielelläni. Missä ja milloin?
Näsinpuistossa, seitsemältä siellä on nyt kaunista, rauhallista.
Sovittu, Juhani vastasi vailla epäröintiä. Äänessä oli vilpitön ilo.
Sanna sulki puhelun ja purskahti nauruun sellaiseen kevyeen, tarpeettoman iloon, jota ei ollut tuntunut hetkeen. Aino ponkaisi ylös, taputti käsiään ja pyöri ympäri:
Näitkö nyt! Kaikki onnistuu, kun uskaltaa!
Niin näyttää, Sanna hymyili, lämpö levisi rintaan. Tarkemmin ajatellen olen oikeasti tosi iloinen, että uskalsin.
Koska sä ansaitset onnea, Aino sanoi melkein juhlallisesti, katse täynnä kypsyyttä. Ja mäkin!
Jäljellä olevana iltana Sanna leijui kevyessä, hyvässä olossa. Hän hymyili itselleen, ja aina kun muisti Juhanin sanat, pieni kipinä valaisi. Kun valmistautui iltaan, hän selasi pitkään mekkojaan. Lopulta valitsi vaaleansinisen sellaisen, jossa olo oli varma, yhtä valoisa kuin Juhanin silmät ja kuten kirkkaat kesäillat.
Peilin edessä Aino seurasi vierestä.
Näytät tosi kauniilta, äiti. Juhani varmasti huomaa.
Sanna hymyili takaisin:
Kunhan itsellä on hyvä olla.
Sulla on, mä näen sä naurat taas.
Kun Sanna lähti, Aino vilkutti ikkunasta. Sanna pysähtyi rappusille, nosti katseen ja hymyili. Hän mietti mielessään:
Ehkä tässä on onni. Ei täydellinen, ei virheetön, vaan aito: arjen epävarmuudessa, omissa kompuroinneissa ja pienissä onnistumisissa. Tyttäressä, joka uskoo, enemmän kuin itse jaksat. Ja jossain ihmisessä, joka katsoo sinua kuin näkisi jotain, minkä olet itse unohtanut.
Puisto otti Sannan vastaan lempeällä iltavalolla ja lehtien hiljaisella kahinalla. Ilma oli lämmin, mutta raikas sellainen, jossa kaikki tuntui rauhalliselta. Sanna käveli hitaasti, etsien katseellaan tuttuja kasvoja.
Siinä hän seisoi, Juhani, suihkussa juuri poimitut niittykukat käsissään. Yksinkertaisia, mutta ihanan eläviä. Kun Juhani näki Sannan, hän hymyili: hymy, joka lämmitti koko kehoa.
Hei. Näytät upealta, Juhanin ääni oli lämmin.
Sanna tunsi poskiensa punahtavan, mutta katsoi suoraan.
Kiitos. Kukat ne on ihanat.
Ovat yksinkertaiset, mutta oikeita, Juhani sanoi ja ojensi kimpun. Teki mieli tuoda jotain mutkatonta.
Tykkään, Sanna vastasi haistaen heinän ja kukkien tuoksun. Todella.
He kävelivät pitkin puistoa ja puhuivat vähän kaikesta: töistä, lapsista, siitä miten kumpikin oli löytänyt oman paikkansa uudessa kaupungissa. Jokainen hetki Sannasta tuntui yhä selkeämmin siltä: hän ei ollut yksin.
Ja se se oli jo paljon.
