Kohtalo toistaa itseään
Talvinen ilta laskeutui Helsingin ylle jo aikaisin puoli kuuden maissa taivas oli jo täysin pimeä, ja katuvalot loistivat vaaleankeltaista valoaan. Ilkka-vaari viihtyi lämpimässä, kodikkaassa olohuoneessaan Etelä-Haagassa: sohvan viereinen jalkalamppu levitti hunajaista hehkua, korostaen vanhoja kirjahyllyjä ja heittäen jännittäviä varjoja nurkkiin. Pöytää piristi pieni lautasellinen korvapuusteja, ja sen vierellä höyrysi kaksi teemukia minttua ja hunajaa sekoitettuna, sillä tavalla kuin Ilkka oli aina tykännyt. Ikkunan takana sakeat lumihiutaleet pyörivät laiskasti, laskeutuivat kämmenen kokoisina lasin pintaan ja peittivät ikkunalaudan pehmeällä kerroksella.
Juuri kun Ilkka oli asettelemassa viimeisiä pullia tarjolle, ovikello soi. Hän kampesi itsensä pystyyn, käveli eteiseen ja avasi oven. Kynnyksellä seisoi hieman hikipäinen, tuiskusta punasteleva Kalle, höyhenenkevyet lumihiutaleet vielä huntuna takinkauluksella ja kulmilla.
Hrr, ihan jäässä, Kalle puuskahti pyöritellen lunta pois takistaan. Tätä varten Suomi on keksinyt saunan, sanonpahan vaan.
Ja sisällä oleminen. Tule nyt tänne lämpimään, just laitoin teetä valmiiksi. Satu kanssa täällä. Otan sun takin, laita tohvelit jalkaan, Ilkka vastasi ystävällinen virne kasvoillaan.
Kaverukset siirtyivät olohuoneeseen, ja Kalle asettui suoraan nojatuoliinsa, lämpöä kaipaavana. Hän tarttui teemukiinsa molemmin käsin ja antoi lämmön kiivetä sormista varpaisiin saakka. Höyry leijui nenään tuttu, rauhoittava tuoksu.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Ilkka hymähti:
Et ollut menossa appiukkolan luokse perjantai-iltana, kuten yleensä? Eikös sun pitänyt viedä vaimo ja poika sinne mökille?
Kalle siristi silmiään ja katsoi hieman sivuun.
Piti, mutten mennyt, hän sanoi, nielaisten teetä hitaasti.
No, mites Satu ja pikkumies Launo?
Kalle nytkähdytti olkapäitään ja oli hetken hiljaa. Hänen sormensa pyörittelivät tyhjää teekuppia, vääntyilivät malttamattomina. Katse kiersi pitkin kirjahyllyä ja vanhaa seinäraamia.
Yhtäkkiä hän huokaisi syvään ja sanoi lähes kuiskaten mutta kirkkaasti:
Mä hain avioeroa.
Ilkka hätkähti niin, että teekuppi värähti ja tee lainehti reunaa kohti. Hän tuijotti ystäväänsä aidosti hämmentyneenä, lukien kasvoilta totuutta.
Ihanko totta? Sadusta? äänessä nousi huolestunut sävy.
Kalle nyökkäsi, silmät poissaolevina. Hän näytti etsivän yhä vastausta jostain tuolla lumisateen ja kaupungin rajamailla.
Joo, hän vahvisti aikansa pohdittuaan, tapasin erään tytön Veeran. Hän saa mut tuntemaan, että vasta nyt elän. Hän on kuin valo pimeässä.
Ja ootko nyt ihan varma, ettei kyse ole ohimenevästä villityksestä? Mitä Launolle sitten? Hän täyttää kohta kaksi. Nostatko kytkintä samalla tavalla kuin oma faijasi teki? Muistatko, miten kipeästi siitä puhuit koulussa?
Kalle nosti päänsä ja hänen ilmeestään välähti uusi päättäväisyys. Hän oli käynyt nämä ajatukset omassa päässään jo monet kerrat.
Olen. En voi enää vain olla. Jokainen aamu tuntuu siltä kuin eläisin jonkun toisen elämää! Satu ja mä… me liu’uttiin vaan rutiinissa. Veeran kanssa tunnen, että voin taas herätä innoissani, että on jotain oikeasti odotettavaa. Ja Launo… mä en jätä sitä. En koskaan ole sellainen kuin oma isä.
Ilkka jäi miettimään vanhoja aikoja: syyskuinen koulun piha, nuori Kalle vannoo ettei koskaan jätä perhettään En oo niin kuin faija. Jos joskus meen naimisiin, teen kaikkeni että perhe pysyy koossa, hän sanoi silloinkin.
Nyt Ilkka katsoi tuttua mutta silti muuttunutta ystäväänsä ja kysyi hiljaa, lähes kuiskaten:
Muistatko, kun sanoit ettet ikinä toista isäsi virhettä?
Kalle jännittyi. Sormet puristuivat nyrkkiin kuin puolustautuen.
Totta kai muistan. Mutta mitä sitten? äänessä oli varovaisuutta, lähempänä puolustusta kuin hyökkäystä.
No, nythän sä teet ihan samaa, Ilkka sanoi tasaisesti eikä väistänyt katsetta. Lähdet vaimosta ja pikkupojasta, jätät ne pärjäämään miten osaa.
Kalle kavahti pystyyn, käveli nopeasti pari askelta ja kääntyi. Silmissä paloi raivoa ja jonkinlainen epätoivo.
Ei tää oo sama asia! hän parahti korottaen ääntä, mutta nopeasti tasaantui. Mun isä vaan katosi. Mä oon sentään reilu, sanon asiat suoraan. Satu tietää kaiken. Mä en paiskaa ovea ja katoa. Mä en jätä Launoa, otan sitä viikonlopuiksi ja tuun muutenkin käymään. Mun tilanne on eri!
Ilkka odotti ja silitteli sormillaan pöytää. Hän nosti katseensa, jossa oli levotonta huolta.
Ootko miettinyt, onko rehellisyys yhtään vähemmän kipeää Launolle? Eikö lapselle tärkeintä kuitenkin ole se arkinen läsnäolo se, että joku lukee iltasadun, rakentaa junarataa tai on siinä kun herätään? Miten aiot selittää tämän niin, että se riittää hänelle?
Kalle pysähtyi kuin paikalleen jähmettyneenä. Hän tuijotti maton reunaa, heidän yhteistä lapsuuden maisemaansa, jossa joskus kätkeytyi vastaus.
Kuvia vuosien takaa vilahti hänen mielessään. 7-vuotias Kalle istui koulun pihalla, toppatakissa, tuulessa värjötellen, odottaen äitiä, joka oli taas vähän myöhässä. Hän muisti kipeästi, miltä tuntui kun isä ei tullut vanhempainiltaan. 13-vuotiaana selitteli kavereille, ettei isä ollut koskaan paikalla. Synttäreillä isältä saatu halpiskitara lensi seinään kun pettymys läikkyi yli.
Ja Ilkan lapsuus: isä läsnä, polkupyöriä korjailemassa, kalalla yhdessä, aina kysymässä kuinka koulussa meni. Kalle oli joskus haikeana sanonut Ilkalle: Sulla on oikea isä. Supermies. Ilkka naurahti ja vastasi: Mun faija vaan tykkää musta.
Nyt, aikuinen Kalle katseli ulos eikä tiennyt mitä sanoa. Näiden keskustelujen arvet olivat syvällä sisimmässä.
Sä et vaan tajua, ääni tärisi, ja hän kopeloi sanoja, joilla selittää tämän solmun joka kasvoi hänen sisällään koko elämän. Mä en pakenemalla lähde. Mä haluan vaan uuden alun.
Ilkka katsoi lämmöllä, mutta sanattomalla vaatimuksella.
Yrittikö vanhaa koskaan kunnolla pelastaa? hän kysyi matalalla äänellä. Milloin ostit Satulle viimeksi ihan vaan kukkia, arkena? Tai kehuit? Teit yhteisen juhlaillan, ilman syytä?
Älä aloita! Kallen ääni alkoi väkisinkin nousta. Kaikilla ei ole täydellistä perhettä ja elämää niin kuin sulla.
Hänen puheessaan ei kuitenkaan ollut vihaa, vain syvää, vuosien keräämää pettymystä. Kädet puristuivat nyrkkiin.
Ilkka pysyi rauhallisena.
Ei tästä täydellisyydestä ole kyse. Vaan siitä, ettei mokaa samoja asioita kuin aiempi sukupolvi.
Kalle kääntyi niin, että kasvot vääristyivät surusta ja turhautumisesta.
Sä et ymmärrä miltä tuntuu kun oma isä hylkää! hän karjaisi, menetettyään hetkeksi kyvyn hallita ääntään.
Ilkka nousi hitaasti, liikkui lähemmäs mutta pysyi kasvojen etäisyydellä rauhallinen, hyväksyvä mutta vahva.
Ja juuri siksi aiot antaa oman poikasi kokea sama? Etkö tajua, että kierrät samaa kehää?
Kalle jäi oven pieleen seisomaan. Käsi jo ovenkahvalla, mutta silmissä syvä epäusko mikään selitys ei riittänyt.
Sä et halua ymmärtää… hänen äänensä oli väsyneen hiljainen.
Ymmärtää mitä? Sitäkö, että jätät vaimosi ja pienen poikasi, kun toinen on sopivasti käden ulottuvilla? Ilkka pudisti päätään. Sitä en ymmärrä.
Anna jo olla, säästä se moraalisaarna! Kalle ärähti ja paiskasi oven perässään.
Ovi kolahti, ja Ilkka jäi seisomaan tyhjään olohuoneeseen, tuijottaen Kallen nojatuolia, jonka pehmusteessa oli yhä painauma ystävän jäljiltä. Hän istui lopulta alas sohvalle, hieraisi kasvojaan ja antoi ajatustensa kiertää kuin hyiset tuulet Senaatintorilla pisaroina, joita ei saa enää kiinni.
Hetken kuluttua Satu ilmaantui keittiöstä, mukanaan höyryävä pyyhe hartioilla oli juuri tullut suihkusta. Kasvoilla häivähdys huolta, silmäili levotonta ilmettä.
Mitä tapahtui? Kuulin riitelyn, hän kysyi lempeällä äänellä ja istui viereen.
Ilkka etsi sanoja, eikä halunnut avata koko kamalaa keskustelua. Hän tiivisti kaiken yhteen virkkeeseen:
Kalle jätti Satun ja Launon. On toinen nainen. Hakee eroa.
Satu haukkoi henkeään ja rutisti itsensä kasaan. Näki selvästi, miten hän yritti hetken ehkä rationaalisesti selittää tilanteen järkeväksi, mutta lopulta vain tokaisi hiljaa:
Mutta niillähän on pieni lapsi! Nehän oli aina niin onnellisia yhdessä Me nähtiin, miten ne hymyilivät joulujuhlissa ja synttäreillä.
Niin, Ilkka naurahti surullisesti. Ja nyt Kalle tekee just sen mitä hänen isänsä. Itsekin inhosi sitä aina. Nyt se ei edes huomaa kiertävänsä samaa kehää.
Satu painoi kätensä tukevasti Ilkan olkapäälle, eikä sanonut enää mitään. Hän tiesi, ettei tässä tilanteessa voinut sanoilla paljon auttaa tärkeintä oli vain olla.
Lumipyry ulkona jatkui, peittäen Helsingin kadut valkoiseen hiljaiseen peittoon. Asunnossa kuului vain seinäkellon hiljainen raksutus sekunnit, joita ei enää saa takaisin.
*****
Viikon päästä Ilkka ja Satu seisoivat Lauttasaaressa Lempin, Satun, oven takana. Tuuli piiskasi lunta kasvoihin, ja Satulla oli käsissään vielä lämmin mustikkapiirakka nätissä laatikossa, silkkinauha ympärillä ei liian prameaa, enemmän merkkinä että haluttiin tulla vierailulle, ei tunkea sekaantumaan.
Ilkka katsahti vaimoonsa, nyökkäsi, ja soitti ovikelloa. Oven raosta kurkisti Satu, yllättyneenä, hieman pidellen hengitystä.
Ilkka? Satu? Mitä te? hän änkytti.
Tultiin katsomaan, miten sulla menee, Satu sanoi pehmeästi ja ojensi laatikon. Voidaanko tulla käymään?
Satu vilkaisi heitä, ei epäillen vaan kuin etsien oikeaa tunnetta tähän yllättävään tilanteeseen, ja päästi sisään:
Tietenkin, tulkaa!
Koti tuntui autiolta. Missä ennen Launo nauraa ja juoksi pitkin asuntoa lastenohjelmat pauhaten, nyt oli vain hiljainen keittiö. Satu huomasi, mutta antoi olla.
Launo on päiväkodissa. Tänään siellä käy teatteri, haen hänet myöhemmin, Satu totesi vilkaisten ohimennen kelloa.
Keittiössä Satu laittoi teeveden porisemaan ja asetti mukit pöytään. Eleissä oli rutiinia mutta myös hajamielistä konemaisuutta vähän kuin olisi pelannut aikaa saadakseen ajatukset kuriin.
Istu, hän sanoi osoittaen pöytää.
Satu asetti piiraan pöydälle ja avasi kannen. Aromi levisi tilaan kuin pieni lohtu. Satu kaatoi teet heille kaikille mutta lähinnä vain pyöritteli omaa mukiaan käsissään.
Miten olet jaksanut? Ilkka kysyi varovaisesti, eikä halunnut kuulostaa tungettelevalta. Äänessä silti lämmin huoli.
Satu kohautti olkapäitään, katse pyöri teekupissa ja kentillä, joihin ei ollut nimeä.
Päivä kerrallaan, hän sanoi melkein kuiskaamalla. Työt auttavat, silloin ehtii vähemmän murehtia.
Pieni tauko; hänen oli selvästi vaikea puhua.
Launo ei ihan vielä ymmärrä, mikä muuttui. Aina välillä kyselee, missä isä. Mä sanon, että isä on töissä. Ei se itke, ainakaan juuri nyt.
Lopun sanominen tuntui tekevän kipeää. Satu kuitenkin pakotti hymyn.
Satu laski kätensä ystävänsä käden päälle lämmin, inhimillinen kosketus ilman säälillä maustettua elehtimistä. Satu suli hetkeksi helpotuksesta, kiitti sanattomalla nyökkäyksellä.
Jos tarvitset apua, mikä vain lasten kanssa, kotona, jutella vaan niin tiedät missä me ollaan, Satu lupasi hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. Olet meille läheinen, ja tuemme aina tämä ei ole mikään velvollisuus.
Satun silmiin nousi kiitollinen kyynel ei epätoivon, vaan helpotuksen. Hän antoi kyyneleiden tulla, kerran elämässään ilman pidättämistä.
Kiitos, ihan oikeesti, hän sai sanottua.
Ilkka istui saman pöydän ääreen, varmana siitä, että he ovat tukena.
Meille voi aina tulla, milloin vaan. Ei tarvitse edes soittaa ensin.
Sanat eivät olleet paperinohuita lupauksia, vaan juuri sitä varmuutta mitä Satu tarvitsi. Hän nyökkäsi ja antoi kyynelten tulla kysymättä.
Satu tulkitsi tilanteen oikein laski piiraan pöytään ja totesi:
Otetaan nyt teetä, ettei jäähtyisi, ja piirakkaa tämä on sulle! Yritin kovasti, mutta meni vähän liian kauan uunissa. Silti hyvä.
Puheen keveys auttoi Satu päästämään irti hetkeksi. Hän hymyili, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehkä pieni askel kohti uutta arkea.
*****
Kolme vuotta myöhemmin aurinkoinen kevätpäivä Töölönlahden puistossa oli kuin satua. Launo nyt jo viisivuotias juoksi vihreällä nurmella, punainen jalkapallo edellään. Hänen iloinen naurunsa kaikui puiden lomassa. Lähellä istui Satu, työntäen vaunuja joissa heidän pieni tyttärensä nukkui. Ilkka istui viereisessä penkissä, katse seurasi poikaa lempeästi Launo oli kolmessa vuodessa tullut hänelle todella tärkeäksi.
Niin iso hänestä tuli, ja vauhti vain kiihtyy, Satu hymyili, vilkaisten vaunuja ja Launoa vuoron perään.
Ja Satu on pärjännyt uskomattoman hyvin. Näkee että pienestä pojasta pidetään huolta.
Sadun hymyn taakse kätkeytyi kuitenkin huolia.
Pärjää, mutta rankkaa se Eros on. Varsinkin kun Kalle taas unohtaa hakea Launoa synttäripäivänä eilinenkin peruttiin aamuyöstä, viesti vain että töitä on.
Ilkka meni mietteliääksi. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän oli seurannut samaa kaavaa: Kalle ilmestyi Launon arkeen vain satunnaisesti, toi kalliita lahjoja mutta oli muuten henkisesti kaukana. Kaupungilla käytiin ehkä kerran, poika odotti ja Kalle perui aina viime hetkellä.
Olen yrittänyt sanoa Kallelle: lapsi ei kaipaa leluja vaan isänsä läsnäoloa, jatkuvuutta, sellaista arkea jonka suuret puheet eivät korvaa. Mutta aina Kalle väittää ettei muka tiedä mitä tekee, että on raskasta. No, onhan tämä elämä vähän raskasta välillä kyllä meille muistakin.
Kolme vuotta kestänyt tämä hänen hankala kautensa, Satu pudisti päätään, äänessä enemmän sääliä kuin katkeruutta. Launo kuitenkin ymmärtää paljon. Eilen hän kysyi: Eikö isi enää rakasta? Melkein itkin.
Ilkka puristi nyrkkiään, mutta rauhoittui nopeasti.
Kalle ei näe peiliin. Hän vannoi nuorena ettei ikinä tekisi kuten isänsä kerran vuodessa suklaakonvehtirasian kanssa ovelle ja taas poissa. Nyt menee omaa polkuaan mutta juuri sitä samaa.
Niin, mutta nyt hän vielä keksii selityksiä että etsii itseään, löytää uuden suunnan. Mutta kai se todellisuus pitää joskus hyväksyä, Satu huokaisi.
Jolloin Launo juoksi heidän luokse, posket punaisina ja hiukset pörrössä.
Katso, Ilkka-setä, miten osaan! hän huikkasi, näytti uuden temppunsa pallolla, ja kiisi takaisin kentälle.
Satu katsoi poikaa hellästi.
Onneksi sulla on Ilkka. Launo tietää ettei olet koskaan yksin. Sellaista jotkut aikuiset eivät hupene pois, toiset kyllä…
Ilkka nyökkäsi. Päätös vahvistui taas mielessä: jos Kalle ei ole tekemässä isän hommaa, Ilkka huolehtii, ettei pieni Launo tunne itseään hylätyksi. Tämän ketjun hän katkaisee.
Aurinko paistoi, pojasta kuului iloista ääntä, vaunut keinahtelevat kevyesti. Ja Ilkan sisällä kypsyi hiljainen, varma ajatus: lapsille ei tarvitse menneisyyden täydellisyyttä, vaan nykyisyyttä, jossa joku pysyy eikä häivy.
