Kuule, mun on kerrottava sulle yhdestä illasta, joka jäi mieleen niin vahvasti, että vieläkin muistelen sitä välillä. Se oli alkutalvesta, kylmä viima pyöri jo Helsingissä, ja Ilona seisoi uuden hissitalonsa rappukäytävän edessä Puotinharjussa. Tavallinen harmaa kerrostalo, samanlainen kuin kymmeniä muita sillä alueella no, tiedäthän, ei mitään erityistä. Ilona oli juuri tullut töistä, ruokaostoskassi roikkui kädessä, ja se toi mieleen ihan sitä tavallista arjen lämpöä, joka sille nykyään oli tärkeämpää kuin mikään muu.
Oli viileää, sellainen kostean kylmä, joka panee vetämään villakangastakin tiukemmin kiinni. Otsa punoitti vähän pakkasessa, ja hiukset olivat karanneet taas ihan miten sattuu pipon alta. Ilona oli just kurkottamassa summeriin, kun näki Jonin.
Joni seisoi vähän kauempana, askel arkana, ihan kuin pelkäisi tulla lähemmäs. Hän pyöritteli levottomana autonavaimia kädessään niitä samoja, mihin Ilona oli joskus valinnut sille pienen poronmuotoisen heijastimen synttärilahjaksi. Jonin hartiat oli ihan jäykkinä, katse harhaili hermostuneena Ilonan kasvoissa, kuin koettaisi löytää vastauksia ennen kuin Ilona ehtisi edes sanoa mitään.
Ilona, kuuntele nyt hetki, pliis, Joni sanoi jotenkin oudon pehmeällä, alakuloisella äänellä. Otti askeleen, pysähtyi, kuin pelkäisi koko tilannetta. Mä oon miettinyt kaiken uudelleen. Ehkä me voidaan yrittää vielä. Myönnän, olin väärässä.
Ilona antoi pienen huokaisun. Ne sanat hän oli kuullut ennenkin monta kertaa, erilaisissa vaiheissa, vain lopputuloksen ollessa aina sama. Kauniiden lupausten jälkeen tuli aina ne tutut radat vanhat virheet, uudet riidat, samat pettymykset. Nytkin hän katsoi Jonia tyynesti, vähän kuin ulkopuolelta, ilman mitään draamaa:
Joni, ollaan tästä puhuttu jo. En palaa enää.
Joni otti vielä askeleen, nyt melkein ihan Ilonan eteen. Hänen silmissään paloi epätoivoinen toivo, kuin hän oikeasti uskoi, että tällä kerralla Ilona vielä voisi muuttaa mielensä.
Mutta sähän näet miten asiat meni! Ilman sua kaikki on levällään, mä en pärjää, Joni sopersi.
Ilona oli vaiti. Kadunvarren lyhty teki Jonin kasvoista varjottomat, ja silloin Ilona tajusi ensimmäistä kertaa miten muuttunut toinen oli vain puolessa vuodessa. Silmien ympärillä oli juonteita, joita ei ollut ennen, partakin oli epäsiistinä, ja koko olemus huokui väsymystä, sellaista, että teki mieli vain halata ystävää.
Joni tuli vielä lähemmäs, melkein siirtyen hänen henkilökohtaiseen tilaansa.
Aloitetaan alusta, hymyili Joni raskaalla äänellä. Ostetaan sulle oma koti. Tai se Volvo, mistä sä aina puhuit. Katotaan vaan, että voidaan olla taas yhdessä…
Ja hetkeksi Ilonalla tuntui sydän hypähtävän, sillä Joni kuulosti aidolta. Mutta tunne kesti vain hetken. Hän muisteli kaikkia edellisiä puheita, siitä miten tuo oli aina luvannut muuttaa kaiken, tehdä asiat toisella tavalla, mutta sitten kaikki oli palannut ennalleen.
En, Joni, Ilona sanoi hiljaa ja päättäväisesti. Tää päätös on tehty. Sinä itse annoit mulle lähteä, työnsit pois. Enhän mä sua koskaan anna anteeksi.
Ilona laski rauhallisesti ostoskassinsa alas penkille rapun vieressä. Ilta viileni yhä, hän veti takinaa tiukemmin.
Sulla ei oo vieläkään mennyt perille, Joni, ääni oli vakaa, siinä oli päättäväisyyttä. Ei tää oo koskaan ollut kämpästä kiinni. Eikä autosta.
Joni oli jo avaamassa suuta, mutta Ilona nosti käden pysäyttävästi.
Muistatko miten kaikki alkoi? Ilona katsoi jonnekin ohi Jonin, silmät siristyen niille vuosille joissa kaikki oli vielä hyvin.
Hetken hän mietti, haki oikeita sanoja, ja jatkoi sitten:
Me oltiin nuoria, rakastuneita. Sä juuri sait töitä rakennusfirmasta ja mä pääsin opettajan hommiin Itäkeskuksen koululle. Meillä oli pieni, vähän rämä, vuokrakämppä, mutta oltiin tyytyväisiä. Rahat riitti nipin napin, joinain kuukausina tarkkaan laskettiin eurot loppuun, mutta me naurettiin ja suunniteltiin tulevaa. Haaveiltiin lapsista, leikkipuistoista, perheen arjesta.
Joni nyökkäsi hiljaa. Hänkin muisti sen valoisana aikana. Kaikki tuntui mahdolliselta silloin. Ensimmäinen yhteinen asunto, nariseva sänky, keittiön hana joka aina vuoti, vaikka Joni lupasi fiksata sen monta kertaa.
Sitten tytöt syntyi, Ilonan ääni pehmeni, mutta samalla mukaan hiipi suru. Ensin Emilia, viisi vuotta siitä Minea. Sä olit niin ylpeä niistä. Muistan, miten pidit Emiliaa sylissä Naistenklinikalla kädet tärisi ja olit aivan onnellinen. Kun Minea syntyi, toit kimppukaupalla neilikoita ja kinuskitortun, vaikka maitoa mun ei saanutkaan syödä.
Ilona hymyili se hymy oli surumielinen, muistoissa lämpö ja kipu kulki yhdessä.
Ja sitten kaikki muuttui, ääni taas puhdasta päättäväisyyttä. Kun sulla alkoi mennä hyvin töissä, saatiin isompi asunto, Volvo, paremmat lomamatkat. Susta tuli yks kaks perheen pää, menestyjä. Ja mä… mä taisin muuttua sun silmissä pelkäksi kotirouvaksi, joka ei tehnyt mitään. Muistatko kun kerran sanoit: Sä vaan oot kotona, mä rehkin päivät pitkät? Silloin et nähnyt öitä, jolloin valvoin kipeiden lasten kanssa, et niitä arjen pieniä askareita, et kokkausta, pesukoneita, koulujen wilma-viestejä. Kaikki muka pelkkää olemista.
Ilona lopetti puheensa, ja katsoi Jonia pitkään, ilman vihaa, mutta hyvin väsyneenä.
Joni oli lisäämässä jotain, mutta Ilona viittasi taas hiljaisuuteen.
Älä keskeytä, nyt mä puhun, Ilona sanoi, äänessä terävyyttä, johon Joni hiljeni.
Sä haukuit usein, että mä oon tyytymätön, että teen elämästä vaikeaa. Tiedätkö miksi? Siksi, että yritin saada sut tajuamaan. Lapset tarvii enemmän kuin uuden lelun tai matkustelua niille pitää olla läsnä, asettaa rajoja. Rakkaus ei oo vain lupa kaikkeen, vaan kyky sanoa joskus myös ei.
Hetken Ilona piti taukoa, ennen kuin jatkoi hiljaa:
Sä aina annoit periksi tytöille. Kun Emilia kinusi uutta tablettia, menit kauppaan vaikka samana iltana. Kun Minea sanoi, että läksyt ei nappaa, annoit skipata, koska on rankkaa jo muutenkin.
Joni painoi katseensa alas. Kyllä se muisti juuri ne hetket: tytöt rutisti kaulasta kiinni ja sanoi, että isi on paras. Niissä hetkissä tuntui, että korvaa kaiken ajan mitä hän työssä menetti. Ilona totesi kasvattamisesta jotain, mutta Joni vaan kohautti olkiaan: Nautitaan nyt kun on vielä lapsia.
Sitten, kun yritin kasvattaa, Ilona kuiskasi, sä sanoit, että kidutan lapsia ja että olen julma. Sä kielsi minua korottamasta ääntä, ettei niiden psyyke kärsi. Että mun pitää olla lämmin, eikä mikään vartija.
Ilona pudisti päätään, ja siinä näkyi enemmän väsymystä kuin vihaa.
Tässä tulos. Emilia ja Minea, 13 ja 8, eivät siivoa jälkiään, eivät ymmärrä miksi kaikkea ei voi heti saada, eivät arvosta asioita, koska kaikki tulee helposti. Jokainen sääntö on käsky mulle olla paha, ja ne juoksee sun luo valittamaan kun yritän pitää jotain järjestystä. Silloin sinä puolustat, ja susta minä olen se paha.
Ilona vaikeni. Hetki oli hiljaisuutta, vain liikenteen ääni ja jostain pihan suunnalta kantautuva koiran haukahdus paloivat hetkeen. Hän ei odottanut vastausta halusi vain, että Joni todella, oikeasti, viimein kuulisi mistä kaikessa oli ollut kyse.
Joni oli avaamassa taas suuta, mutta sanat jäivät kurkkuun. Hän olisi halunnut selittää, että Ilona liioittelee, että totuus on vähän monimutkaisempi. Mutta pakko myöntää, Ilona puhui asiaa.
Sitten tulikin sun Veera, Ilona sanoi, tällä kertaa olkojen laskeutuneina, kuin puhuisi jostain menneestä elokuvasta. Nuori, kaunis, ei lapsia, ei ongelmia. Suora hymy, aina kuunteleva, aina myötäilevä, ei koskaan muistuttamassa puuttuvista maidoista jääkaapissa tai jäsentileistä. Ei vaatimuksia.
Tauko, hengähdys.
Ja sinä kuvittelit, että siinä onni on. Että joku ymmärtää. Muistatko kun sanoit mulle illalla, kun tytöt nukkuivat: En mä enää jaksa. Sä oot aina tyytymätön. Mä oon tavannut naisen, joka vaan iloitsee siitä, että mä oon olemassa.
Joni muisti sen illan jokaisen yksityiskohdan. Hänestä tuntui silloin, että teki rohkean päätöksen, valitsi oman onnensa.
Sanoit, että haluat eron, Ilona jatkoi hiljaa. Ja että tytöt jää mulle. Niille on paremmin sun kanssa, mä saan vihdoin elää omaa elämää. Niin sä sanoit.
Seuraava lause tuli hengityksen mukana, rauhallisena:
Sä kuvittelit, että vapaus odottaa. Laskit jo miten paljon maksat elatusmaksuja, mitkä viikot tytöt olis luonasi, koska lomat menis eri lailla. Kaikki tarkkaan ihan kuin olisit tehnyt jotain työprojektia, et jakanut lapsia ja elämää.
Jonin kurkusta kulki kuiva pala alas. Silloin se tuntui pelastukselta, nyt se tuntui häpeältä.
Mä suostuin eroon, Ilona sanoi tyynesti, en siksi, että olisin antanut periksi. Vaan siksi, että näin: me oltiin jo kauan erillään. Sinä sun maailmassa, mä omassani. Niin erilaisin poluin, ettei mikään enää yhdistänyt.
Sitten hän viimein sanoi jotain, minkä Joni muisti vielä pitkään:
Mä sanoin, että tytöt jää sulle.
Joni hätkähti, muisti elävästi. Hän oli odottanut helpotusta, eikä ollut valmistautunut. Oikeudessa kaikki kävi nopeasti tuomari luki päätöksen, että lapset jäävät isälle. Sen piti olla helpotus, vapaus, mutta todellisuudessa kylmä pelko kävi läpi koko kehon. Kaikki, mikä ennen oli kuulunut Ilonalle, oli nyt hänen vastuullaan.
Sitten kokeilit elää yksin, kahden hemmotellun tytön kanssa, Ilonan äänestä ei enää kuulunut katkeruutta, ainoastaan totuus. Yllättäen kukaan ei auttanut. Ei ollut ketään kenelle siirtää vastuuta.
Tauko. Joni pystyi näkemään itsensä siinä arjessa: mikrossa puolivalmisteet, Minea kiukkusi, Emilia nauroi isän kyökissä pistäessä ruoan pohjaan. Sääntöjä yritettiin laatia mutta tytöt itki, kiljui, uhkaili. Joni antoi periksi. Veera yritti ensin olla kiva, mutta kun lelut levisi ja tahrat tuli, hymy katosi ja tuli se kuuluisa lause: Tää ei oo mua varten.
Veera lähti kolmen kuukauden päästä, Joni sanoi hiljaa. Sanoi, että ei halua elää sellaista arkea.
Taas hetken hiljaisuus.
Ja mä tajusin, että ilman sua kaikki murenee. Tytöt ei kuuntele, kotona on kaaos, töissäkin menee huonosti kun valvon yöt, hoidan kotia ja yritän ratkoa niiden riitoja. Ajattelin joskus, että vapaus onni, mutta se olikin ansa. Kaikki, mikä ennen tuntui helpolta, oli nyt liikaa.
Ilona katsoi Jonia silmiin, lempeästi, mutta ei säälien. Kohtalo oli niin kuin oli; ei enää syyttelyjä.
Tiedätkö mikä lopulta oli kaiken huvittavinta? Ilonan äänessä oli pieni hymynhäivä, kuin merkitsemässä uuden alun keveyttä. Kun jäin yksin, opin oikeasti hengittämään taas.
Hän harhaili hetkeksi katseellaan pihan yli.
Vaihdoin töitä, nyt toimin pedagogisena suunnittelijana helsinkiläisessä oppimiskeskuksessa. Musta tuntuu, että osaamistani arvostetaan, saan osallistua projekteihin, ja palkka riittää sekä laskuihin, että pieniin hemmotteluihin.
Ilona katseli hetken kotikadun tuttuja maisemia.
Vuokraan tätä asuntoa ja viihdyn. Riittää ruokaan, riittää vaatteisiin, elokuviin viikonloppuna, jopa manikyyriin ja kirjaan, jota oon halunnut lukea. En enää juokse kauppaan hätä päällä, en valmista kolme ruokalajia iltaisin kuin hotellin keittiössä. Ei enää sitä tunnetta, että kaikki kaatuu niskaan.
Hän puhui lämpimän rauhallisesti, ei uhmakkaasti.
Ja tärkeintä: mä nukun öisin. Oikeasti nukun en herää siihen, että joku kuuntelee räppiä aamuyöstä tai tekee matikkaa just kun pitäisi mennä nukkumaan. Elän, Joni. Ihan tavallista, rauhallista elämää, ilman väsymystä ja vaatimuksia.
Katse oli suora, rehellinen, ilman kerskailua tai syyllistämistä. Vain toteamusta: hän oli nyt toinen ihminen, ja hän oli tyytyväinen.
Joni oli hiljaa; ajatukset olivat yhtäkkiä aivan tyhjät. Hän tajusi, että kaikki, minkä perään hän haikaili vapaus, keveys, helpompi elämä olikin ollut fantasiaa. Oikea elämä oli siellä vanhassa arjessa, niissä ihanissa pikkuasioissa jotka hän niin helposti koki taakkana.
Hän muisti miten Ilona keitti aamukahvin vielä silloinkin, kun oli itse kiireessä. Miten tämä hiljaa siivosi keittiön, kun olisi pitänyt olla Jonin vuoro. Ja miten Ilona aina osasi lohduttaa tyttöjä, kun isä hermostui. Ne pienet, näkymättömät teot olivatkin sydäntä. Oikeaa rakkautta.
Pyydän sua takaisin, en siksi että pärjäisin helpommin, Joni sanoi lopulta hiljaa, vaan siksi että rakastan sua. Ja ilman sua asioilla ei vaan ole enää mitään järkeä.
Nämä sanat nousivat vaikeasti, mutta tällä kertaa rehellisesti. Nyt häntä ei ajanut enää tarve voittaa, vaan tarve kohdata rehellisesti menneet vuodet ja virheet.
Ilona katsoi pitkään, arvioi, mittasi. Sitten hän nosti kassinsa penkiltä ja sanoi pehmeästi:
Mä olen iloinen, että ymmärsit tämän. Mutta en palaa. Mä olen nyt toisenlainen, ja sunkin pitää muuttua ei mun takia, vaan omaksi itseksesi. Ja tyttöjen takia. Ne tarvitsee isää, joka on oikeasti läsnä, ei automaattia, joka vain täyttää toiveita.
Äänessä ei ollut kaunaa, vain rauhallista toteamista. Sitten Ilona kääntyi ja astui sisään rappuun.
Ilona! Joni huusi vielä, vaikkei tiennyt itsekään mitä tarkalleen halusi sanoa.
Ilona pysähtyi, muttei kääntynyt katsomaan.
Mä maksan elatusavut kuten ennen. Ja kerran viikossa tapaamiset tyttöjen kanssa. Se sopii kaikille.
Näin sanoen Ilona katosi rappuun, ja Joni jäi seisomaan harmaaseen, kylmään marraskuuhun. Tuuli puhalsi takin läpi, mutta sitä hän tuskin huomasi. Hän katsoi Ilonan valoon syttyneitä ikkunoita, joiden takana saattoi jo kuvitella sen uudenlaisen, rauhallisen elämän.
Kaikki heidän vanhat muistot kiersivät nyt Joni päässä alkuvuosien naurut, Emilian ja Minean kanssa eletyt hetket. Hän tajusi viimein koko laajuudessaan: hän oli menettänyt enemmän kuin vaimon. Hän oli hukannut ihmisen, joka piti yhtenäisenä kaiken vaivihkaisesti, joka rakasti häntä arjen pienissä teoissa ja jaksoi uskoa perheeseen silloinkin, kun Joni itse kurkotti jonnekin kauemmas.
Tämä, ystäväni, on tarina siitä miten joskus ymmärtää asiat vasta silloin, kun on liian myöhäistä ja miten siitä huolimatta voi elämässä alkaa kasvaa joksikin ihan uudeksi.
