En minä halunnut lasta! huusi Aleksi vaimolleen keskellä kiivasta riitaa, aavistamatta, että heidän poikansa seisoi oven takana. (Novelli)
Oven paiskaus kuului ja Mirja tiesi heti, että keskustelulle ei ollut enää pakotietä. Hän seisoi liedellä sekoittamassa kylmennyttä lihakeittoa, joka oli jo menettänyt kaiken toivonsa tulla syödyksi. Seinäkello raksutti vähän yli yhtä yöllä.
Mikset ole vielä nukkumassa? Aleksin ääni oli kuin jääkylmä märkä rätti kasvoille syyllistävä, aivan kuin Mirja olisi ollut syypää siihen, että Aleksi taas tuli kotiin näin myöhään.
Mirja kääntyi katsomaan miestä. Aleksi seisoi keittiön ovella, kaulus auki, tukka pörrössä. Hänen yllään tuoksui ventovieraan parfyymi ja tupakka.
Oskari kyseli, missä isi on. En keksinyt, mitä olisin vastannut.
Siinä tapauksessa olisi parempi ettet olisi sanonut mitään, Aleksi marssi jääkaapille, avasi vissypullon ja otti kulauksen suoraan pullosta.
Töissä olin myöhään.
Yhteen asti yöllä? Perjantaina? Mirja melkein hämmästyi omaa rohkeuttaan. Yleensä hän nielaisi tuollaiset palaavat kotiintulot ja ympäripyöreät selitykset mukisematta.
Älä nyt aloita, Aleksi sanoi ja joi lisää.
Mikä projekti? Sun isä, Tapani, soitti ja kysyi, miten sujuu eihän se ole nähnytkään sua viikkoon.
Aleksi jähmettyi. Hän laski pullon hitaasti pöydälle ja katseli vaimoaan kuin tämä olisi juuri materialisoitunut ulkoavaruudesta.
Kävitkö valittamassa isälleni?
En valittanut mitään. Tapani itse soitti, kysyi onko kaikki hyvin. En tiennyt mitä valehdella.
No justiinsa nyt oot liittämässä appivanhemmatkin mua vastaan.
En liitä ketään mihinkään. Haluan vaan ymmärtää, missä mennään. Mehän oltiin onnellisia joskus. Muistatko edes?
Aleksi ei vastannut kulki vain hänen ohitseen pois keittiöstä. Mirja tunsi vihan ja neuvottomuuden puristavan sisuskaluja.
Aleksi, odota nyt! Voitaisiinko puhua ilman huutamista ja syyllistämistä. Minä rakastan sua. Haluan, että meille tulisi hyvä, meidän ja Oskarin takia.
Mirja, nyt ei keskustella tästä. Mä olen väsynyt.
Milloin sitten? Me ei olla puhuttu kunnolla moneen kuukauteen! Tulet yöllä, lähdet aamulla. Viikonloppuisin sua ei näy. Oskarin synttärit on ensi viikolla, ja sä et ole kysynyt kertaakaan, mitä poika haluaisi lahjaksi.
Tällä kertaa Aleksin kasvoilla vilahti jotain katuvan kaltaista, mutta se meni nopeasti ohi.
Kyllä mä jonkun lahjan hommaan, hän mutisi. Jotain hyvää.
Oskari ei kaipaa lahjaa. Se kaipaa isää.
Isä hänellä on. Ja isä pitää tämän perheen ruoassa ja katossa. Sun ei tarvitse miettiä vuokraa mitä muuta sä haluat?
Mirja tuijotti miestään. Hän muisti yhä, kun he tapasivat lukion kympillä. Aleksi oli silloin toisenlainen hiljainen, kuunteleva, herkkä. He istuivat iltaisin koulun penkillä puhumassa elämästä ja haaveista. Aleksi halusi arkkitehdiksi, Mirja haaveili lapsista ja kulttuurialasta.
Sitten kaikki lipesi lapasesta. Ylioppilasjuhlat, raskaustesti, häät. Aleksin isä Tapani painosti naimisiin heti. “Meidän perheessä vastuusta ei lipsuta”, Tapani julisti. Häät olivat vaatimattomat; Mirjan äiti itki laittaessaan tytärtään maistraattiin. “Olisit voinut päästä yliopistoon, mutta rakkaus kai on tärkeintä”, äiti niiskutti, ja Mirjan mielestä silloin rakkaus todella olikin.
Tapani antoi nuorille kolmion espoolaisessa lähiössä valoisa, uusi, oikein siisti. Aleksi sai paikan isän firmasta, mutta alimmalta portaalla, “että oppii pohjalta”, kuten Tapani sanoi. Mirja oli kiitollinen. Hän yritti olla kunnollinen miniä, hyvännäköinen vaimo, oikea kodin hengetär. Kun Oskari syntyi, Mirjan koko maailma tiivistyi tuohon tuhisevaan nyyttiin.
Ne ensimmäiset vuodet olivat oikeasti onnellisia, vaikka rahasta oli ajoittain tiukkaa. Aleksi teki töitä, nousi portailla, Tapani auttoi silti sopivasti mutta ei hemmotellut. Jossain vaiheessa Aleksi ärtyi, kun isä ei suostunut kaikkeen silloin se tuntui yhdentekevältä.
Sitten, noin kaksi vuotta sitten, Tapani laajensi liiketoimintaansa ja Aleksi sai projektipäällikön tittelin. Hyvä palkka, firman Skoda. Mirja iloitsi. Mutta samalla ilmestyi vieraita työkokouksia, iltamenoja, työmatkoja. Aleksi muuttui, kuin pienellä perheellä, joka oli ollut hänen maailmansa, ei enää olisi merkitystä.
Mä en jaksa nyt keskustella, turha yrittää, Aleksi mumisi palaten Mirjan ajatukset takaisin todellisuuteen.
Entä sinä? Mirja kysyi, mutta Aleksi jo kiirehti työhuoneeseensa. Oven napsahdus kuului. Ja Mirja istui yksin, suuressa valoisassa keittiössä, lautasella jäähtyvää keittoa, kurkussa suolainen kyynel.
Aamulla Aleksi oli lähtenyt aikaisin. Ei ollut syönyt, eikä suonut edes moikkauksia. Mirja havahtui hereille, kun Oskari kömpi hänen viereensä.
Äiti, miksi isä ei sanonut heippa?
Sillä oli hoppu, kulta. Taisi herätä aikaisin töihin.
Aina isällä on hoppu, Oskari huokasi. Mennäänkö tänään ulos?
Mennään toki! Minne haluaisit?
Leikkipuistoon! Siellä on uusi keinu.
Mirja katsoi poikaa vaaleat hiukset Aleksin puolelta, vakavat harmaat silmät kuin omat. Hellä, nokkela, oikea järjen jättiläinen. Niin kovin isänsä oloinen mutta aivan eri tavalla.
He lähtivät ulos. Kevätaurinko kilotti muidenkin lasten hymyn. Oskari loikki uudelle keinulle, Mirja istui viereisten äitien seuraan, siemaillen kahvia termarista. Naapuruston railakas Maiju jutteli, miten “nykyisin kaikki miehet ovat muka aina töissä”. Toinen äiti lisäsi: “Kun miehet tuo rahaa kotiin niin luulevat, että se riittää.”
Mirja ei halunnut avata omia perhehuolia tuntemattomille, mutta noissa kommenteissa kuului jokin universaali suru. Kaikkien tarinat olivat salaisesti samanlaisia.
Äiti, kato! Oskari huusi kiipeilytelineeltä. Mä osaan jo!
Hyvä poika! Mirja heilutti, tunsi kylmissään kyyneleet kiertyvän silmäkulmaan. Hän pyyhkäisi kasvot hihalla.
Illalla, kun Oskari oli nukahtanut, Mirja selaili vanhoja valokuvia. Häät. Valkoinen mekko, musta puku molemmilla iloinen virne. Tuore vauva sairaalassa. Aleksi piti Oskaria käsivarsillaan ilme täynnä pelkoa ja iloa. Kolmevuotiaana Hietsun rannalla hiekkaa lapioimassa.
Missä välissä heistä, jotka olivat perhe, tuli kaksi ihmistä, jotka vain asuivat samassa asunnossa?
Aleksi palasi vasta puoliltaöin. Mirja makasi sängyssä nukkuvinaan, mutta hän kuuli, miten tämä hiipi suihkuun ja työhuoneeseensa. Valo makuuhuoneeseen ei tullut.
Sunnuntaina Mirja päätti tehdä jotain. Hän soitti Tapanille ja ehdotti kahvittelua. Appiukko suostui heti. Hän tuli käymään puolenpäivän jälkeen pitkä, komea mies, harmaantuvat ohimot, tyyni katse. Tapani oli aina kohdellut Mirjaa kuin tytärtä. Kun raskaus selvisi, hän vain totesi: “Joskus elämä päättää puolestamme. Hoidetaan homma kunnolla.”
No Mirja, miten jakselet? Missäs minun Oskari?
Vietin vanhemmillani yökylässä, ajattelin että pysyy poissa tieltä.
Sitten täällä on tärkeää asiaa, Tapani istuutui keittiön pöydän äärelle, nappasi piirakan, jonka Mirja oli aamulla leiponut.
Minun on vaikea puhua tästä, Mirja sanoi, mutta Tapani pyyhkäisi kättä rauhoittavasti.
Tiedän kyllä. Aleksi on ajautunut pahasti sivuraiteelle, Tapani sanoi ensimmäisenä. Mirjan kyynelkanavat laukesivat.
Hän ei enää ole läsnä tässä perheessä. Oskari kyselee, miksi isä ei huomaa häntä. Olen umpikujassa.
Kauanko tätä on jatkunut?
Yli vuoden. Viime kuukaudet pahimpia.
Tapani huokaisi syvään, joi kupistaan.
Minä mokasin. Annoin liikaa liian helpolla. Kuvittelin auttavani, mutta en ollut valmis siihen, millainen siitä tuli. Hän ei vain osannut kasvaa vastuuseen. Toisaalta, minähän sen mahdollistin.
Ei tämä teidän vikanne ole, Mirja mutisi.
Siinä se. Ei auta tarkoittaa hyvää, jos seuraus on huono, Tapani ravisti päätään. Aleksi otti ylennyksen vastaan, mutta siinä samalla ryöstäytyi sivuraiteelle. Töissäkin on nyt ongelmia. Olen antanut hänen kokeilla siipiään, mutta kai tässä on aika vetää raja.
Mirja tunsi häpeää Aleksin puolesta.
Lisäksi… Tapani epäröi. Hänellä taitaa olla juttua työpaikan Annin kanssa. En toivoisi sinun joutuvan tämän kuulemaan, mutta en voi salatakaan.
Mirjan sisuslakana repesi, vaikka hän oli jo aavistanutkin. Parfyymit, poissaolot, etäisyys. Arvailu oli yksi asia, mutta todiste toinen.
En enää tiedä, mitä tehdä, hän äännähti. Rakastan, tai ainakin rakastin häntä joskus, mutta meillä on lapsi. En vain pysty lähtemään.
Älä lähde, Tapani sanoi lempeästi mutta tiukasti. Tämä koti on myös sinun. Jos joku lähtee, se on Aleksi.
Mutta en halua, että Oskari kasvaa ilman isää.
Hän kasvaa nytkin ilman isää. Ei isä ole vain se, joka pyörii työkalupakin kanssa isä vaikuttaa esimerkillään. Ajattele, millaisen mallin Aleksi nyt antaa.
Tässä Tapani oli oikeassa. Mirja vain ei tiennyt, mihin kätensä laittaisi.
Kuule, Mirja, Tapani tarttui hänen käteensä. Sinä olet antanut kaiken tälle perheelle. Mutta uhrautuminen ei voi olla yksisuuntaista. Jos toinen vain ottaa, se ei ole perhettä, vaan hyväksikäyttöä.
Haaveilin opiskelevani lastenkulttuuria, Mirja sanoi, En koskaan katunut Oskaria, mutta mietin, mitä jos
Ei ole myöhäistä, Tapani keskeytti yllättävän viileästi. Oskari on seitsemän, koululainen jo. Sinulle jää aikaa. Minä maksan opiskelut, jos tahdot. Mutta päätös pitää tulla sinulta.
Ulko-ovi paiskautui auki Aleksi. Hän vilkaisi keittiöön, kohtasi isänsä.
No terve, isä. Mitäs tekemistä sulla täällä?
Kävin katsomassa lapsenlastani. Ja miniääni. Missäs itse pyörit?
Töissä tietysti.
Sunnuntaina? Tyylikästä.
Projekti painaa päälle.
Aleksi, istu alas. Nyt jutellaan.
Aleksi istahti vastahakoisesti. Mirja näki miehensä levottomuuden ruumiinkielessä.
Älä nyt viitsi, jos kyse dokumenteista, se on hoidettu…
Dokumentit sivuseikka. Nyt puhutaan perheestäsi.
Ai mistä perheestä? Aleksi jännittyi.
Vaimosta, jonka kanssa et juttele, pojasta jonka unohdat. Riittää sekoilu, nyt mies käyttäytyy.
Ei kannata huutaa! Mä tuon kuitenkin rahat ja kaiken tarpeellisen.
Mutta oletko isä? Oletko todella läsnä oleva mies?
Totta kai.
Et ole, Tapani sanoi tasaisesti. Olet naama vain, et mies eikä isä.
Aleksi ponkaisi jalkeille, kasvot helottivat.
Kuinka voit sanoa tuollalaista!
Kysynpä vain, missäs olit eilen yöhön saakka? Entä sitä ennen? Tai ikinä viimeisen puolen vuoden aikana?
Töissä, niin kuin sanoin!
Älä höpötä. Kukaan ei ole nähnyt sua siellä viikkoon.
Aleksi hiljeni. Kääntyi Mirjan puoleen syyttävänä.
Menitkö valittamaan isälle?
En valittanut. Halusin vain puhua.
Aivan. Puhua. Oikeasti keräsit liittolaisia niskaani.
Aleks, nyt riittää, Tapani ärähti. Ota vastuu.
Minä elän kuten aikuinen mies! Sinä vain sotket kaikki lapsellasi!
Se menee näin: joko skarppaat ja alat käyttäytymään, tai otan kaiken antamani pois työn, auton, tuen. Mirja eroa, saa elatusmaksun ja kasvattaa Oskarin yksin. Otatko riskin?
Et tosissasi vois tehdä niin!
Tietenkin voin. Kaikki on minun nimissäni asunto mukaan lukien. Jos painut, et saa penniäkään.
Aleksi tuijotti, kääntyi Mirjan puoleen.
Aha, teillä on viritetty shakkilauta. Ajoitte mut kulmaan.
Ei mitään shakkia, Mirja huokaisi. Me vain toivottaisiin, että palaisit järkiisi. Perheeseen. Tavalliseen elämään.
Minähän elän tavallisesti!
Ei, Tapani pudisti päätään. Olet sokea itsellesi. Jos et pysähdy, luisut lopullisesti. Rakastan sinua, mutta viimeinen varoitus.
Tapani nousi ja poistui. Ulko-oven pamahdus. Aleksi ja Mirja jäivät kahdestaan.
Olet varmaan tyytyväinen. Nyt isäkin hylkäsi mut.
Ei hylännyt. Haluaisi vain sinun ymmärtävän, mitä olet tekemässä.
Mistä pitäisi muka pelastaa? Onnellisesta elämästä?
Mikä tässä muka on onnea? Katso peiliin! Missä on se Aleksi, jonka joskus tunsin!
Minä tykkään tästä versiosta. Piste.
Oikeastiko? Miksi olet sitten onneton? Missä sun silmissä on enää iloa?
Mitä iloa? Nyt kyllä puhut höpöjä.
Muistatko, millainen olit? Lukiossa unelmoit arkkitehdin urasta ja piirsit öisin. Nyt pyörit vain isän firmassa ja hääräät missä lie.
Minä en remua!
Älä valehtele. Minä tiedän Annista.
Aleksi hyytyi, kasvot vaihtelivat syyllisen ja närkästyneen välillä.
Tiedätkö muka mitä?
Että petät minua.
Ei se mitään pettämistä ole, hän tiuskaisi. Juttu vain ajautui siihen suuntaan.
Ai ei vai? Olet toisen naisen kanssa.
Hengaillaan vain. Hän ymmärtää minua. Sä vaan jankutat koko ajan!
Mirja tunsi vihan kiehuvan. Hän oli niellyt vuosien ajan. Ja nyt tämä uskalsi valittaa siitä, että häntä “nalkutetaan”?
Niinkö? Eikö isän ja pojan yhteinen aika muka merkitse mitään?
Eipä hirveästi, Aleksi päästi ilmoille, ja samassa tajusi lipsauttaneensa.
Hiljaisuus iski, paksu ja painostava. Mirja tuijotti miestään.
Sano uudestaan. Sano nyt suoraan.
En tarkoittanut sitä…
Totesit juuri, että lapsesi ei kiinnosta sinua.
Ei se ole niin! Tarkoitan vain, että…
Tarkoitat että mikä? Minkä takia käyttäydyt näin?
Aleksi käveli levottomana edestakaisin.
Mä vihaan tätä ankeutta! Samaa harmaata arkea! Olen 26! Ja elän kuin vanhus!
Onko perhe sitten ankeaa?
Ei mutta… hitto vie, olen kuin vankina. Ovi kiinni ja avain hukattu.
Sinä itse halusit tämän elämän.
En halunnut! Tai luulin haluavani, mutta en tajunnut millaista tämä on!
Luulitko että saamme lapsen, ja sinä jatkat kuin vasta valmistunut opiskelija?
En minä lasta halunnut! Aleksi huusi ja vaikeni.
Mirjan kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tarttui tuolin selkämykseen.
Oletko tosissasi?
En minä sitä tarkoittanut. Anteeksi.
Et halunnut Oskaria?
Halusin! Tai siis haluan. Mutta olin silloin liian nuori. Hätäännyin.
Siksikö sait päähäsi mennä muiden naisten luo?
En petä! Annin kanssa vain…
Vain sänkyyn vai?
Aleksi hätkähti: Mirja ei koskaan puhunut suorasukaisesti.
Olet menettänyt kaiken rajan tajun!
Ai minäkö? Sinä riekut vieraan naisen kanssa, etkä välitä pojastasi!
En minä niin ajattele!
Etkö? Juuri äsken sanoit!
Ehkä olisi tosiaan parempi, jos menisit pois.
Ehkä niin.
Sitten mene. Ovi on tuossa.
He tuijottivat toisiaan. Mirja tunsi sydänäänensä mutta ei voinut lopettaa. Kaikki vuosien padotun pettymyksen energia tulvi esiin.
Jos lähdet, et enää tule takaisin. Minä en selittele Oskarille isän valintoja.
Anni ei ole “joku”, Aleksi tokaisi.
Minulle hän on se, jonka takia hajotit perheen.
Ei mitään hajottamista! Eletään kuin kämppikset!
Silloin kuului itkua käytävästä. Ovea raotti Oskari pikkutakki päällä, kasvoissa kyyneleitä.
Te riitelette, poika nyyhkäisi. Te aina huudatte.
Kulta, me vain keskustellaan…
Ei! Te huudatte! Oskari parahti. Lähteekö isä meiltä?
Aleksi laskeutui kyykkyyn.
Oskari, kuulehan…
Et muka halunnut minua? poika katsoi silmälasit huurussa, kasvoillaan vakavuus, joka sai Mirjan sydämen pysähtymään.
Ei se ole niin.
Sanot. Et tykkää minusta, kun et koskaan edes leiki! Olet aina poissa!
Isä tykkää sinusta, Mirja yritti halata, mutta poika vetäytyi.
Et tykkää. Jos tykkäisit, olisit meidän kanssa. Mutta sinä olet aina sen Annin kanssa!
Aleksi kalpeni.
Mistä…
Kuulin kaiken! Oskari karjui ja juoksi huoneeseensa. Ovi pamahti kiinni.
Mirja ja Aleksi jäivät sanattomiksi.
Näetkö mihin päädyttiin! Lapsikin tietää! Aleksi ärähti.
Minä vai? Sinä tämän aiheutit!
Lopeta ärjyminen! Aleksi nappasi takin.
Mihin meet?
Pois. Tulen takaisin kun tilanne rauhoittuu.
Älä mene! Poikasi tarvitsee sinua!
“Tarvitsee” muka… Hän näyttää pelkäävän minua!
Ei pelkää! Vain pettynyt!
Mutta Aleksi painoi oven kiinni. Mirja jäi tummaan eteiseen, uupunut kuin marraskuu. Hän meni pojan luo; Oskari makasi peiton alla kasvot tyynyssä, hartiat hytkyen.
Kulta, anteeksi. Et olisi saanut kuulla sitä.
Äiti, tarkoittaako se että isä ei oikeasti halunnut minua?
Ei tarkoita. Isä pelkäsi vastuuta silloin. Mutta heti kun sinä synnyit, hän rakastui sinuun.
Mutta miksi hän ei välitä? Ei leiki? On aina pois?
Sillä on vaikeaa juuri nyt. Hän rakastaa sinua silti.
Poika katsoi pitkään äitiään kyynelein.
Eroatteko te?
En tiedä, rakas. En tiedä.
En halua että eroatte. Haluan että isi jää.
Minäkin haluan, kulta. Mutta joskus asiat eivät mene niin.
He lepäsivät yhdessä pitkään. Mirja silitti poikansa tukkaa ja mietti voisiko kaiken vielä korjata vai pitäisikö kaikkien selviytyä uusilla tavoilla.
Seuraavat päivät Aleksi ei näyttäytynyt. Oskari kyseli, Mirja loihtili valheita: isä töissä, kiireinen, palailee. Valehtelu maistui katkeralta.
Torstaina Aleksi ilmestyi. Rääsyisen näköinen, silmissä väsymys. Hän löyhähti sohvalle selittäen Annin jättäneen ja kaiken olevan menetetty.
Mirja pyysi suihkuun, laittoi kahvia. Aleksi näytti pohjamutaiselta. Hän joko nousee tästä, tai mikään ei enää auta.
Suihkun jälkeen Aleksi istui kahvikupin ääreen.
Anteeksi. En halua näyttää tältä.
Miten sitten haluaisit näyttää?
Menestyjältä. Sellaiselta oikealta ihmiseltä.
Sinä olit oikea ihminen, kun olit oma itsesi.
Aleksi hymähti.
Kuka minä edes olen? Rikkaan isän poika, joka on tottunut saamaan kaiken.
Et pelkästään sitä. Olet isi, jolla on perhe. Poika, joka uskoo sinuun ja vaimo, joka joskus rakasti. Tärkeämpää on, mitä aiot olla seuraavaksi.
Haluan olla hyvä isä. Mutta en tiedä osaanko.
Siinä auttaa vain yritys.
Aleksi nousi.
Käyn Oskarin luona heti kun voin.
Kannattaa.
Mutta aamulla Aleksi oli taas kadonnut. Oskari kysyi, Mirja itki. Poika rutisti ja kuiskasi: Kyllä me pärjätään. Kaksin.
Ne sanat särkyivät Mirjaan. Lapsen ei pitäisi joutua lohduttamaan.
Mirja tapasi myöhemmin Tapanin. Kahvilan pöydässä appi huokaisi.
Aleksi kävi pyytämässä lainaa. Sanoin että työ on löydettävä omin käsin.
Mitä minun pitäisi tehdä?
Eroa, Tapani vastasi. Minä autan. Kyllä selviätte.
Entä Oskari?
Oskari pärjää paremmin yhden hyvän vanhemman kuin kahden riitelevän kanssa.
Mirja tiesi tämän, mutta ei tahtonut myöntää, että heidän tarinansa loppuisi näin.
Tarvitsen aikaa. Ehkä Aleksi vielä tajuaa.
Älä odota liian kauan.
Mirja kuitenkin päätti antaa Aleksille viimeisen mahdollisuuden. Hän lähetti viestin: “Tule sunnuntaina. Keskustellaan rauhassa.”
Aleksi vastasi yli päivän päästä: “Tulen.”
Sunnuntaina Mirja järjesti kodin kuntoon, laittoi Oskarin taas vanhemmilleen. Aleksi istui sohvalla, tumma ja laihtunut.
Nyt puhutaan: joko yritämme oikeasti tai jäämme erillemme.
Tiedän.
Mitä haluat?
Aleksi katsoi poispäin.
Haluan olla täällä. En osaa luvata osaanko pelkään, että epäonnistun taas.
Jos ei edes yritetä, silloin varmasti epäonnistut.
Aleksi nyökkäsi, äänessä pohjaton väsymys.
Minä olen ollut idiootti. Vedän ihan pohjamutia, tuhonnut kaiken tärkeän. Saan anteeksi vain teoilla.
Sinulla on aikaa. Mutta asut muualla. Oskari tarvitsee rauhaa.
Okei. Mietin elämääni muualla.
Aleksi poistui. Mirja tunsi outoa helpotusta hän oli tehnyt päätöksen, eikä enää vain ajelehtinut.
Seuraavat viikot olivat raskaita. Aleksi alkoi oikeasti panostaa Oskariin kävi leikkimässä, auttoi läksyissä, vietti viikonloppuja. Mirja näki, että poika alkoi taas loistaa: isä tuntui oikeasti välittävän. Aleksin silmissä alkoi näkyä jotakin uutta ehkä oivallus.
Aleksi kertoi, että Tapani oli irtisanonut hänet firmasta ei autoa eikä oikeastaan mitään luksusta. Aleksi hankki rakennusmiehen hommia raadannasta ei herunut paljoakaan, mutta hän ei valittanut.
Kun rehkii rakennuksella, illalla ei jaksa muuta kuin nukahtaa. Silloin muistaa, mitä elämä oikeasti on, Aleksi sanoi.
Mirjan opinnot lastenkulttuuriin lähtivät käyntiin, Tapani maksoi laskut kuten lupasi. Mirja järjesti ensin lasten juhlia tutuille, sitten puskaradion kautta yhä useammille. Hänellä riitti tilausta.
Oskari sai olla osallinen keksi rekvisiittaa ja tarinoita. Vähitellen perhe alkoi muistuttaa tiimiä, joka jopa nautti yhteisestä elämästä.
Kolme kuukautta Aleksin muuton jälkeen arki alkoi löytää uuden uomansa. Aleksi oli yhä poissa asumasta, mutta kävi jatkuvasti. He keskustelivat enemmän kuin vuosiin ystävänä, ei vain avioparina.
Sitten, eräänä lauantaina, Aleksi saapui vähän aikaisemmin. Hän ehdotti yhteistä puistoretkeä sinne, minne olivat menneet vuosia aiemmin. Oskari paineli suoraan kiipeilytelineisiin.
Mites töissä? Mirja kysyi.
Tuntuu, että elän ensimmäistä kertaa kunnolla. Väsyttää, mutta hyvä niin. Entä sulla?
Hyvin. Seuraavaksi tentti. Jännittää.
Olen ylpeä sinusta, Aleksi sanoi, ja Mirja yllättyi aidosta sävystä.
He istuivat hetken hiljaa. Oskari huikkasi keinusta.
Mirja, saan sanoa suoraan?
Sano vaan.
Olen tainnut ymmärtää, että onni löytyy näistä hetkistä. Eikä autosta, statuksesta tai Annista. Hanat meni kiinni sillä suunnalla, kun tulo loppui. Sinä et kääntänyt selkääsi, vaikka olisit voinut.
Aleksi…
Odota. Tiedän, että olen mokannut. Mutta olen muuttunut. En halua palata entiseen. Haluan yrittää uudelleen tasavertaisena, yhdessä.
Mirja mietti pitkään. Liikaa oli sattunut, että voisi heittäytyä heti.
Tarvitsen aikaa.
Sitä saat. Odotan vaikka ikuisuuden.
Oskari juoksi luo, veti vanhempia kädestä.
Mennään vielä kiipeämään yhdessä!
He menivät. Mirja kulki Aleksin rinnalla kummallisen tyyneenä. Ei koskaan tietäisi varmasti, mutta hiljalleen, kun jää suli, toivo alkoi taas näkyä.
Illalla kotona Oskari loisti: Onpa kivaa, kun ollaan yhdessä!
Aleksi hymyili tavalla, jossa ei enää ollut ylimielisyyttä vaan pelkkää iloa.
Ehkä tämä on oikea perhe, Mirja pohti. Ei täydellinen mutta tosi. Missä on tilaa virheille ja korjaamiselle, missä voidaan antaa anteeksi.
Eteiseen päästyään Mirja sanoi hetken mielijohteesta:
Haluatko jäädä syömään? Ihan vain iltaruualle.
Aleksi jäi katselemaan Mirjaa hämmentynyt, toiveikas ilme kasvoillaan.
Oikeasti?
Oikeasti. Mutta älä kuvittele, että se tarkoittaa mitään muuta. Tämä on vain… iltaruoka.
Ymmärretty.
He söivät yhdessä, jutellen jotakuinkin tavallisista asioista. Aleksi auttoi kattamaan ja siivoamaan. Oskari vaikutti olevan taivaassa, isä ja äiti olivat taas yhdessä, edes hetken.
Lopulta, kun ilta saapui ja Aleksi valmistautui lähtemään, Mirja sanoi hiljaa:
Ole hyvä ja mieti tosissasi, mitä haluat ja kuka aiot olla. En kestä enää epäselvyyksiä.
Aleksi nyökkäsi. Hän rutisti lämpimästi poskelle, sanoi: Kiitos tästä.
Katsotaan, Aleks, katsotaan.
Kevät jatkui. Aleksin teot vastasivat puheita. Mirja näki, että tämä kuunteli nyt enemmän, oli aidosti kiinnostunut sekä pojasta että hänestä. Tyhjiä lupauksia ei tarvinnut jaksaa.
Eräänä päivänä Oskari sairastui kovaan kuumeeseen. Aleksi kysyi voiko tulla auttamaan, ja tuli. Kantoi lääkkeet ja hedelmät, leikki ja keitti. Hän jäi yöksi, ensin sohvalla, sitten Mirjan pyynnöstä makuuhuoneen puolelle. He eivät puhuneet rakkaudesta, mutta puhuivat tulevaisuudesta, haaveista ja menneisyyden virheistä.
Kuukausien päästä, jälleen puistossa, Mirja sanoi Aleksille:
Tiedätkö mitä? Sä olet muuttunut. Siksi uskallan antaa uuden mahdollisuuden. Ei vanhaan, vaan tähän uuteen, missä ollaan kumppaneita.
Aleksi näytti siltä, kuin olisi voittanut lotossa. Hän rutisti Mirjan niin, että kylkiluut rutisivat. Mirja nauroi pitkästä aikaa vapaasti.
Oskari karjui keinulta:
Isi, äiti, kattokaa! Mä ihan oikeasti lennän!
He tarttuivat toisiansa kädestä.
Tiedätkö mitä minä haluan? Aleksi kysyi.
No?
Että joka sunnuntai tehdään yhdessä jotain tällaista kävellään, ollaan vaan, nauretaan. Sellainen meidän oma tarina.
Sovittu, sanoi Mirja. Ja ehkä, ihan ehkä, kaikki oli vasta alussa.
