Siellä, missä onnen ituja kasvaa
Äiti, katso mitä sain aikaan! Näin paljon näin vaivaa, ja opettajakin kehui!
Helmi ryntää keittiöön niin vauhdilla, että ovi kolahtaa hiljaa seinään. Hän kantaa maalaustaan, ei vain pidellen vaan kuin se olisi hauras aarre, jota ei tohdi pudottaa. Helmin posket punoittavat innosta, silmistä loistaa koko hänen maalaamansa sadunomainen maailma.
Sari istuu ikkunan ääressä, pyörittäen teetä lusikalla. Oven paiskaus keskeyttää hänen ajatuksensa. Heti hän nostaa katseensa ja hymyilee tyttären ilo on tarttuvaa. Helmi jää seisomaan pari askelta pöydästä, kohottaa tauluaan Sarille, että tämä tarkastelisi sitä huolella.
Tarkemmin katsottuaan Sari todella hämmästyy! Kankaalla avautuu mielikuvituksellinen maisema: korkeita, erikoisen muotoisia linnoja, joita sumu ympäröi. Taustalla liitelee juuri ja juuri erotettavia lohikäärmeitä. Maalaus houkuttelee katseen ei räikeillä väreillä, vaan pehmeiden sinisen ja harmaan sävyjen leikillä, joihin kullanhohtoiset vivahteet tuovat lämpöä. Sävyjen yhtenäisyys on vaikuttava, ja kuva on kevyt sekä lapsenomainen, mutta silti loppuun asti ajateltu.
Upea, kultaseni. Olet oikea taiteilija, Sari sanoo vilpittömästi ja ojentaa kättään. Sormenpäät hipaisevat varovasti maalauspintaa väri on vielä kostea, kosketus on kuin henkäys. Isä ilahtuu varmasti, näet sen kyllä.
Helmi jää hetkeksi hiljaa kuuntelemaan äitinsä sanoja. Joku lämmin tunne valtaa hänet; kiitos tuntuu ansaitulta hän onhan pohtinut jokaista yksityiskohtaa, väriä ja viivaa. Hymyillen hän painaa taulun itseään vasten ja siirtyy olohuoneeseen. Sari nousee pöydästä ja seuraa rauhallisesti perässä.
Olohuoneessa, pienen työpöydän ääressä, istuu Tapio. Hän on syventynyt töihinsä; tietokoneen näyttö vilkkuu edessä, sormet naputtavat näppäimistöä. Vasta hetken päästä hän huomaa vaimon ja tytön.
Isi, katso mitä sain valmiiksi! Helmillä ääni värisee innosta. Hän pysähtyy parin askeleen päähän, nostaa taas taulun korkeammalle. Työstin tätä kolme kuukautta! Valitsin värit tarkasti, että se sopisi huoneeseen… Halusin, että kaikki näyttää yhtenäiseltä…
Tapio irrottaa otteensa näppäimistöstä, vilkaisee taulua, ja otsa rypistyy. Ilme muuttuu vakavaksi ääni saa kylmemmän sävyn kuin yleensä:
Mikä tuo on? Kuvitteletko tosissasi, että tuollainen sotku sopii sisustukseen?
Isän sanat ovat kuin kylmää vettä Helmille. Hän puristaa kangasta niin lujaa, että sormet muuttuvat valkoisiksi. Epäusko vilahtaa silmissä tätä hän ei odottanut! Hän yrittää puhua rauhallisesti, mutta isän sanat polttavat ja ääni nousee:
Mutta minä yritin! Kaikki on sovitettu teidän värimaailmaan, kehyskin tehtiin samasta koivusta kuin huonekalut… Ajattelin, että pitäisit siitä…
Tapio nousee ylös tuolista yhtäkkiä, niin että se narskahtaa haastavasti lattiaa vasten. Hän kävelee taulun viereen, joka hetki sitten oli Helmin rakas aarre. Kumartuen hän tarkastelee maalausta. Katse haravoi sumuisia linnoja, lohikäärmeiden ääriviivoja, sinisen ja kullan vivahteiden yksityiskohtia. Katse tutkii kuin etsien virheitä ei taidetta.
“Sovitettu?” hän toistaa, ja ärtymys kuultaa läpi. Tämähän on rumilus. Kompositio on pilattu. Nuo lohikäärmeet kuin lastenkirjasta napattuja. Tyylitöntä, ei syvyyttä. Vain sekalaisia kuvia.
Helmi tuntee kylmyyden sisällään. Hän vetää syvään henkeä hillitäkseen itsensä. Vastaus on kuin huuto:
Tämä on fantasiaa! Näin minä näen! Tämä on minun tyyliä, minun maailmaa! Tunnelma onnistui opettaja haluaa lähettää tämän kilpailuun, ja sanoi, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä ykköseksi.
Tapio naurahtaa lyhyesti, vetää käsivarret rinnalle. Ilmeessä on tyytymättömyyttä, melkein ylenkatsetta. Hän silmäilee taulua, aivan kuin etsien uutta moitteen aihetta. Katse pysähtyy kullanvälkkeisiin, kehykseen, linnoihin.
Äkkiä hän ojentaa kätensä ja sysää maalausta. Kangas kallistuu ja putoaa tömähtäen lattialle, kääntyen kyljelleen.
Tämä on roskaa. Ei ansaitse olla edes tässä asunnossa, Tapio sanoo tylysti. Hän on ärtynyttä siitä, että häntä häiritään tällaisen “mauttomuuden” vuoksi.
Helmi hätkähtää, syöksyy kohti tauluaan, polvistuu, nostaa varovasti työnsä ja tunnustelee, vaurioituiko väri. Sormet värisevät, mutta hän yrittää pysyä tyynenä. Rintaan nousee raskas möykky, joka tekee hengittämisestä hankalaa, mutta hampaat puristuvat yhteen ja tarkistus jatkuu kuin maailman tulevaisuus olisi siitä kiinni.
Tapio kääntyy Sarin puoleen, katseessa vaativa sävy.
Sinä annat tukeasi tuollaiseen. Kaikki on sinun vikaasi! Jos et olisi kehunut kaikkea kritiikittä, hän ymmärtäisi paremmin, mikä on oikeaa makua. Ja jos opettajakin pitää TUOTA mestariteoksena, vaihda opettajaa! Tapio tuhahtaa, palaa koneelle, selvästi ilmaisten, että keskustelu loppui.
Sari käy hiljaa tyttärensä viereen. Hän auttaa Helmiä nostamaan taulun, pidellen kehystä toiselta puolelta. Molempien kädet hieman vapisevat, mutta Sari yrittää pitää äänensä tasaisena ilman vihaa tai loukkaantumista.
Me lähdetään nyt, hän sanoo rauhallisesti. Riittää. Sinä olet muuttanut tämän asunnon museoksi. Ja kaikkein pahinta satutat lastasi! Tukahdutat hänen lahjakkuutensa. Olen kyllästynyt, elä valtakunnassasi ihan yksin.
He kävelevät ovea kohti, Sari edellä, Helmi kannattelee yhä maalaustaan tiiviisti kuin suurinta aarretta. He kulkevat olohuoneen halki, jättäen taakseen kipeän hiljaisuuden ja Tapsan muuttumattoman, tyytymättömän katseen.
Mitä? Tapio murahtaa, kuin ei kuulisi. Vitsailetko?
En, Sari vastaa katsomatta taakseen. Me otetaan maalaus ja tavarat mukaan. Emme tule takaisin. Emme tänään, emmekä huomenna. Emme koskaan.
Tapio kohauttaa olkapäitään, yrittää pitää ylimielisen, naureskelevan sävyn.
Minne kuvittelet menevänne? Hän viittoo ympärilleen muistuttaen ympäristöstä. Sinne sun kokeiluhuoneeseen, mikä jäi mummolta? Täysin remontoimaton vanha talo rähjäisellä kulmalla? Elät ihan pilvissä! Kohta rauhoitut ja tulet takaisin. Pyydät vielä anteeksi! Mietin sitten, otanko teidät takaisin.
Hän puhuu niin kuin kaikki olisi itsestäänselvää. Sari ei vastaa sanaakaan. Hän ottaa Helmin kädestä, joka pitelee yhä tauluaan, ja johdattaa tämän määrätietoisesti makuuhuoneeseen.
Muutto sujuu nopeasti. Tavarat laitetaan laukkuihin vaatteet, kirjat, valokuvakehykset, sukat ja tossut kaikki omat tavarat. Taulu suojataan huolella pahviin ja paperilla. Tapio seuraa eteisessä, palaa sitten olohuoneeseen ja istuu nojatuoliinsa. Hän ei estä lähtöä. Jokin tuossa vakaassa hiljaisuudessa tavarat laukkuun, laukut ovelle ei enää ärsytä vaan hämmentää. Hän on tottunut riitoihin, kyyneleisiin, aneluun muttei tällaiseen, hiljaiseen, lopulliseen poistumiseen.
Illalla Sari ja Helmi ovat perillä toisessa asunnossa juuri siinä, jonka Tapio mainitsi halveksien. Talo seisoo kaupungin laitamilla, vanhassa linnunlaulun täyttämässä korttelissa, jossa kadut mutkittelevat vanhojen lehmusten alla. Asunto on pieni, kolmannessa kerroksessa. Seinät hilseilevät, tapetti repsottaa, nurkissa risahtaa lattia. Ikkunoista vetää, vanhat pokat eivät kunnolla pidä kiinni. Kaikessa on tuoksu vanhoista kirjoista, suovasta ja puusta.
Sari ei valita, vain toteaa hieman huvittuen, ettei aiemmin arvostanut perintöä tarpeeksi. Mutta sen voi korjata remontoida ei designilla vaan kodiksi, jossa voi ihan tavallisesti elää.
Helmi seisoo vierellä, iso maalikotelo sylissä. Tytön silmissä ei ole epätoivoa vaan toivoa. Hän menee yhden seinän viereen, nostaa pensselin ja katsoo äitiä.
Voinko minä? Helmi kuiskaa, kuin peläten kieltävää vastausta.
Totta kai, Sari sanoo. Maalaa ihan minne haluat! Seinille, kattoon, ihan vapaasti. Tämä on sinun kotisi. Mutta laitetaan aluksi seinät kuntoon, muuten työ menee hukkaan.
Hetken päästä Sari soittaa kollegalleen, jonka mies tekee remontteja. Parin tunnin päästä heillä on kodissaan jo mies arvioimassa tilannetta. Seuraavana päivänä useampi remontoija alkaa työskentelemään.
Remontin ajaksi äiti ja tytär vuokraavat pienen asunnon. Ei ole mukavaa, mutta parempi kuin hengittää pölyä ja maaleja, etenkin kun Sari on tilannut vielä uudet ikkunatkin.
Hyvä, että mummon perinnöt jäi käyttämättä, vaikka aiemmin Sari meinasi käyttää ne Helmin opiskeluihin. Nyt rahat tulevat tarpeeseen remonttia varten…
**********************
Lopulta remontti valmistuu. Seinät maalataan vaalein pastellisävyin, mutta joka huoneeseen jätetään yksi puhtaan valkoinen taiteelle.
Helmi kiljahtaa ilosta, nappaa pensselin ja alkaa heti levittää värikästä kerrosta valkoiselle seinälle. Hän liikkuu innokkaasti, mutta varmasti hän on jo miettinyt kuviaan valmiiksi ja toteuttaa nyt suunnitelmaansa suurin elein. Värikylläisillä vedoilla syntyy taas satumainen maisema: sumua kohoaa korkeiden tornien juurella, siivekkäitä lohikäärmeitä muodostuu taustaansa, ja vuoriston huipulle leimahtaa kullanhohtoinen häivähdys.
Sari istuu vanhassa nojatuolissa, seuraa tytärtään. On lämmin olo nähdä, miten Helmi katoaa täysin maalaamiseensa: tytöstä huokuu intoa, silmissä on palo, liikkeet käyvät vapaammiksi ja varmemmiksi. Sari hymyilee tytön kädenjäljessä näkyy elämä ja energia.
Yhtäkkiä puhelin piippaa hiljaa. Sari kaivaa sen taskusta ruudussa on Tapion nimi. Viesti on lyhyt, ja hymy katoaa: “Kun rauhoitutte, voitte palata. Taulun jätät sinne missä sen paikka on roskiksessa.”
Sari sammuttaa puhelimen ja laskee sen sivuun. Katsoo tytärtään Helmi nauraa, taitelee innolla, silmät täynnä aitoa onnea. Silloin Sari ymmärtää selkeästi: hän ei palaa. Ei siksi, ettei rakastaisi Tapioa rakastaa kyllä. Mutta voiko mikään olla tärkeämpää kuin tyttären onni? Sillä Tapio elää vain työnsä maailmassa, ei huomaa perhettään lainkaan. Hän ei nuku edes samassa huoneessa enää.
*******************
Helmi ei aikaile. Hetkessä hänen huoneestaan tulee taiteilijan työhuone: seinillä loistaa mielikuvitusmaisemia, joissa lohikäärmeet lentävät ja salaperäiset linnat kohoavat. Katto muuttuu tähtitaivaaksi, oven yläpuolella lepää lippua liehuttava linna. Helmi unohtuu piirtämiseen välillä unohtaa syömisenkin, lisää yksityiskohtia, perääntyy, katsoo, palaa taas seinän ääreen pensseli kädessä.
Sari katsoo tyttöä rauhallisella ilolla Helmistä huokuva into on korvannut varovaisuuden, jonka kotona hän oli aina tuntenut. Nyt tyttö ei pelkää virheitä, ei etsiskele hyväksyntää katseillaan, ei arvaile, mitä isälle kelpaisi. Helmi vain tekee, täysillä, vapaasti.
Eräänä iltana, kun Helmi nukkuu, Sari käy hiljaa huoneessa. Hämärässä värit näyttävät voimakkailta, piirrokset melkein heräävät eloon. Hän kulkee seinän vierellä, katselee yksityiskohtia: lohikäärme nostaa siipiään, linna hehkuu lämpöä, tähdet kimaltelevat katossa.
Sari painaa kämmenensä seinää vasten ja tuntee kuivan värin karheuden. Siinä kosketuksessa on jotain erityistä kuin koskettaisi tyttärensä sydäntä ja unelmia. Silloin hän ymmärtää: tämä on todellista taidetta. Ei kliinistä sisustuksen kauneutta vaan rehellistä luomisen vapautta missä jokainen viiva on tunne, väri on tarina.
Puhelin piippaa uudestaan. Taas viesti Tapio:lta: “Ihan tosissasi asut tuolla röttelössä? Ajattele Helmin tulevaisuutta. Hän tarvitsee oikean kodin, ei sellaista taidekaaosta.”
Sari tuijottaa viestin sanoja pitkään. Sitten hän naputtelee vastauksen, sana sanalta: “Hän tarvitsee kodin, missä hänen taidetta ei kutsuta roskaksi. Ja missä hänen äitinsäkin saa valita sienen värin vapaasti. Me teimme oikein hyvän rempan, ei tarvitse huolehtia.” Hän lukee viestinsä, ja painaa “lähetä” ilman epäilyksiä, ilman halua perua.
Seuraavana aamuna Sari päättää, että nyt voisi jo sisustaa kodista heidän oman pesänsä. Huonekalut siirretään niin, että valo virtaa vapaammin: sohva ikkunan viereen, kirjahyllyt toiseen kulmaan, tilaa tulee lisää. Sari kaivaa kaapista värikkäät koristetyynyt, Helmi levittää ne sohvalle, kokeilee erilaisia asetelmia.
Viikonloppuna he käyvät kirpputorilla kokoelma vanhoja tavaroita, käsintehtyjä esineitä, tuoksu leivonnaisista ja puusta. Helmi suuntaa pikkuesineiden kojulle. Hänen katseensa osuu vanhaan puiseen rasiaan, jonka kannessa on kaiverruksia avautuessaan siitä leijailee ajan ja kuivattujen kasvien tuoksu.
Äiti, tämä on kuin sadusta! Helmi sanoo, silittää rasian kuvioita. Voinko saada tämän?
Tottakai, Sari vahvistaa. Onhan tämä ihan erityinen.
Itselleen Sari löytää toisaalta vanhan, lohkeilleen kiikkutuolin, istuin vähän roikkuva, mutta siinä on lämpöä ja historiaa kuin se olisi joskus ollut jonkun lempipaikka lukea tai tuijottaa sadetta.
Tästä tulee meidän valtaistuin, vähän laitetaan kuntoon, Sari hymyilee. Kuvittele, miten ihanaa lukea tässä aurinkoisena päivänä.
He maksavat ostoksensa euroissa, sopivat kuljetuksesta. Paluumatkalla Helmin huomio pysähtyy taidekaupan ikkunaan. Siinä kimaltelevat metallihohtoiset öljyvärit, isot maalauskankaat. Tytön silmät syttyvät, mutta hän ujostelee hetken ennen kuin kysyy:
Äiti, saanko niitä hohtavia öljyvärejä? Näin niitä ne melkein loistavat sisältäpäin…
Sari näkee tyttären innon, vaikka tämä yrittää peittää sitä.
Totta kai, Sari hymyilee pehmeästi. Ja isolle kankaalle, johon mahtuu kaikki ideasi.
Helmi ei ehdi vastata hän syöksyy halaamaan äitiään. Sari tuntee lämpimän, syvän ilon. Hän muistaa, miten vanhassa kodissa jokainen askel vaati varomista kahvikuppi piti olla juuri oikealla liinalla, verhot oikeaa sävyä, pyyhkeet tarkasti valittuja… Nyt tässä rosoisessa, elämänmakuisessa asunnossa ei enää ole pelkoa. On ääniä, värejä, naurua ja koti.
Illalla, kun ulkona hämärtyy ja asuinalue hiljenee, Sari kuulee Helmin huoneesta hiljaisia ääniä. Hän ehti jo ajatella, että ne ovat vain tavaroiden siirtelyä, mutta kuulee tyttären puhetta puoliääneen itselleen.
Sari pysähtyy hetkeksi käytävään, kuuntelee. Talossa on hiljaista, vain Helmin kotoisa mumina kuuluu oven läpi. Hän raottaa ovea.
Huoneessa on lämmin valo pöytälampusta. Helmi on uppoutunut väriensä järjestelyyn; hän tarkistaa jokaisen tuubin, lajittelee pensseleitä, pyyhkii näkymättömiä pölyjä, säätää lamppua, avaa luonnoslehtiön.
Vieläkö olet hereillä? Sari kysyy hiljaa, varoen häiritsemästä.
Helmi kääntyy. Silmissä ei ole pienintäkään unisuutta, vain kiihkeä halu aloittaa uusi maalaus.
En voi nukkua, Helmi tunnustaa. Haluan aloittaa uuden taulun heti. Kuvittele: suuri linna, niin korkea että tornit koskettavat pilviä. Ympärillä taikametsä, puut hehkuu pimeässä. Ja taivaalla lentää joukko lohikäärmeitä ne kai yrittävät kertoa meille jotain tärkeää.
Sari hymyilee. Hän menee hiljaa lähemmäs, nojaa ovenpieliin, katselee tytärtään. Lampun lempeässä valossa Helmi on kuin pieni velho aloittamassa lumousta.
Kuulostaa satumaiselta, Sari kuiskaa, lämmin tunne sisällään. Mihinkäs aiot sen piirtää? Kankaalle?
Seinälle, Helmi vastaa heti, olematta hetkeäkään epävarma. Olohuoneeseen. Siitä tulee meidän tarina! Haluan, että se on aina näkyvillä, muistuttamassa mistä kaikki alkoi.
Sari nyökkää hiljaa. Kurkkuun kohoaa lämmin pala, silmät kostuvat helpotuksesta. Hän ymmärtää: koti ei ole seinät, huonekalut, eikä täydellinen remontti. Koti on paikka, jossa saa maalata lohikäärmeen seinään ja tiedät, että sinut hyväksytään. Paikka, jossa voi unelmoida ääneen, eikä kukaan pidä ideoita naurettavina. Missä jokainen värin jälki on osa omaa maailmaa ja elämää.
Aamulla Sari herää kahvin tuoksuun. Hän venyttelee ja kuulee keittiöstä ääniä joku häärää siellä hyvällä tuulella. Sari pukee aamutakin ja kävelee keittiöön.
Helmi odottaa pöydässä. Kaksi höyryävää kahvikuppia, lautasella voileipiä. Tytön silmissä on malttamaton hehku.
Äiti, katso mitä keksin! Helmi huudahtaa ja kääntää suuren piirustuspaperin esiin.
Paperilla on luonnos vielä keskeneräinen, mutta jo häkellyttävä. Jättilinna, jossa joukko torneja, jokaisella oma luonne: yksi kurkottaa suoraan pilviin, toinen kaareutuu, kolmas piiloutuu lehtien taakse. Linnassa on salaperäinen puutarha, puiden lehdet hohtavat sisältäpäin, ja taivaalla liitelevät leppoisat, uteliaat lohikäärmeet.
Tässä on meidän perhelinna, Helmi selittää ylpeänä. Tornit, salakäytävät ja puutarha, jossa kasvaa valaisevia kukkia. Haluan maalata sen olohuoneen seinään niin, että se on aina tässä. Voinko aloittaa jo tänään?
Sari katsoo tyttärensä luonnosta siinä on niin paljon mielikuvitusta, lämpöä ja rakkautta, että sydän täyttyy ilosta. Hän hymyilee leveästi.
Loistava suunnitelma, Sari sanoo ja halaa tytärtään. Mistä aloitamme? Isoimmasta tornista ehkä? Vai puutarhasta, jotta tunnelma määrittyy heti?
Helmi miettii hetken, nyökkää päättäväisesti:
Aloitetaan tornista. Se on kuin majakka kaikki tietävät heti, että tässä on meidän koti.
Sari katsoo tytärtään nämä hehkuvat silmät, malttamattomat kädet, satulinna paperilla. Ja Sari tietää varmasti: he eivät palaa. Eivät taloon, jossa piti varoa jokaista askelta ja jossa taide oli roskista, unelmia haihattelua. Sillä juuri täällä, värin, luonnosten ja keskeneräisten töiden keskellä, he ovat vihdoin löytäneet sen, mitä ovat kauan etsineet oman kodin.
Kodissa saa olla oma itsensä.
Kodissa, jossa syntyvät sadut.
