Rauha rakkaudesta
Hiljaisessa, unenomaisen sumuisessa olohuoneessa Milja istui ikkunan ääressä valtavan pöydän ääressä, jonka pinta lainehti valkoisina, hopeisina ja vaaleanpunaisina häälehtenä. Sormet vilkuilivat ohuina siivekkäinä paperipinosta toiseen, selaten kuvia joissa pitsi valui kuin lumi tunturilta, ja kangas leijui ilmassa kuin jääsumu kesäyön jälkeen. Miljan silmät syttyivät tulenhehkuina joka kerta kun silkkipinnat ja helmikirjonnat tanssivat valossa. Hän jäi tuijottamaan vaaleiden tyttöjen kuvia, piirtäen mielessään linjat, joita haluaisi pukea päälleen: laajoja hameita kuin revontulet, olkapäille putoavia huntuja, kevyitä varjoja kuin järvisumu heinäkuun aamuna. Sisällä hänen rinnassaan oli outoa lämpöä ja arkaava odotus hän näki itsensä astumassa puisten penkkien välistä kohti miestä, joka odotti hymyillen, ja tuntui kuin kaikki kotipihan pihlajatkin seurasivat askelia.
“Kaunista”, Milja kuiskasi, ja ääni kimalteli kuin jääkukkakuvio lasissa. Hän nojautui lähemmäs kuvaa, jossa mekko oli vaalea kuin pakkaslumi, olkaimet ohuet kuin aamusumu ja helma niin kevyt, että miltei leijui. Mutta harmaa kalahti hänen kasvoilleen hymy suli pois. Milja huokaisi syvään ja taitteli lehden syrjään, nousi ja käveli kohti lattian vierustalla seisovaa vanhaa, koristeellista peiliä. Hän tutki peilikuvaansa kuin olisi nähnyt unissa tuntemattoman hahmon: kiersi kylkeä, kallisti päätä kuin kuunnellen näkymätöntä järven kuisketta. “Ei sellainen sovi minulle”, Milja lausui hiljaa, äänessään jäätä. “Ei tämä vartalo sovi röyhelöihin.” Hän kuvitteli itsensä unessa massiiviseen hameeseen ja korsetista puristettuun muotoon mutta kasvot kiristyivät, kuin sukset olisi jäänyt suohon. “Jotain yksinkertaista”, hän sanoi, sanojaan tavoitellen kuin avain putoaisi syvänteeseen. “Ei leveitä helmoja. Mutta tavallistakaan en halua. Ei joka päivä mennä naimisiin”
Milja vedettiin takaisin pöydän luo, jossa lehdet olivat kasautuneina kuin vesilinnut kevätsäissä. Vaihtoehtoja virtasi pöydällä kuin metsäpolku, joka ei vie perille. Milja tunsi hiuksissaan pienen tuulen, joka kasvoi melkein paniikiksi. Silloin talon rauha räsähti kahtia ovi paukahti, ja Milja hätkähti kuin märkä kala. Kuka voisi tulla nyt, kun kammarissa nukuttiin ja päivä oli liian lyhyt? Avain oli vain kahdella: isällä ja Veikolla, sillä samalla Veikolla, joka oli hänen sulhasensa. Kummallakaan ei pitänyt olla aikaa isällä oli tapaaminen ja Veikko sanoi lähtevänsä aamulla työmatkalle. Milja hiipi kuin jäätyneen järven päällä, varoen joka askelta. Hän kumartui katsomaan alakerrokseen kaiteen takaa, missä vanhanajan kaari-ikkuna avasi näköalan ovelle. Epävarmuus täytti ilman. Hän odotti, kasvot jähmettyneinä, kunnes tunnistettava, hiukan varvaskävelyinen askel vyöryi eteiseen. Veikko seisoi siellä kengät lonkahtivat lattialle, hyräily kaikui kuin kukonpojan laulu sumussa. “Veikko?” Milja ajatteli, eikä uskonut näkemäänsä. Hänen piti olla poissa.
Sitten Milja kuuli oudon äänen Veikon ääni, joka lausutaan niin lempeästi, että se melkein satutti. “Enää pieni hetki, Hilkka”, mies sanoi, ääni pehmeänä kuin syysaamun sumu. Milja jähmettyi. Näin häntä ei ollut koskaan puhuteltu. “Kun olen tehnyt sopimuksen loppuun, olemme yhdessä.”
Miljan sisällä jokin jäätyi. Kuka oli Hilkka? Mikä sopimus? Hän puristi sormensa nyrkkiin, ettei olisi päästänyt itkua. “Puoli vuotta enää Sitten on meidän häät, perinteiset, muutama kuukauden iloista yhteiselämää”, Veikko jatkoi, mutta viimeiset sanat maistuivat myrkyltä. Milja kuuli, että hän puhui haluttua avioliittoa vastaan kuin sanoisi keinuvansa puupartaan pakkasessa, jossa ei enää ollut lämpöä.
Nyt Milja kuuli Veikon puhuvan taas, ääni kuivana: “Mitä väliä sillä, mitä Eero Armas tekee sen jälkeen? Kerään vain tavarani ja lähden, kun rahat kilahtavat tilille.” Hinta oli tarkka: kolme tuhatta euroa enemmän, kunhan kaiken hoitaa. Milja horjahti, ovenkarmin tukiessa. “Hän on valehdellut”, hänen päässään kaikui, “ei rakastanut koskaan.”
Hän hiipi takaisin ylös, kuin olisi ollut osa varjojen leikkiä, ajatukset repaleisina. Hänen isänsä, Eero Armas, oli sopimuksen toinen osapuoli. Kaikki kiertyi outoon suomalaiseen unipolkuun, jossa menneisyys ja nykyhetki leikkivät piilosta koivumetsässä.
Veikko istahti sohvaan, jalat oikoen. Hän jatkoi puhumista puhelimeen, tietämättä että Milja seisoi ovenraossa, hengittäen varoen, kuin peläten rikkovansa kuunvalon. “Älä huolehdi, Hilkka sinä olet ainoa ketä minä oikeasti rakastan. Mehän sovittiin, että puoli vuotta ja olemme omillamme. Ajattele nyt: asunto Töölössä, alepassa valitset vaatteet vapain käsin. Miten muuten olisin rahaa saanut?”
Milja seisoi yhä varjoissa, mutta nyt hän sanoi ääneen, rappusia alaspäin astuen, ääni karheana kuin routa: “Ei teidän tarvitse odottaa puolta vuotta.” Hän melkein kaatui, mutta askel kantoi. Veikko kääntyi ympäri, kasvot valkoisina kuin jäätynyt järvi. Puhelin tipahti lattialle, ääni vaimeni.
“Kettu?” hän sanoi, ääni pelokkaana ja haavoittuvana. “En ymmärrä”
Veikko astui lähemmäs; Milja perääntyi, leuka ylhäällä kuin olisi ottanut vastaan lyijynraskaan kyyn. Hänen katseensa oli kirkas ei enää rakkautta, ei anteeksiantoa.
“Kettu Sinä todella ajattelit, että olen kuuro?” hänessä kulki katkera linja. Hän silmäili Veikkoa, etsien anteeksipyyntöä, mutta kohtasi vain pelkoa ja tuulihattaraa.
Veikko kumartui hakemaan puhelimen, katse haravoiden pakokeinoa. “Sinä ymmärsit väärin”, hän sanoi, ääni yrittäen olla tasainen, mutta katu soi. “Ei Hilkkaa ole, miksipä sitä täällä mainitsisin.”
Mutta Milja naurahti kuivasti. “Tiedän kaiken”, hän sanoi, ja sanat olivat terävämpiä kuin terälehti huurteessa. “Kuulin sinun hunajaisen höpötyksesi Hilkalle, ja se oksetti.” Hänen äänensä tärisi, mutta hän piti siitä kiinni kuin luistelevasta jalasta, joka ei halunnut sortua.
Veikko ei enää vastannut, kasvot jännittyneinä kuin viulu kovan pakkasen alla. “Tiedäthän että mitään häitä ei tule”, Milja sanoi, ja äänessä oli kylmyyttä joka täytti huoneen.
“Vielä haluan totuuden ilman satuja ja selittelyä.” Milja seisoi käsivarret ristissä, silmät kuivina sumun alla.
“Totuutta?” Veikko siristi silmät ja kasvoilla virnistys, joka oli kuin revontulten varjo. “Halusit totuutta? Okei. En olisi ikinä katsellut sinua päin, ellei isäsi olisi ehdottanut tätä diiliä. Kävin treffeillä, esitin rakastunutta, sain hyvän työn ja helposti rahaa. Sanoi kaksi palkkaa, ei muuta.”
Sanat olivat kylmiä hän puhui kuin olisi ostanut karkkia rautatieasemalta. Jokainen tavu laski kuin jääpala Miljan selkää vastaan.
“Aivan kaikki rahan vuoksi?” hän sanoi, ääni käheänä.
“Ajattelitko muka olevasi minulle kiinnostava? Katso peiliin joskus tarkemmin”, Veikko naurahti, ja siinä ei ollut lämpöä. Ne sanat viilsivät. Milja puristi nyrkkiä jokainen kynsi etsi ihoa helpotuksekseen.
Maailma pimeni ympärillä, kuin olisi astunut lumen alle ilman happiviivaa. Kaikki rakkaat hetket, kahvikuppien reunat, kävelyt rantapolulla kaikki oli ollut kuplaa, ja Milja huomasi olleensa tarinan ylimääräinen, ei päähenkilö.
“Ulos täältä”, hän huudahti, äänessään voimaa josta hän ei olisi uskonut. “Vaatteesi lähetän postissa. Mene!”
Veikko mulkoili, kuin olisi yrittänyt painaa mieleen hämmentyneen tytön kasvot. Sitten hän kääntyi, hieno villakangastakki hartioille, hidas liike kuin olisi ollut viimeinen. Ovi kolahti kiinni. Talo jäi hiljaiseksi kuin talviyönä, kun sade on vasta lakannut.
Samassa, kun ovi paiskattiin, Veikko tunsi kylmän sykäyksen rinnassa. Mitä sanoisi Eerolle, Miljan isälle, joka oli tunnettu tiukkuudestaan? Veikko kulki unenomaisesti portaita alas, ajatellen euroja ja kylmää rahaa, joita nyt saattoi kutsua omikseen.
“No, sitä vartenhan minä tätä tein”, hän mutisi kadulla, ja hanki narskui. “En ainakaan ihan turhaa juoninut.”
Kotonaan Milja valitsi isänsä numeron, sormet täristen, sydän pohjalla kuin avantouimarilla. “Isä!” hän huusi, kun Eero vastasi. “Kuinka sinä saattoit kuinka keksit tällaisen minulle?”
Hän ei jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan sanat purkautuivat kuin vappuvehnä siilautuu aitaan: “Sinä järjestit kaiken! Löysit hänet, maksoit, pakotit näyttelemään sulhastani! Et edes kysynyt, mitä minä haluan! Kuvittelit tietäväsi paremmin!” Hänen äänensä värisi kiukku, suru ja pettymys mylläkkänä.
“En koskaan koskaan enää, ymmärsitkö?” Milja lausui, ja lopetti puhelun. Hänen kyyneleensä valuivat villapuserolle, kun hän itki yksin, pieni lapsi, jonka maailmaa oli rikottu nukkuvien puiden alla.
Kyyneleet eivät olleet vain Veikon takia. Vuosien epävarmuus, pelko ja itsekritiikki nousivat pintaan. Milja oli aina ollut epävarma naureskellut peilikuvallensa kuin se olisi vieras. “Jos minulla olisi vyötärö… Jos olisin kuin kuvissa…” Nuo ajatukset pyörivät, mutta leikkautuivat irti hetkeen, jolloin lapsena hänen äitinsä, Kaunis Kerttu, oli laulanut tuvassa.
Kerttu sellaisena kuin hän halusi itseään kutsuttavan, pehmeä, ylväillä kasvoillaan ja tuuheilla hiuksillaan muuttui erikoisen operaation jälkeen. Nenästä tuli toinen, peiliin katsoessa silmät himmenivät, eikä himmeys enää väistynyt. Hän katosi eräänä keväänä pelkästään lyhyt lappu, “En jaksa enää. Anna anteeksi”, jäi isälle. Talo jäi hiljaiseksi, Miljan sydän kylmäksi ja yksinäiseksi.
Milja kasvoi vertaillen itseään Kerttuun. Hän ei ollut yhtä sirpaleinen ja sulokas. Oman peilinsä edessä hän näki vain puutteita: posket liian pyöreät, tukka pörröinen, kaikki väärin. Koulussa oli helpointa olla hiljaa, olla näkymätön. Myös yliopistossa hän istui aina seinän vieressä. Miehet harvoin katsoivat häneen kauemmin kuin hetken, ja Milja syytti vain itseään ja ulkonäköään.
“Jos olisin kauniimpi, kaikki olisi toisin”, hän hoki, ja laski katseensa.
Silloin Veikko ilmestyi kuin valo pilvisenä iltapäivänä. Hän huomasi, kuunteli ja kehui Miljaa juuri siitä, mistä tyttö tunsi olevansa epätäydellinen. Yhteistansseissa, kahviloissa ja talvisilla kävelyillä hän alkoi uskoa, että ehkäpä…ehkä oli oikeus olla rakastettu. Mutta nyt kaikki oli murskana kuin vanha lautamökki.
***************
Milja seisoi jälleen pukukopin peilin edessä, päällä valkoinen uninen hääpuku, jossa kangas aaltoili kuin laineet kesäyössä, ja hihojen pitsi loisti hauraasti kuin valkeneva kevät. Hän ei enää etsinyt vikoja, ei nuhdellut itseään. Juuri nyt hän hyväksyi sen mitä oli silmät katselivat, eikä niissä ollut itkua.
Tunnin kuluttua hän asteli kirkon käytävää kohti, rivi vieraiden istuessa kuin varpuset sähkölangalla. Askeleet olivat varmat, pää korkealla. Hän ei ollut kuin unelmoiva morsian, vaan nainen, joka tiesi minne astui. Joukosta katseet kääntyivät jotkut ihailivat, toiset supisivat: outo morsian tämä, joka ei nyyhkinyt onnesta.
Tässä hetkisessä sumussa Milja muisti keskustelun isän kanssa kuukausia aiemmin.
“Isä, minä suostun Tuomaksen kosintaan”, Milja oli sanonut katsellen isää suoraan silmiin. Eero jäi tyhjään kahvikuppiin tuijottamaan.
“Oletko varma, tyttöni?”
“Olen”, Milja sanoi lujasti, “En aio enää odottaa satua, joka ehkä ei tule koskaan. Haluan perheen, arvon ja turvan. Tuomas voi tarjota minulle sen.”
“Mutta rakkaus” isä yritti, mutta Milja katkaisi:
“Rakkaus on hienoa mutta minä olen väsynyt odottamaan ihmettä. Haluan rakentaa elämäni itse.”
Nyt, kävellessään kohti Tuomasta, Milja toisti nuo sanat hiljaa. Tuomas odotti, katseessa lämpöä ja kunnioitusta vaikka ei intohimoa, ja Milja arvosti sitä enemmän kuin mitään muuta.
Kun lomittaja aukaisi vihkikaavan, Milja tiesi olevansa rauhallinen. Tämä ei ollut satu suuresta rakkaudesta vaan hänen itsenäinen valintansa, vahvempi kuin mikään helle kesässä.
“Ehkä Tuomas ei rakasta minua hullun lailla”, Milja ajatteli lempeästi, “mutta hän kunnioittaa minua. Ja ehkä, kenties, jonain yönä me opimme myös rakastamaan.” Nuo ajatukset kantavat häntä kuin jää pehmeänä helmikuun yönä. Hän hymyili Tuomakselle lämmin, ei valheellinen, vaan totinen. Tulevaisuus oli tyhjässä salissa kuin jää: vahva, kirkas, valmis rakentumaan hiljalleen, kun sumu hälvenee ja valo virtaa ikkunoista.
