Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin
Sinä iltana keitin erityisen hyvän hernekeiton. Tiesin heti, että siitä tuli juuri sellaista kuin Tapani aina arvosti: sakeaa, kunnon ronskilla savusaunapalvikinkulla, runsaasti tuoretta timjamia ja vähän sinappia. Otin kannen pois padalta, maistoin ja lisäsin ripauksen suolaa. Hyvä tuli, ajattelin, ja olin ehkä aavistuksen ylpeä siitäkin. Pari vuosikymmentä sitä oppii mieleisensä makumaailman, jos vain yrittää. Katoin pöydän olohuoneeseen: ruisleipää, Tapani vanha Arabian muki, se missä on pieni kolhu poskessa hän ei antanut missään tapauksessa heittää pois, vaikka siitä olisi pitänyt jo luopua.
Tapani tuli kotiin puoli yhdeksältä. Heitti toppatakin naulaan niin, että se heti valahti lattialle. Käveli keittiöön vilkuilematta minuun.
Hernekeittoa? hän kysyi, vilkaisi kattilaa.
Hernekeittoa, istu alas, minä laitan sinulle.
Hän istui ja otti puhelimen esille, alkoi paikallaan selata jotakin. Kaadoin keiton kulhoon, asetin lautasen hänen etensä. Hän söi hiljaa, katse tiukasti kiinni näytössä. Istuin vastapäätä, teekuppi kädessä tee oli jo ehtinyt jäähtyä. Ikkunan takana tuuli pieksi marraskuista omenapuuta, jonka istutimme nuorina, ensimmäisenä vuonna tässä kodissa.
Tapsa, minun pitäisi kai puhua kanssasi.
Hän nosti katseen. Mikään ei värähtänyt kasvoilla: ei ärtymystä, ei kiinnostusta, vain kylmä praktiikka, kuin olisi silmäillyt jotain työlistaa.
No mistä?
En tiedä. Ollaan oltu kuin vieraat koko syksy. Tulet myöhään kotiin, aamulla lähdet ennen kuin olen edes hereillä. Näetkö mua enää ollenkaan? Onko kaikki hyvin?
Hän laski puhelimen pöydälle, mursi leipää käsiinsä.
Anneli, oletko tosissasi? Mitä tarkoittaa, että “kaikki on hyvin”?
Siis meidän kannalta. Meidän kahden. Meidän suhde.
Hän mietti hetken. Katsoi sitten suoraan, kuten synnytyslääkäri, joka kertoo totuuden.
Haluatko rehellisyyttä, Anneli?
Haluan. Rehellisesti.
Rehellisesti, hän toisti palan ruisleipää järsien. En rakasta sinua enää. En ole rakastanut pitkään. Arvostan sinua emäntänä, ihmisenä, joka pitää paikat järjestyksessä, joka hoitaa ruuat, kodin, et tee turhaa numeroa mistään. Se on… kätevää. Mutta jos puhut rakkaudesta, sitä ei vain ole, Anneli. Ei ole ollut pitkään aikaan.
Katsoin häntä, eikä hän sanonut tuon edes omituisella äänellä ei epäystävällisesti, ei kylmästi, ei edes häveten, kuin olisi selittänyt miksi valitsi tietyn öljyn autoonsa.
Ihanko oikeasti? kuiskasin.
Olen aina tosissani kun puhun tärkeistä asioista.
Ja kerrotko tämän nyt tässä, hernekeiton päällä?
Milloin muulloin olisin? Sinä kysyit, minä vastasin.
Nousin, keräsin teekuppini, laitoin sen tiskialtaaseen. Seisoin hetken ikkunassa, katselin pimeään, naapuri-Niina-Marin keittiöstä paistoi valoa. Luultavasti hänelläkin oli iltapala menossa.
Selvä, sanoin, ja kävelin makuuhuoneeseen.
Emme puhuneet sen illan aikana enää mitään. Hän jäi tietsikalle sohvannurkkaan, minä makasin sängyssä silmät auki ja kuuntelin hiljaista kuorsausta seinän takaa. Hernekeittoa jäi kattilaan lähes koskemattomana.
Siinä se oli, elämästä kerätty tilanne, jota ei erikseen keksittäisi. Tylsän arkinen. Tuskallisen rehellinen.
Aamulla nousin kuudelta, kuten aina. Keitin teevettä, kävin pihalla ruokkimassa meidän Mirriä kissaa, joka oli ilmaantunut meille pari talvea sitten eikä enää lähtenyt. Marraskuun aamu haisi kostealle, märille lehdille, maalle. Seisoin takki kylpytakin päällä ja katselin pihaa; omenapuu oli karu, paljas ja kyyryssä. Sen alla lojui viimeisiä lahoja omenia, jotka jäivät tänä vuonna keräämättä. En ehtinyt, tai ehkä en enää välittänyt.
“Se on kätevää”, toistin mielessäni miehen lauseen.
Kaksikymmentäkuusi vuotta. Kaksikymmentäkuusi vuotta laitoin, pesin, siivosin, otin hänen vieraansa vastaan, osasin jutella juuri sopivasti oikeita asioita. Koti pidettiin niin siistissä kunnossa, että joskus vieraat sanoivat: “Anneli, sinä olet oikea velho tässä hommassa.” Siinä oli minun roolini. Osasin sen hyvin. Mutta nyt kävi ilmi, että roolin nimi ei ollutkaan “vaimo”. Ei “rakas”. Se oli vain “kätevä”.
Mirri nirhasi jalkaani. Kumarruin silittämään.
Nyt, ystävä, pitää miettiä, sanoin ääneen.
Vesi kiehui. Palasin sisälle.
Aamupalaa en tehnyt. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Lämmitin itselleni teekupposen, nappasin näkkärin ja istahdin ikkunatuoliin. Tapani astui keittiöön puoli kahdeksalta, katsoi hämmentyneenä tyhjää pöytää.
Missä aamiainen?
Ei ole mitään hellalla, vastasin nostamatta katsetta.
Hän seisoi hetken, puki takin ja lähti. Oven kolahdus kantautui käytävältä. Kuulin, kuinka auto pärähti käyntiin ja ääni vaimeni mutkan taakse.
Talo oli hiljainen, melkein fyysisesti aistittava. Istuin siinä hiljaisuudessa ja ymmärsin, että jokin oli muuttunut lopullisesti. Ei hänessä, ei meidän suhteessa, vaan minussa.
Elämä viidenkympin jälkeen, mietin silloin, alkaa usein juuri näin yhdestä iltapuhelusta, yhdestä lauseesta, joka kaataa kaiken oletetun. Minä olin viisikymmentäkaksi. Tapani viisikymmentäviisi. Asuimme omakotitalossa Tuusulanjärvellä pienellä alueella, missä kaikki tunsivat kaikki, kaikilla oli piha, omenapuut, tutut ympyrät. Talo oli hyvä. Iso. Kaksi kerrosta, terassi, se omenapuu. Olin pitänyt mielessä, että yhteinen koti oli se tärkein asia, meidän yhteinen.
Mutta kenen koti? Kuka oli maksanut maat, rakentamisen, kuka lopulta omisti sen? Oliko sekin ratkaistu minun selkäni takana?
Asetin teekupin alas ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin esitin itselleni kysymyksiä, joihin ennen ei ollut lupa. En ollut koskaan perheemme taloudesta paljoa tiennyt; Tapani vakuutti aina, että minä hoidan, älä sinä stressaa. Niin en koskaan stressannut. Hän teki kiinteistökauppaa, antoi konsultaatioita ja hoiti kaikenlaisia asioita minulle riitti, että rahaa tuli ja elintaso pysyi hyvänä.
Nyt joku napsahti päässä. Ei paniikilla, ei itkulla, vaan päätöksellä: minun täytyy tietää paremmin. Kaikesta.
Puolenpäivän aikaan soitin ystävälleni Pirkolle. Olimme tunteneet yli neljäkymmentä vuotta; nyt hän asui Helsingissä, mutta soiteltiin vielä säännöllisesti.
Pirkko, minun pitää nähdä sinua.
Mitä on tapahtunut?
Tapani sanoi eilen, että minä olen hänelle vain kätevä. En rakas. En mitään muuta. Kätevä kuin kodinkone.
Hetken tauko.
Tule heti, Pirkko sanoi. Tule vaan.
Näimme pienessä kahvilassa Pirkon naapurustossa. Pirkko oli käytännöllinen, suorasukainen, kahdesti eronnut ja niin kuin itse sanoi, elämänviisas. Hän kuunteli sanomatta sanaa. Sitten pyöritteli lusikkaa hetken lattiaa tuijottaen.
Anneli, muistatko kun myit oman asuntosi vuonna -98?
Muistan. Rakennettiin taloa silloin.
Minne rahat menivät?
Mietin.
No… rakentamiseen. Tapani hoiti kaiken.
Entä paperit? Kenen nimellä talo, tontti? Kuka omistaa?
Jäin ensimmäistä kertaa sanattomaksi. En tiennyt suoraan kenen nimissä talo oli. Se oli nolottavaa ja outoa yhtä aikaa.
No niin, Pirkko jatkoi. En halua pelotella. Mutta selvitä kaikki dokumentit. Aivan kaikki.
Onko tässä jotain pielessä?
Kun mies sanoo suoraan naamaasi, että olet kätevä, hän tuntee olonsa aika voittamattomaksi. Ihmisiä, jotka voi helposti menettää, ei kohdella niin. Ymmärrätkö?
Matkalla kotiin pyörittelin hänen sanojaan päässäni. Helposti menettävät ihmiset eivät saa varoituksia.
Menin kotona Tapanin työhuoneeseen. Hän ei pitänyt siitä, että siellä kävin, mutta nyt se ei painanut paljon. Sytytin valot ja katselin ympärilläni: työpöytä, mapit, laatikostot. Yksi laatikko oli lukittu, kaksi auki. Toisessa löysin mapin, jonka kyljessä luki: Talo. Paperit.
Istuin lattialle mappi sylissä. Omistustodistuksessa luki Tapani Koskinen. Tontin kauppakirjassa Tapani Koskinen. Kävin kaikki paperit läpi. Missään ei sanaakaan minusta.
Istuin lattialla pitkään. Sitten laitoin kaiken takaisin, työnsin mapin paikoilleen, kävelin keittiöön ja keitin teetä. Lisäsin Karjalan hunajaa, join kupin hitaasti, viimeiseen pisaraan.
En itkenyt. Se ehkä yllätti eniten. Silloin ennen olisin purskahtanut itkuun, vetäytynyt makuuhuoneeseen, toivonut selityksiä. Nyt minussa oli vain päätös, sellainen uudenlainen järjestys omassa mielessä. Jotain josta en tiennyt vielä kaikkea, mutta tiesin on pakko selvittää.
Samana yönä avasin läppärin ja luin: taloudellinen osaaminen naisille, avioerotilanteen oikeudet, yhteisen omaisuuden jakaminen. Kirjoitin muistiinpanovihkoon sivukaupalla kysymyksiä.
Seuraavana aamuna soitin lakineuvontaan, josta olin saanut numeron tuttavalta, ei kenenkään yhteiseltä kontaktilta. Sain ajan.
Sitten mieleeni välähti vielä eräs seikka.
Tapanilla oli ollut sama juristi jo vuosia, Ilona Rantanen. Olin nähnyt hänet muutaman kerran juhlissa ja kerran kotonakin, kun asioita hoidettiin. Nelikymppinen, tiukka, kauniisti pukeutunut, katse tarkka. Olin aina suhtautunut häneen neutraalisti. Ammattilainen.
Pengoin Tapanin tarkoituksella autoon unohtunutta puhelinta. En alkanut lukea viestejä, vilkaisin vain yhteystietoja. Ilonan nimi löytyi. Edellinen puhelu: edellisiltana, klo 22.30. Riitti, jotain hahmottui päässäni.
Lakineuvonnassa kolmen päivän kuluttua vastassa oli Ilkka Mattila, rauhallinen viisikymppinen mies. Kerroin tarinani: 26 vuoden avioliitto, talo miehen nimissä, oma asuntoni myyty ja rahat käytetty rakentamiseen, mutta minulla ei papereita panoksestani.
Tämä on hyvin tyypillinen tilanne sillä vuosikymmenellä, Ilkka totesi. Kaikki laitettiin sen nimiin, joka hoiti asiat. Mutta laki puolustaa: avio-oikeus yleensä suojaa, vaikka nimistä ei löydy mainintaa. Voimme selvittää kaikki päiväykset, rahojen virrat ja omistuksen alkuperät.
Vanhan asuntoni myynnistä minulla on ehkä sopimus jossain, sanoin.
Etsi se. Tärkeää on näyttää rahojen käyttö yhteiseen taloon. Sillä on merkitystä.
Palasin kotiin: konkretian tunne oli erilainen kuin ennen. Kulutin kokonaisen päivän varastoja ja kaappeja pengoten. Lopulta löysin laatikon, missä oli vanhoja mappeja ja niiden lomasta kevään 1998 asuntokauppakirjan. Summa merkintöineen.
Pidin haalistunutta paperia kädessä ja tunsin helpotusta.
Seuraavat kaksi viikkoa elin kahta elämää. Ulkopuolella kaikki entisellään tein ruokaa itselleni, siivosin omat jälkeni, hänen vaatteisiinsa ja astioihinsa en enää koskenut. Hän huomasi kolmantena päivänä.
Anneli, paitaa ei ole silitetty.
Niin, tiedän.
Aiotko silittää?
En.
Hän vilkaisi oudoksuen. Oletko vielä vihainen siitä keskustelusta?
En ole, Tapsa. Ymmärsin vain, mitä tarkoitit. Sanoit, että on kätevää. Ehkä kätevyydellä onkin rajat. Jos en ole vaimosi enää, vaan säännöllinen palvelija, selventäkäämme pelisäännöt.
Hän jätti aiheen. Sulkeutui työhuoneeseen, soitti jollekin hiljaa. En mennyt oven taakse. Minulla oli omat asiani.
Tutkin huolella kaikki hänen pyörityksensä. En mustasukkaisuudesta, vaan tarpeesta tietää, missä mennään. Taloudellinen osaaminen naisena ei ole sijoituskurssi tai tarjouslaskelmien pyörittelyä. Se on ymmärtämistä siitä, missä raha, joka liittyy omaan elämään, oikeasti sijaitsee.
Hänen kansioistaan löysin useita kiinteistökopioita. Kahdessa niistä kiinnitin huomiota osoitteisiin. Vein ne Ilkalle.
Täällä on kaksi eri yhtiötä, mutta sama osoite, hän osoitti. Siinä saattaa pyörittää hiljaisesti varallisuutta. Tiedätkö, onko näissä ollut epäselvyyksiä?
Onko tämä laitonta?
Ainakin verovirasto tutkii tällaisia. Mutta tärkeintä: jos puolisosi pyörittää tätä yhteisellä ajalla, sinun täytyy varautua, ettei mahdollisissa selvityksissä omasi katoa.
Eli minäkin voin joutua vastuuseen?
Aviopuolisona, mikäli omaisuutta on yhdessä tai on osoitettavissa, että olet ollut tietoinen.
Tämä alkoi olla jo vakavaa.
Mietin pitkään pihalla seuraavana iltana Mirrin kanssa, vaikka kylmyys tihkui luihin. Marraskuu kääntyi kalpeaksi, maa jäätyi. Kissakin oli hiljainen.
Myrkyllinen mies ei ole aina se, joka kiljuu ja särkee astioita. Joskus hän on se, joka ei pinnistele nähdäkseen sinua ihmisenä. Olet vain olennainen osa koneistoa.
Tein päätöksen.
Ilkka auttoi laatimaan hakemuksen omaisuuden jakoon. Kaikki paperini kasasin asuntokauppa, materiaalikuitit, piirustukset löytämästäni kansiosta. Kaikki osoitti: talo rakennettu avioliiton aikana, ainakin osin minun rahoillani.
En maininnut Tapanille mitään. Elin kotona edelleen, juttelimme lyhyesti ja asiallisesti. Hän näytti pitävän käytöstäni pitkänä mökötystaukona.
Samaan aikaan Pirkko, joka työskenteli yritystarkastusten parissa, sai läheisiltään tietoa. Hän soitti:
Anneli, täällä on uusi yritys rekisteröity keväällä. Toisena omistajana Ilona Rantanen.
Olin hiljaa.
Anneli?
Kuulin. Ymmärrän kyllä.
Se ei ole pelkästään henkilökohtaista, vaan rahallista. Voi olla, että osakkuus mahdollistaa omaisuuden siirrot toiseen yhtiöön. Sinun pitää toimia nopeasti.
Soitin Ilkalle heti. Hän sanoi:
Jos mies on siirtämässä omaisuutta yhtiöön jossa mukana kolmas osapuoli, pyydämme tuomioistuimelta turvaamistoimia. Silloin saamme haltuun kaiken ennen kuin sitä ehditään siirtää.
Seuraavana aamuna, Ilkan luona, laitoimme hakemukset sisään. Ilkka kertoi jokaisen paperin sisällön ja tarkoituksen, ja kirjoitin kaiken ylös. Tajusin, että juridinen puolustaminen ei ole niin pelottavaa kuin olin ajatellut: tarvitsee vain tietää oma tavoitteensa ja löytää ammattilainen, joka astuu rinnalle.
Kun astuin ulos, ensimmäinen lumi satoi Helsingissä. Makuuni lempeää, hiljaista. Ajattelin: tämä on kunnioitusta itselle. Nousit lattialta, et jäänyt makaamaan.
Tapani sai tietää toimenpiteistä viikkoa myöhemmin. Soitti, kun olin Prismassa.
Mitä oikein tapahtuu?
Mihin viittaat?
Sain juuri tiedon tuomioistuimesta. Turvaamistoimia? Oletko hakenut omaisuuden jakoa?
Olen.
Oletko sievosesti tullut hulluksi? Koska yksi keskustelu meni pieleen?
Ei yhden keskustelun vuoksi. Kaksikymmentäkuusi vuotta, Tapsa. Nyt on minun vuoroni käydä kassalla. Soitetaan kotona.
Laitoin puhelimen pois. Kädet eivät tärisseet. Äänikin oli tasainen.
Kotona keskustelu oli vaikea. Tapani hermostui, kulki olohuoneessa edestakaisin, puhui koko ajan päälle.
Anneli, tämä talo on minun. Minä rakensin. Minä maksoin.
Rahoilla, joista kolmasosa tuli minun asuntoni myynnistä. Minulla on paperit.
Sehän oli lahja! Sinä halusit auttaa!
Halusin sijoittaa yhteiseen kotiin. Ja sinä teit siitä yksin sinun. Se ei ole sama asia.
Oletko jutellut lakimiehen kanssa selkäni takana?
Kuten sinäkin olet perustanut firman Ilonan kanssa selkäni takana.
Hiljaisuus.
Mitä tarkoitat?
Tarkoitan Ilonaa, teidän yhtiötänne. Rekisteröity tänä vuonna.
Hän istui. Katsoi minua eri tavalla kuin ennen, ehkä pienellä kunnioituksella, ehkä jo vihalla.
Olet valmistautunut hyvin.
Niin, olen. Sinä opetit ajattelemaan, että pitää olla hyödyllinen. Nyt olen hyödyllinen itselleni.
Hän ei sanonut mitään. Hänen kahvinsa jäähtyi pöydällä meidän välissämme.
Anneli, voidaan sopia asiat rauhassa.
Voin keskustella. Ainoastaan lakimiesten kautta.
Seuraavat kolme kuukautta olivat järjestelytyötä, paperisotaa, kokouksia. Ilkka oli juuri se mies, jonka tarvitsin. Hän ei lupaillut liikoja, oli rehellinen: tässä on vahva näyttö, tässä ei. Kaikki piti vain tehdä huolellisesti.
Samalla kävi ilmi, että Tapanilla tosiaan oli kiinteistökaupunkuvioidensa kanssa ongelmia. Ei rikosasiaa, mutta verottaja tarkisti useita järjestelyjä. Tämä kääntyi minulle eduksi: Tapanin neuvotteluasema heikkeni. Lopulta saavutettiin kauppasopimus, jossa sain talon omaan nimiini. Tapanille jäi osa muista varoista, joiden laillinen kohtalo oli muutenkin epävarma. Ilona ei halunnutkaan ottaa Tapanin velkoja kantaakseen, ja heidän sopimuksensa rakoili pahasti.
Kuulin tämän Pirkolta.
Ilona vetäytyi heti, kun alkoi haista ongelmilta.
Järkevä nainen, sanoin rauhallisesti.
Et suutu?
En Ilonalle. Hän toimi itselleen oikein. Minä en. Ongelmahan olikin siinä.
Paperit allekirjoitettiin helmikuussa. Toppatakkihaalarit päällä, Ilkka vieressä. Tapani istui juristinsa kanssa vaitonaisena. Emme puhuneet lähes mitään, vain allekirjoitukset. Yksi katse Tapanilta, johon vastasin neutraalisti.
Ilkka puristi kättäni.
Sait sen, minkä tarvitsit.
Hoidin mitä oli minun hoidettava, sanoin.
Se riittää.
Tapani lähti samana päivänä. Otti mitä papereissa sovittiin ja lähti. En katsonut ikkunasta, kun muuttokuorma valmistui. Keittiössä järjestelin hyllyä, heitin pois vanhoja kippoja, säästin hänen vanhan mukinsa. Ei kukaan sitä tarvitse, mutta tulkoon kuitenkin hyllyyn mukeja tarvitsee aina.
Talo oli nyt minun. Oikeasti, laillisesti, fyysisesti minun. En vielä osannut iloita ehkä enemmänkin tunsin tilaa. Hiljaisuutta, joka oli minun hiljaisuuteni, ei sitä taukoa miehen läsnäolon välillä.
Kevät tuli aikaisin. Omenapuussa vihersi jo maaliskuun lopulla. Kävelin pihalla aamukahvin kanssa ja tuijotin vanhaa kippuraa puuta. Jämerä kuori, mutta elossa.
Mirri hiippaili perässäni, venytteli terassilla ja painoi silmät kiinni.
Illalla soitti Pirkko.
Miten menee?
Ihan hyvin. Tänään raivasin omenapuun alta vanhan linnunpesän. Tyhjä tietenkin.
Symbolista. Anneli, onko sinulla jotain suunnitelmia?
On yksi ajatus. Yläkerta on tyhjä. Alan vuokrata sitä. Saan tasaista tuloa. Ja ehkä ilmoittaudun kursseille. Olen aina halunnut maalata, jo nuorempana. Se vaan jäi.
Maalauskursseille?
Älä naura.
En! Minusta tuntuu, että ensimmäistä kertaa puhut siitä, mitä sinä haluat, et siitä, mitä joku muu tarvitsee.
Niin… ehkäpä.
Pirkko oli hiljaa hetken.
Hyvä. Oikein hyvä.
Parisuhteista ajattelen nyt toisin kuin ennen. En katkeroituneena tai haluten muuttaa mennyttä. Enemmän ehkä kummeksuen, miten helposti ihmiset antavat asettua rooleihin, muuttuvat toisiksi ilman että edes huomaa.
Minun avioerotarinani ei ollut riitelyä tai vuodatusta. Se oli laatikko papereita vanhojen Suuri Käsityö -lehtien alla, hiukan väsynyt mutta rauhallinen lakimies, ensimmäinen aamu kun en laittanut aamiaista enkä kuollut. Finanssiosaamista naisille ei ole hyvätuulinen pankkiluennot, vaan se, että osaat mennä kysymään: kenellä on nimi yhteisessä kodissa?
Kesäkuun lopulla näin Tapanin sattumalta. Olimme molemmat jonossa Järvenpään palvelutorilla. Hän huomasi minut ensin.
Hei, hän sanoi.
Hän näytti toisenlaiselta. Laihtuneelta, väsähtäneeltä, puku vähän rypyssä.
Hei vain.
Seisottiin hiljaa ohikiitävä hetki.
Mitä kuuluu? hän kysyi.
Hyvää. Entä sinulle?
Selvittelen asioita. Niitä on riittänyt.
Niin kai, sanoin. Niin käy joskus.
Hän katsoi silmissä jotakin, mitä ei ennen ollut; ehkä myöhäistä ymmärrystä. Ehkä hämmennystä.
Anneli, minä halusin…
Tapsa, älä. Oikeasti. En kanna vihaa enkä surua. Kaikki on jo ohi. Ei ole tarvetta.
Oma vuoroni tuli. Käännyin palvelevan tiskin puoleen, ojensin paperit.
Kun vilkaisin taakseni, hän oli jo toisaalla. Palasin ulos oven kautta.
Aurinko paistoi, kesä oli täysi. Tuoksui lämpimältä asfaltilta, läheisestä pihasta leijui tuore lehmuksen haju. Nostin kasvot aurinkoon, suljin silmät hetkeksi.
Sitten puhelin soi. Pirkko.
No, menikö läpi?
Meni. Kaikki kunnossa.
Hienoa! Kuule, täällä olisi lauantaina akvarellinäyttely, lähdetäänkö?
Totta kai.
Miltä sinusta nyt tuntuu?
Olin hetken hiljaa. Katsoin ulos, tarkkailin kadun ihmisvilinää ja poutapilviä, näin kuinka haavan siemenpöly leijui hiljaa vailla huolia tai tarkoitusta.
Olen ihan hyvin, nyt. En huippuonnellinen, en läpeensä katkera, mutta rauhallinen. Oikeasti rauhallinen.
Se on paljon, Anneli.
Niin, se on jo aika paljon.
