Isä ei ole huonompi kuin äiti
Toisen miehensä, Juhanin, Annikki tapasi vapaaehtoistyöleirillä Kainuussa, missä pelastettiin majavien pesiä salametsästäjiltä. Hän oli tullut sinne kymmenvuotiaan poikansa Sakarin kanssa.
Juhani oli koko hankkeen sielu ja moottori biologihörhö, jonka silmissä paloivat Lapin revontulet. Erikoisia retkiä hän järjesti lapsuudenystävänsä kanssa, ja se oli sekä henkireikä että sivutulo.
Kolmannesta päivästä lähtien Annikki kompastui märällä rantakalliolla, nyrjäytti nilkkansa ja jäi istumaan sammaleiden sekaan. Kävi ilmi, että Juhani ei ollut vain innokas luontomies vaan myös lääkäri tuota pikaa hän sitoi nilkan jämäkällä huivilla, kantoi loukkaantuneen naisen harmaaseen telttaan, ja viikon ajan piti häntä kuin pikkulasta.
Sillä välin, kun Sakari auttoi tutkijoita pesien tarkkailussa ja kiikareiden puhdistamisessa, aikuiset tunsivat oudon kipinän. He olivat kuitenkin pidättyväisiä molemmilla oli takanaan huonoja kokemuksia ja he pelkäsivät antaa periksi onnelle.
Loman jälkeen Annikki sukelsi töihin, yrittäen hautautua mainostoimiston kiireisiin ja unohtaa omituisen, hieman epätodellisen kesäseikkailun. Juhanikin ajatteli sen jäävän hetkelliseksi tuttavuudeksi, mutta kahden viikon kuluttua hän jo selvitti Annikin kotiosoitteen.
Puolen vuoden päästä he muuttivat yhteen, vuoden päästä menivät naimisiin.
Juhani heittäytyi uuteen rooliinsa täydellä sydämellä. Hän oli aina halunnut lapsia, muttei ehtinyt työn ja harrastusten vuoksi. Sakari, joka oli kasvanut äidin ja mummolan turvissa, kiintyi nopeasti uuteen isäpuoleen niin, että pian kutsui häntä isäksi. He ostivat avaran asunnon Taka-Töölöstä, näkymä ulottui Hesperian puistoon. Sitten he alkoivat yhdessä haaveilla tyttärestä. Annikki oli pitkään toivonut lasta, ja nyt molempien toiveet osuivat yksiin. Nimi valittiin jo etukäteen Kerttu. Tuntui, että elämä oli kauniisti kohdallaan.
Mutta kaikki muuttui, kun syntyivät kaksoset. Kertun lisäksi vanhemmat saivat pojan, joka sai nimekseen Veikka. Annikin maailma täyttyi harsokankaista, puurosta ja unettomista öistä. Häntä auttoi äiti minkä jaksoi. Juhani otti vastaan työpaikan suurkaupungin lääkeyhtiössä, varmistaakseen perheen toimeentulon. Pitkät työmatkat ja raportit täyttivät hänen aikansa. Äkkiä Juhani huomasi, ettei oikeastaan halunnut palata kotiin, missä vauvat huusivat eikä väsynyt vaimo jaksanut keskustella päivän filosofiasta tai laskea pilviä olohuoneessa.
Mies ajatteli: elättäjällä kuuluu olla omaa aikaa ja ansaittua lepoa. Mutta Annikki oli vakuuttunut siitä, että lapset ovat yhteinen vastuu, ja miehen on osallistuttava arjen puuhiin. Riidat yleistyivät harva keskustelu päättyi ilman kinastelua vanhemmuuden jakamisesta.
Aamujen pelastus oli päiväkoti. Kaksoset eivät olleet vielä kolmekaan, kun Annikki palasi graafikon töihin. Sakari ryhtyi suureksi avuksi. Tunnelma kotona keveni mutta vain hetkeksi.
Kului kaksi vuotta. Sitten Juhani rakastui. Uusi kollega yhtä innostunut työstään, vapaa ja viehättävä, juuri kuten Juhani oli joskus ollut. Hän ei salannut mitään, rehellisyydestään kipeänä tunnusti Annikkille ja ehdotti, että ero olisikin viisainta.
Autan sinua ja lapsia, lupaan. Asuntoasia ratkeaa ensi vuoden aikana. Pyydän nyt vain, että keräät lapset ja muutat äitisi luo. Avioerohakemuksen jätän itse.
Eikö ole outoa, että asunnon ostimme nimenomaan isoa perhettä varten? Annikki totesi rauhassa.
Älä vaikeuta! Tarjoan asiallisen eron! Juhani kiehahti.
Mietin asiaa, Annikki vastasi yhtä tyynesti.
Viikon kuluttua hän ilmoitti päätöksensä:
Sinä rakastuit toiseen, sellaista sattuu. Mutta lapset eivät ole vain minun, vaan myös sinun. Ja he ovat aina meidän. En riitele kämpästä, vaikka voisin voitte hyvin asua siinä uuden vaimosi kanssa. Mutta vanhemmuus jaetaan. Otan mukaan Sakarinin ja Kertun. Veikka jää sinun luoksesi.
Juhani oli mykistynyt.
Oletko hullu? Miten muka kasvatan taaperoa yksin? Minullahan on työ! Lapsi tarvitsee äitiä!
Ihanko totta? Annikki nosti kulmakarvaansa. Tätähän olet aina halunnut, omia lapsia, perhettä. No nyt se on tässä. Minäkin käyn töissä, huomasitko? Jos sinä rakennat uutta elämää, miksi minä huolehtisin kolmesta lapsesta yksin? Otat edes yhden vastuullesi. Reilua, eikö?
Seurasi riita.
Juhani paiskasi oven kiinni ja meni itku kurkussa valittamaan ystäville ja sukulaisille. Kaikki olivat äimistyneitä. Annikille soiteltiin, moitittiin, aneltiin, syytettiin julmuudesta. Hänen oma äitinsä totesi, ettei anna tätä koskaan anteeksi. Annikki pysyi päätöksessään: Miten isä on sen huonompi? Hän rakastaa lapsiaan! Ja sitä paitsi, Veikka ei enää ole vauva, hyvin omatoiminen poika.
Juhani, tyrmistyneenä ja nurkkaan ahdistettuna, suostui. Hänen oma äitinsä ei voinut auttaa terveyssyistä. Uusi rakkaus, nähtyään yksinhuoltajaisän arjen, katosi kolmen viikon jälkeen vieraan pojan hoito ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa.
***
Kolme kuukautta kului.
Eräänä iltana Annikki tuli hakemaan Sakaria, joka oli isällään yökylässä. Juhani avasi oven. Asunto oli siisti, puurotuoksu leijui keittiössä, ja Veikka leikitti legoilla lattialla.
Juhani näytti väsyneeltä, mutta jotenkin tyyneeltä.
Tule peremmälle, hän sanoi hiljaa.
Sakari juoksi hakemaan kamppeitaan. Keittiöön jäi hiljaisuutta.
Ensimmäiset viikot, Juhani alkoi, vilkuilematta Annikkia, vihasin sinua aivan suunnattomasti. Tuntui kuin se olisi ollut karmein kosto. Mutta sitten… Sitten opin tuntemaan Veikan. Hän pitää eniten tomaatista ja appelsiinista. Pelkää imuria. Rakastaa rakentaa. Hengittää syvään unen aikana. Nukahtaa vain, jos selkää rapsuttaa.
Hän katsoi Annikkia.
Olen oikea isä hänelle nyt. En vain viikonloppuisin, vaan arjessa. Joka päivä.
Annikki kuunteli hiljaa.
En aio pyytää anteeksi kaikkea mennyttä. Mutta… olen kiitollinen tästä, Juhani nyökkäsi pojan suuntaan. Tästä, mikä on minun ja Veikan välillä.
Minä tiesin, Annikki lopulta vastasi.
Mitä tiesit? Että pärjään?
Sen tiesin heti. Mutta ennen kaikkea, että rakastat häntä. Oikeasti. Vain sillä tavalla. Me ollaan aina oltu äärimmäisyyksien ihmisiä, Juhani. Rakkaudessa, töissä, ja kuten huomaat vanhempina.
Oliko tämä siis kostoa?
Annikki hymyili, ja astuessaan jo keittiöstä pois, vastasi:
Ei. Tämä oli ainoa keino nähdä sinussa uudestaan se ihminen, jonka kanssa menin naimisiin. Ja ehkä minä onnistuin.
Hän lähti, jättäen miehen ja heidän yhteisen poikansa hiljaiseen asuntoon. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan molemmat ymmärsivät: vaikka avioliitto oli hajonnut, perhe oudon, välillä kipeänkin, unen logiikalla oli silti jäänyt jäljelle.
