Perhekoe
Elina ei ollut tuntenut itseään näin onnelliseksi vuosiin. Pitkät yksinäisyyden vuodet, jolloin jokainen päivä hukkui samankaltaisuuteen, olivat vihdoin jääneet taakse. Hänen elämäänsä oli tullut Samuli mies, joka käänsi koko totutun maailman ylösalaisin. Samuli ei muistuttanut ketään niistä, joita Elina oli aiemmin tavannut. Hänessä oli lempeyttä, huolenpitoa, arkista lämpöä
Elina näki Samulissa vain hyviä puolia. Mies osasi olla tukena vaikeina hetkinä ja hänen kanssaan pystyi keskustelemaan kaikesta mahdollisesta vakavista asioista aina niihin pienimpiin arjen ilmiöihin. Samuli ei suuttunut turhasta, ei järjestänyt näyttäviä kohtauksia eikä yrittänyt painostaa Elinaa mihinkään. Elina oli varma: vihdoin hän oli löytänyt sen, jota oli aina kaivannut.
Yhtä asiaa ympäröivä naapurusto ei voinut jättää huomaamatta: Samuli oli kahdeksan vuotta nuorempi. Elinalle asia oli merkityksetön, sillä hänen sydämessään ikä oli vain numero. Aito läheisyys syntyi luottamuksesta ja hellyydestä, joiden varaan heidän suhteensa rakentui.
Naapuritalojen vanhemmat rouvat eivät jättäneet paria rauhaan. Kun Elina kulki Samulin kanssa pihan poikki, silmissä poltti ylenkatse ja suupielissä kävi supatus. Joskus joku uskalsi sanoa suoraan:
Varo vain, ettei vahinkoa satu. Sinun Jaanasi on jo viidentoista, nätti ja sirorakenteinen. Oletko aivan varma, ettei sinun miesystäväsi vilkuile häntä?
Elina huokasi yrittäen pysyä tyynenä. Hän tiesi tasan tarkkaan, että tällaiset sanat olivat pelkkiä pahansuopia kuvitelmia, syntyneitä kyökkijuorujen maailmasta.
Älkää puhuko typeryyksiä, hän vastasi napakasti. Samuli on aikuinen ja viisas mies, eikä laskeudu sellaiseen. Hän rakastaa minua.
Elinan äänessä kajahti varmuus. Hän luotti Samuliin ja heidän yhteiseen tarinaansa. Elina välitti vain siitä, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan. Vieraat puheet eivät olleet tärkeitä.
Samuli itse käyttäytyi viileän rauhallisesti naapureiden nähden; hän vain kohotti kulmiaan ja antoi eleestään ymmärtää: En ole kiinnostunut. Mutta kahden kesken Elinan kanssa hänen hillitty malttinsa suli. Samuli kiihtyi, kävi kädellään läpi hiuksiaan ja parahti:
Kuule nyt, mikä ihmisiä vaivaa! Kuvittelevat kuin olisimme jossain halpahintaisessa saippuasarjassa. Eivätkö muut ymmärrä pitää nokkaansa omissa asioissaan?
Elina laski lempeästi kätensä Samulin kädelle rauhoittaakseen häntä. Hänen äänensä oli lämmin ja vakaa:
Anna olla. Ne ovat katsoneet liikaa telkkaria ja alkaneet puhua soopaa. He eivät tunne sinua. Sitten vielä pyytävät anteeksi.
Jos Elina ja Samuli pystyivätkin kääntämään selkänsä kylän juoruille, Jaanalle tilanne oli kuin avohaava. Tyttö oli tottunut siihen, että äidin huomio kuului hänelle iltaisin he istuivat keittiössä, juttelivat elämästä ja joivat teetä. Nyt suurin osa ajasta tuntui valuvan Samulin puoleen. Ja pahinta kaikessa: Samulilla riitti sanottavaa Jaanan elämäntyylistä.
Eräänä iltana, kun Samuli huomautti Jaanalle ettei hänen ikäistensä kuuluisi kuljeskella öisin, Jaana ei enää kestänyt. Hän ryntäsi äitinsä luokse, kädet viuhtoen, ääni väristen:
Äiti, miksi me tarvitaan häntä? Meillä oli hyvä näin kahdestaan, ilman käskyjä ja määräyksiä. Nyt tämä uusi mies sanelee kaiken!
Elina huokasi, mielessään pieni ärsytys. Hän nojautui sohvan selkänojaan, katsoi tytärtään vakavana:
Samuli on aivan oikeassa sinun ikäisesi joutuvat helposti vaikeuksiin yöllä hortoillessaan. Katso uutisia, jos et usko.
En kulje yksin, vaan kavereiden kanssa! Jaana vastasi, polkaisten jalallaan.
Mitä ne kaverit tekevät, jos vastassa on aikuinen mies? Ei mitään. Elina piti kannastaan kiinni.
Jaana mykistyi, silmät kiukusta punaisina. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja huusi oven suuhun:
Voi aivan sama! Jään omaan huoneeseeni. En tule syömään.
Ovi paiskattiin kiinni. Äänestä jäi soimaan kalsea kaiku koko asuntoon. Elina istui sohvalla ja yritti ymmärtää, miksi oma lapsi käyttäytyi niin vastuuttomasti.
Missä hän oli mennyt vikaan? Sama kysymys palasi Elinan mieleen yhä uudelleen ja viilsi sisältä. Olihan kaikki ollut ennen yksinkertaista: hän oli tavannut miehen, jonka kanssa tunsi olevansa nainen, jonka kanssa yksinäisyys muuttui lempeydeksi. Uuden rakkauden piti olla helpotus pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Miksi Jaana suhtautui Samuliin niin torjuvasti? Elina yritti katsoa asioita tytön silmin viisitoista oli vaikea ikä, maailma täynnä uhkia ja muutokset pelottivat. Ennen äiti kuului vain hänelle, äiti oli turva, tuki ja ystävä. Nyt perheessä oli ulkopuolinen, joka varasti osan äidin ajasta ja alkoi laatia sääntöjä.
“Et kai ymmärrä, että äiti kaipaa myös rakkautta ajatteli Elina katsellen auringonlaskua ikkunasta, toivoen että tytär vielä joskus näkisi Samulin aidon huolenpidon ja hyvyyden.
***************************
Aamu oli harmaa ja nihkeä. Elina heräsi vasta, kun Jaana seisoi sängyn vieressä tukka pörröllä, silmät kiukusta leiskuen, nyrkit puristuneina.
Se ei päästä minua Annin mökille! hän kirkaisi ja ääni vapisi vihasta. Äiti, Samulilla ei ole oikeutta estää minua!
Samuli seisoi ovensuussa, kädet puuskassa ja kasvoilla päättäväisyys. Hän ei puuttunut keskusteluun vaan antoi asioiden edetä itsestään.
Elina nousi sängyssä istumaan ja yritti saada ajatuksensa kasaan, uni samantien kadoten.
Enkä päästäisi minäkään, hän sanoi, pitäen äänensä tasaisena, joskin sisältä jo kuohahti Annistasi tiedetään koko kaupungissa, minkälaisissa juhlissa hän pyörii. Et ole vielä valmis siihen seuraan.
Olen jo viisitoista! Jaana huusi, polkaisten jalkaansa osaan päättää itse!
Elina nousi rauhallisesti, heitti aamutakin ylleen ja katsoi tytärtään kovalla varmuudella:
Ensin suoritat koulun ja hankit ammatin ja sitten elät sääntöjesi mukaan. Niin kauan kuin minä elätän, noudatat minun sääntöjäni.
Tytär jähmettyi paikalleen, ilme epäuskoinen.
Sinun sääntöjäsi? hän kuiskasi, äänessä kitkerä pettymys Onpa hauskaa. Sinulla menee hyvin Samulin kanssa, mutta minun elämäni on kielletty!
Elina yritti pitää itsensä kasassa, vaikka sanat sattuivat. Hän puri hammasta ja vastasi:
En kiellä, huolehdin. Olet minun lapseni. En halua, että sinulle käy huonosti.
Mutta minä haluan elää omaa elämääni! Jaana huusi takaisin Sinulle ei ole väliä, mitä minä haluan, kunhan Samulisi viihtyy!
Samuli astui askeleen lähemmäs Elinaa, mutta nainen pysäytti tämän katseellaan: Anna minun hoitaa tämä. Mies jäi seisomaan ovensuuhun, huolestuneena.
Jaana, kuuntele. En halua rajoittaa sinua, vaan toivon, että olisit varovainen. Sinulla ei ole vielä kokemusta, et näe vaaraa.
En halua, että päätät puolestani! Jaana ryntäsi ovesta ulos Lähden kuitenkin! Ilman lupaanne!
Elina istahti tuolille ja tunsi väsymyksen vyöryvän päälleen. Samuli tuli ja laski kätensä varovasti hänen olkapäälleen.
Pitäisiköhän mennä hänen peräänsä? mies kuiskasi.
Ei nyt. Anna hänen rauhoittua. Puhutaan myöhemmin. Elina katsoi ulos, missä tummat pilvet väistyivät, auringon kajastus tunkien esiin. Hän uskoi, että tämä päivä voisi vielä tuoda jotain hyvää.
Jaana paukautti oman huoneensa oven niin että seinät tärähtivät. Tyttö heittäytyi sängylle, kasvot tyynyyn, ja jäi siihen. Sisällä myllersi raivo, pettymys, haavoittuva oikeudentunto kaikki sekoittuneena.
Hän kuunteli asunnon ääniä; äiti ja Samuli juttelivat olohuoneessa, kävivät keittiössä, palasivat taas. Jaana pysyi piilossa. Nälkäkin pysyi loitolla ylpeydellä.
Päivä kului hitaasti ja hämärtyi iltaan. Jaana vääntelehti sängyssään, kännykkä jäi välillä käteen, välillä lensi syrjään sama vaatimus mielessä: “Miksi ne eivät ymmärrä? Miksi he päättävät puolestani? En minä ole lapsi!”
Hitaasti illan aikana viha haihtui ja tilalle jäi vain väsynyt tyhjyys. Jaana vilkaisi itseään peilistä. Silmät punaiset, hiukset takussa. Hän huokaisi ja huomasi olevansa enemmän nälkäinen kuin katkera.
Hiljaa hipsien hän meni keittiöön, otti jääkaapista juustoa ja leipää, kaatoi lasin mehua. Hän alkoi hyräillä, hiljaa ensin, sitten yhä rohkeammin. Yhtäkkiä Elina ilmestyi kynnykselle.
Taisi mieli rauhoittua Elina totesi rauhallisesti. Aiotko pyytää anteeksi käytöstäsi?
Jaana vilkaisi nopeasti äitiään, naurahti ivallisesti:
En. En ole tehnyt mitään anteeksipyydettävää.
Elina käänsi selkänsä ja nojautui pöytään.
Mietipä tarkkaan, hän sanoi napakasti mutta rauhallisesti. Samulin kanssa lähdemme kohta ystäville kyläilemään. Nyt jäät yksin kotiin.
Jaana kohautti olkiaan ja voitelu leipäänsä.
Ei haittaa, tehkää mitä huvittaa.
Viimeiset sanat olivat hiljainen mutina, mutta Elina kyllä huomasi. Hän pysähtyi ovelle.
Sanoitko jotain?
Et kuullut oikein.
Elina katsoi tytärtään vielä hetken, sitten lähti. Jaanan hyräily vaimeni päässä jo kypsyi suunnitelma: pian Samuli katoaisi heidän elämästään.
Niin kauan kuin voitte
*************************
Elina selasi papereita töissä, kun puhelin alkoi väristä taskussa. Samuli ei tavallisesti soittanut päivisin, sillä tiesi, että Elina oli toimistolla aina kiireinen.
Samuli? Onko kaikki kunnossa?
Luuriin vastasi tyyni naisen ääni:
Täällä on Helsingin keskussairaalan hoitaja. Tämän puhelimen omistaja tuotiin juuri meille. Voitteko tulla paikalle?
Aika pysähtyi. Elina tunsi kylmän aallon rintaansa. Hän puristi puhelimen tiukemmin käteen.
Tietenkin. Olen tulossa heti…
Hän ei jäänyt kuuntelemaan ohjeita, vaan kiirehti takki kädessä ulos ovesta. Työkaverit vilkaisivat häntä kysyvästi, mutta Elinan päässä pyöri vain yksi ajatus: “Kunpa kaikki olisi hyvin.”
Puolen tunnin päästä hän oli sairaalalla, ja se näky vei voimat: Samuli makasi sängyssä, kasvoissa mustelma, huulessa verta. Silti hän jaksoi virnistää Elinalle.
Samuli! Elina tarttui hänen käteensä. Mitä ihmettä tapahtui? Kuka teki tämän?
Samuli huokaisi ja käänsi hitaasti päätään:
En tiedä. Huusi jotain Jaanasta. En edes ymmärtänyt, kuka se oli…
Elina tunnisti syyllisen heti. Jari, entinen mies, jonka kanssa hän oli kamppaillut vuosia.
Älä huoli, selvitän tämän Elina puristi Samulin kättä kiihkeästi. Lähden nyt heti.
Samuli nousi kiihkeästi huolimatta kivusta.
Elina, älä mene yksin! Soita ainakin veljellesi. On vaarallista.
Elina jäi tuijottamaan miestä. Hän näki kivun Samulin kasvoilla mutta myös huolen itsestään. Se liikutti syvältä.
Hyvä on, nainen vastasi rauhallisena. Soitan.
Hän tarttui puhelimeen, valitsi veljensä numeron ja selitti tilanteen. Odotellessaan vastausta hän katseli Samulia, joka oli sulkenut silmänsä. Hänen kädestään tuntui kasvavan voimaa.
Kaikki järjestyy vielä Elina uskotteli yhtä paljon itselleen kuin Samulille.
*********************
Elina ryntäsi sisään entisen miehensä asuntoon. Jari seisoi eteisessä, kädet taskuissa ja uhmakas ilme kasvoillaan. Alkuun Elina ei jaksanut teeskennellä kohteliaisuutta.
Aiotko vielä jatkaa tätä? hän aloitti, katse suoraan miehessä. Katsotaan, kuka lopulta jää yksin.
Jari säpsähti, kasvot punastuivat raivosta.
Mitä sinä ajattelit, kun toit jonkun miehen meidän kotiin? Tyttärestä pitäisi välittää!
Elina ei väistynyt.
Minä olen välittänyt Jaanasta viisitoista vuotta. Sinä lähdit, kun tyttö oli alle kaksivuotias. Nytkö alat syyttää minua?
Jari löi nyrkillä seinään niin että valokuvat tärisivät.
Hänellä on silmät Jaanassa! Minä vaikka hakkaan sen miehen, jos hän koskee!
Elina sulki kädet rintansa yli, katse jääkylmä.
Milloin muka olisi ehtinyt? Samuli tulee töistä myöhemmin kuin minä, viikonloputkin olemme kotona yhdessä. Jaana vain ei pidä Samulista, siksi keksii tällaisia.
Oma tyttöni ei valehtele! Jari lähestyi agressiivisena Vien hänet luokseni pysyvästi.
Elina naurahti kuivasti.
Muka kestää sinun kanssasi viikonkaan. Sinulla ei ole rahaa edes omiin menoihin, saati teinitytön vaatimuksiin. Hän juoksisi heti takaisin.
Jari siristi silmiään.
Ei juokse. Sitä paitsi, hän korotti ääntään, Jaana pyysi itse päästä luokseni. Ei halua asua sinun uuden miehen kanssa. Pelkää.
Elina jähmettyi hetkeksi, mutta kokosi itsensä nopeasti.
No, olkoon. Aika näyttää. Minä jään odottamaan. Kyllä hän tulee takaisin.
Ei tule, Jari sanoi mutta äänessä epäröintiä.
Elina kääntyi ikkunaan ja katseli pihan lapsia. Hän tunsi Jaanan oikut, loukkaantumiset, raivonpuuskat. Meneminen isän luo oli iso teko.
Tajuatko mitä teet? hän kysyi hiljaa selin. Yrität käyttää häntä minua vastaan. Hän on viisitoista, elävä ihminen.
Jari kohautti olkiaan.
Tyttäreni, minulla on oikeus.
Elina kääntyi ja hänen katseensa oli terästä.
Todista sitten, että osaat olla isä. Osoita, että hänen onnensa merkitsee enemmän kuin sinun kostosi.
Jari jäi hetkeksi sanattomaksi, sitten kuitenkin ärähti:
Sinä puhut onnesta olet pilannut kaiken.
Elina huokaisi, suru kuristi kurkkua.
Yritin rakentaa normaalin elämän meille kaikille. Sinä vain haluat hajottaa kaiken.
Katsotaan, kuka voittaa Jari heitti lähtiessään Jaana itse päättää…
*********************
Samuli sai lähteä sairaalasta kosteana, koleana päivänä. Hän veti syvään henkeä, paljasti arat keuhkot raittiille ilmalle elämä tuntui taas arvolta pitkien kivuliaiden päivien jälkeen.
Elina oli vastassa oven ulkopuolella, kietoutuneena villakangastakkiin. Nähdessään Samulin hän käveli nopeasti tätä kohti, sitten hidasti, ettei satuttaisi miestä. Elinan silmissä oli iloa, huolta, kiitollisuutta kaikki kietoutuneina pitkän piinan päättymiseen.
Nyt mennään kotiin, Samuli yritti vitsailla tarttuen hellästi Elinan käteen. Vihdoin.
Matkalla kotiin Samuli ei kertaakaan sanonut pahaa sanaa tapahtuneesta. Päinvastoin hän lohdutti Elinaa, joka puristi kättään hermostuksissaan.
Et ole syyllinen mihinkään, hän sanoi painokkaasti. Yhtään mihinkään. Eihän kukaan arvannut tällaisia.
Kun joku ehdotti poliisiasian tekemistä, Samuli pysyi maltillisena.
Jos minun tyttäreni olisi sanonut, että joku mies ahdistelee, olisin varmaan tehnyt saman. Hän vain puolusti lastaan.
Hän ei kantanut kaunaa Jarille. Otti kaiken vastaan osana elämää, ikävänä mutta nyt jo taaksejääneenä.
Muutaman päivän päästä Jaana palasi kotiin. Hän hiipi sisään hiljaa, katse maahan. Käsiin oli pakattu hedelmiä kömpelö mutta sydämellinen ele.
Minä haluan puhua, hän kuiskasi.
Samuli ja Elina vilkaisivat toisiinsa. Samuli nyökkäsi, että Elina aloittaa.
Kulta Elina yritti aloittaa.
Kaikki oli vale Jaana purskahti. Keksin kaiken itse. En arvannut, että näin käy. Halusin vain, että Samuli lähtisi. Että kaikki olisi kuten ennen.
Hänen äänensä särkyi ja kyynel vierähti poskelle.
En uskonut, että isä hakkaisi häntä. Luulin, että hän vain pelottaisi. Nyt hävettää ja pelottaa.
Samuli astui varovasti Jaanan viereen.
En kanna vihaa, hän sanoi pehmeästi. Sait pelästyä ja hukkua tunteisiin. Mutta nyt tunnustit, ja se on kaikkein tärkeintä.
Jaana nyyhkytti ja Elina kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Kaikki järjestyy. Yhdessä, Elina lupasi.
Sitten Jaana päätti.
Muutan isän luo hetkeksi, hän sanoi illalla Elinalle kun Samuli oli nukkumassa. Isäkin tarvitsee aikaa. Minäkin. Haluan yrittää. Ehkä pystymme olemaan perhe.
Elina puristi tytärtään.
Olet rohkea olen ylpeä sinusta.
Jaana hymyili väkisin kyynelten läpi.
Vasta nyt tajusin äidin onni on myös minun onneni. Jos sinä olet onnellinen hänen kanssaan, niin kaikki on kuten pitää.
Sinä iltana kodissa oli hiljaista. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuus ei painanut, ei haastanut huolia. Se oli pehmeää, lohdullista lupaus siitä, että joskus kaikki vielä järjestyy. Että arvet paranevat. Ja että edessä odottaa uusi alkuAamulla Elina jäi hetkeksi seisomaan eteiseen Jaanan lähdettyä, iltaan asti hiljaisuuden viipyessä asunnossa. Keittiön ovi narahti, kun Samuli sujahti Elinan viereen, käsi kurottui hänen harteilleen, tuttu ja varovaisen lämmin ele. Yhdessä he katsoivat ikkunasta kevään ensimmäisiä kukkia, jotka olivat nousseet kalliolle pakkasten jälkeen pieniä, hauraan sinisiä, mutta silti itsepintaisesti elossa. Jossain kaukana Jaanakin ehkä huomasi samanlaisen kukkapuskan aukeavan uuden elämänsä pihalle, ehkä ajatteli hetken äitiään.
Samuli kääntyi Elinan puoleen ja hymyili, se hymy oli täynnä anteeksiantoa, kärsivällisyyttä, ja jotakin sitkeästi lämmintä, joka ei väistynyt vaikeuksista. Elina painoi päänsä miehen olkaa vasten ja antoi itselleen luvan hengittää, ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntui kuin valo olisi todella palannut huoneisiin.
En ole milloinkaan ollut näin varma, Elina kuiskasi, että teemme oikein. Annetaan Jaanalle aikaa. Sitten kun tuuli on tyyntynyt, hän palaa aivan eri tavalla.
Samuli tarttui Elinan kädestä kiinni, puristus lempeä mutta päättäväinen.
Meillä on aikaa. Kyllä perhe löytää toisensa vaikka välillä harhaudutaan kauas. Rakkaus ei katoa.
Maailma ikkunan ulkopuolella jatkoi muuttumistaan, ja vaikka Elina ei voinut vielä tietää, milloin Jaana palaisi, hän tunsi sisimmässään: jokainen särö, jokainen kipeä muutos oli samalla alku jonkin uuden. He olivat haavoittuvia, mutta eivät enää yksin.
Jossain eteisestä kuului pieni kolahdus. Elina katsoi suuntaan ja huomasi eteisen naulakossa Jaanan huivin, unohtuneen kiireessä. Se oli kuin lupaus: tie takaisin oli aina auki. Elämä voisi vielä yllättää, lempeästi.
Niin Elina nojasi hetkeksi Samulia vasten, antoi toivon voittaa, ja lämmin rauha täytti kodin kuin viimein kevät olisi todella tullut perheelle, jonka piti ensin särkyä voidakseen olla kokonainen.
