Minä ja mieheni olemme onnellisesti naimisissa.
Tapasimme aikoinaan yliopistossa en koskaan aikonut jäädä tänne, vaan kaipasin takaisin kotiin Pohjanmaalle. Tiesin, että omalla alallani olisin kotikaupungissani melkein kuin kuningatar, harvinainen asiantuntija.
Olen sydänsairauksien asiantuntija mutta en ihmisten, vaan eläinten: kissojen, koirien, ja jopa lehmien. Varakkaita asiakkaita on vain muutamia, mutta heitäkin tulee, ja köyhemmätkin tuovat lemmikkejään eläinlääkärille. Mieheni on myös eläinlääkäri, mutta hänellä on erityinen lahja diagnostiikassa.
Kyselin paikallisista klinikoista sama juttu kaikkialla: tehdään vain perusjutut kuten sterilisaatiot ja rokotukset. Vaikeammat tapaukset eivät käy, ei kuulemma kannata.
Lopulta avasimme oman klinikan, jossa otetaan vastaan myös haastavia tapauksia ja tehdään tarkkoja tutkimuksia. Lisäksi tutkimme uutta ja jaamme tietoa kollegoille. Toimimme tiiminä, ja se on todella tuottanut tulosta.
Tienaamme hyvin, mutta hintamme eivät ole korkeat. Siksi asiakkaita riittää. Olemme jo ostaneet oman kodin, palkanneet apulaisia ei tarvitse enää nukkua klinikalla, ja aikaa riittää lapsille sekä kodille.
Mutta mieheni vanhemmat eivät edelleenkään ole tyytyväisiä minuun.
Heitä harmittaa, että mieheni muutti minun kotikuntaani. He toivoivat edelleen, että palaisimme Helsinkiin ja veisimme klinikan sekä perheen pääkaupunkiin. En tiedä miksi he ovat katkeria heillä on kaksi tytärtä, molemmat asuvat vanhempiensa naapurissa, eivät siis ole yksin. Mehän olemme auttaneet molempia siskoja, tukeneet käsirahalla.
Olen aina ollut heille ystävällinen ja kunnioittava.
Mieheni vanhemmat eivät kuitenkaan ole koskaan ymmärtäneet rajoja tai etäisyyttä.
Tänään appeni soittaa:
Nähdään illalla klo 19. Tuu hakemaan.
Kello on vasta 17. No sitten vauhtia!
No, minun täytyy hakea lapsi, saada apulaiseni iloiseksi kun jää pidempään töihin, enkä sano sanaakaan siitä ruttuisesta kakusta, jonka yritin leipoa.
Matkalla.
Nuorimmainen istuu takapenkillä turvaistuimessaan.
Mieheni on klinikalla hänellä on potilas, loukkaantunut, menee operoitavaksi. Appi ei suostu siihen, että ottaisin taksin.
Joten ajan itse.
Hän huutaa jo puhelimessa, etsii parkkipaikkaa. Kieltäydyin nousemasta ulos autosta, sillä en halunnut herättää lasta.
Hän istui, paiskasi oven kiinni ja alkoi tiuskia: Olisit voinut tulla vastaan. Poikani nukkuu, älä herätä häntä. Mitä väliä appi ei hiljentänyt puhelinta jos haluaa nukkua, nukkuu missä vaan.
Lapsi heräsi ja itki.
Luulisi, että isoisä edes yrittäisi rauhoitella? Antaisi pienen lelun?
Ei sinne päinkään. Sain taas kuulla, miten lapseni ovat huonosti kasvatettuja oma syyni, kun vietän heidän kanssaan “vain kotona”. Kasvatus ei ole television tuijottamista, hän sanoi. Mutta eikö työskentely klinikalla viisi, kymmenen, joskus kaksitoista tuntia ole muuta kuin kotona oloa?
Mutta hänen poikansa sentään tekee töitä “oikeasti”!
Sitten hän alkoi motkottaa, miten ajan liian kovaa ja kuinka tapan meidät kaikki. Ja vielä kertoi, että miehelläni on jo toinen morsian kotona nuorempi nainen, joka kuulemma antaa hänelle kunnollisia, kuuliaisia lapsia.
Lapsi itki, ja isoisä vain kääntyi ja karjui: Ole hiljaa, kun vanhemmat puhuvat.
Käänsin auton ympäri.
Vein hänet asemalle: Hyvästi. Hyvästi, hyvästi
Kun tulin kotiin, mieheni seisoi ovella, kyllästyneen oloisena. Hänen isänsä oli ehtinyt jo videoida jonkun kohtauksen. Ojensin miehelle itkevän lapsen:
Sanaakaan vielä, viet lapsen isällesi. Siellä on morsian odottamassa ja saat uusia tottelevaisia lapsia. Sillä välin hoida omat hommasi, muuten alan minäkin huutamaan.
Mieheni käänsi katseensa sivuun; tajusin, että tämä keskustelu on käyty jo ennenkin. Hänen isänsä ei tule enää koskaan meille.
