Olen raivoissani! Taas riitelin äitini kanssa, eikä aviomieheni äiti edes halua soittaa minulle. Olemme tavallaan onnekkaita, koska meillä on kaksi mummoa oma äitini ja mieheni äiti.
Mutta “onnekas” on ehkä liian vahva sana, sillä he eivät oikeastaan ole sellaisia mummoja kuin toivoisi. Molemmat asuvat vain sadan metrin päässä poikamme päiväkodista, mutta kumpikaan ei suostu hakemaan häntä sieltä. Tekisin sen itse, mutta kun työpäiväni loppuu vasta klo 21, en millään ehdi hakea lasta ajoissa päiväkodista. Eikä miehenikään aina ehdi, sillä hän tekee vuorotyötä tehtaalla. Suurimmalla osalla kaupunkimme ihmisistä on työpaikka tehtaalla, ja siksi päiväkotiin on perustettu iltaryhmä, jossa lapset voivat olla jopa klo 22 asti mutta siitä pitää maksaa erikseen, ja se vie suuren osan perheen budjetista. Ja tämä siis tilanteessa, jossa meillä on molemmat mummot elossa!
Äitini tekee töitä klo 18 asti, ja joka päivä, kun hän tulee kotiin, hän kulkee päiväkodin ohi. Nykyään hänen oma elämänsä menee kaiken edelle; hän erosi pari vuotta sitten ja haluaa elää itselleen. Hän sanoo, että työn jälkeen hän tarvitsee aikaa rentoutua, tehdä kasvohoitoja ja näyttää nuoremmalta kuin onkaan. Viikonloppuisin hänellä on aina jotain menoa: elokuva-ilta, taidenäyttely, tapaaminen ystävien kanssa.
Poikansa hän ottaa mukaansa vain harvoin, ja silloinkin yleensä vain viikonloppuna. Äiti väittää, että lapsenlapsi häiritsee hänen rutiinejaan, juoksee ympäri asuntoa ja keskeyttää hänen meditaationsa. Neuvot kasvattamisesta kyllä kelpaavat, mutta konkreettista apua ei tule lainkaan.
Mieheni äiti taas on kokonaan oma lukunsa. Hän ei ole koskaan ollut työelämässä, vaan ollut aina kotona. Hänellä on neljä lasta, kaikki syntyneet reilun kolmen vuoden sisään. Mieheni on heistä vanhin. Luulisi, että hän olisi mitä sopivin auttamaan lasten kanssa, mutta ei hän sanoo, että hänellä meni jo omien kanssa pelailuun tarpeeksi aikaa, nyt hän tekee kotitöitä: laittaa ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä, ottaa vastaan kaikki harva se ilta kotiintulijat, ruokkii ja siivoaa heidän jälkiään. Vaikka nuorimmat pojat ovat jo 18 ja 21 ihan aikuisia miehiä.
Eräänä päivänä mieheni äiti nappasi poikamme mukaansa, mutta oli niin allapäin koko päivän, ettei saanut mitään tehtyä. Illalla hänen poikansa palasivat kotiin nälkäisinä ja väsyneinä, eikä hän ehtinyt heitä hoitaa. Silloin hän totesi suoraan, että olen saanut lapseni itselleni, en hänelle, joten minun velvollisuuteni on huolehtia lapsesta omillani älkää siis enää odottako apua häneltä.
Meillä oli hetken onni matkassa, kun päiväkodissa yövuorossa oli rouva, jolle aikainen herätys sopi. Minä sain aamuvuoron, hän iltavuoron, ja kaikki sujui hetken. Mutta nyt tilalle tullut täti ei suostu iltavuoroon, ja niin joudumme taas maksamaan erikseen iltaryhmästä. Se syö perheen taloutta kovasti. Olen niin kyllästynyt mummojen tekopyhyyteen he juhlistavat kaikkia merkkipäiviä lapsenlapsen kanssa, puhuvat siitä, kuinka paljon he rakastavat häntä ja kilpailevat lahjoilla. Mutta lahjoja emme tarvitse, vaan ihan oikeaa apua.
Tänään oli pakko soittaa äidilleni ja suorastaan anoa, että hän hakisi poikani päiväkodista, koska ylimääräisiin maksuihin ei riitä rahaa. Vanhemmiltamme ei kannata odottaa apua, ei taloudellista tukea eikä läsnäoloa. Mieheni äiti ei tahdo auttaa meitä rahallisesti, perustelee sillä, että hänen poikansa syövät kotona niin paljon, että kaikki rahat menevät ruokaan. En tiedä, miten tästä tilanteesta selviäisimme. Kaikki, mitä ansaitsemme mieheni kanssa, menee ruokaan, vaatteisiin ja kodin menoihin, ja nyt lisäksi tuplamaksuihin päiväkodista. Kuinka saamme mummot ymmärtämään, että tarvitsemme heidän apuaan, ei lahjoja?
Tämä kaikki on opettanut minulle sen, että perheessä todellinen apu ja läsnäolo ovat arvokkaampaa kuin mikään materia. Yhteinen aika ja tuki auttavat paljon enemmän kuin pelkät lahjapaketit ja lopulta ne ovatkin ne, jotka todella merkitsevät.
