Kuule, nyt täytyy kertoa sulle miten meni Marjan synttärit viime viikolla. Olin vienyt kakun hänelle, mutta mun avain jumitti taas oudosti siinä rappukäytävän ovessa. Ajattelin, että ehkä se on taas pakkasen syytä vaikka ulkona oli ihan lempeä maaliskuun iltapäivä. Toisessa kädessä roikkui kakku, ja toisessa halpa, rapiseva läpinäkyvässä muovissa oleva tulppaanikimppu.
Olin myöhässä kymmenen minuuttia Marjan synttäreiltä. Ei siksi, etten olisi halunnut olla ajoissa, vaan siksi, että ennen lähtöä mun poika kaatoi mehun mun uuteen paitaan ja jouduin vaihtamaan vaatteet.
Heti kun astuin sisään, nenään tuli paistettujen paprikoiden ja voin tuoksu. Keittiöstä kuului astioiden kilinää, joku nauroi olohuoneessa niin kovaan ääneen, että tuntui kuin haluaisi muiden huomaavan.
Marja katsoi mua, sitten kelloa seinällä.
No hyvä että tulit kuitenkin, hän sanoi ja suoristi hihaa. Ajattelin, että taas sulla on joku drama.
Hymyilin sellaista hymya, joka tuntuu poskissa.
Toin kakun. Ja kukat.
Hän nappasi kukat kädestäni, ei edes nuuhkaissut niitä, vaan laski ne eteisen kaapille kuin laskun, joka pitäisi maksaa. Sitten hän otti kakun ja huusi miehelleen:
Kalevi, vie tämä keittiöön, ettei taas tiputa sitä!
En ollut pudottanut mitään. Mutta en sanonut mitään.
Olohuoneessa oli jo äiti, täti ja serkkumme. Äiti nosti katseensa ja nyökkäsi. Pienen pöydän laidalla oli vanha perhealbumi se ruskeakantinen, jota ollaan säilytetty monta vuotta.
Mun sydämessä sykähti. Se albumi otetaan aina esiin, kun Marja haluaa muistuttaa kuka on onnistunut tytär ja kuka ei.
Istuuduin sohvan reunaan. Tuoli viereeni narskahti, kun Kalevi siirsi sen jalalla ohittaakseen. On jotenkin niin tyypillistä, että kaikki osaavat metelöidä mun ympärillä, mutta ei koskaan ihan koske.
Hetken kuluttua Marja avasi albumin ja alkoi näyttää kuvia.
Katsokaa tätä! hän sanoi virnistäen, Minä ylioppilasjuhlissa. Ja tässä on Sanni taas tuollaisella kummallisella kampauksella.
Kaikki nauroivat. Jopa äiti.
Katsoin kuvaa. Olin 18-vuotias, halvan sinisen mekon päällä, jonka itse olin valinnut, kun rahaa ei ollut parempaan. Muistin, miten silloin illalla itkin salaa saunassa, kun kuulin äidin sanovan naapurille, että sentään Marja on näyttävä, mutta minä olen se hiljainen lapsi.
Sanni oli aina omalaatuinen, äiti lisäsi ja laski puhelimen pöydälle. Jo lapsena kaikki tuntui painavan sun mieltä.
En tiedä miksi juuri silloin jokin mun sisällä muutti paikkaa. Ehkä se johtui äänen sävystä. Ehkä siitä, että olin jo kolmekymmentäseitsemän ja silti istuin kuin koululainen, odottamassa arvostelua.
Oliko muka minulla raskasta? kysyin hiljaa.
Huoneessa tuli hiljaisempaa. Vain kellon tikitys kuului.
Marja katsoi varoittavasti.
Älä nyt aloita taas. Tänään on juhlapäivä.
En aio aloittaa, sanoin. Haluaisin vain, ettei kukaan päätä puolestani, miltä minusta tuntuu.
Äiti huokaisi dramaattisesti.
Taasko aiot vetää marttyyrikortin?
Se tuntui pahemmalta kuin mikään muu. Ei siksi, että se olisi uusi vaan siksi, että sitä olin kuullut koko ikäni.
Aina kun olin hiljaa olin kylmä. Kun autoin se oli muka vain tottumuksesta. Kun vetäydyin olin kiittämätön. Mitä tahansa tein, tuntui ettei koskaan riitä.
Laskin katseeni perhealbumiin. Kahden sivun välistä pilkisti pieni taiteltu lappu, jota en ollut ennen nähnyt.
Nappasin sen vaistomaisesti. Käsiala oli isäni.
Sanille koska sinä väistät aina ensimmäisenä, mutta tunnet kaikkein syvimmin.
Mun kädet tärisivät. Isä kuoli vuosia sitten. Hän puhui harvoin paljon, mutta silloin kun puhui, sanat jäivät.
Mikä tuo on? Marja kysyi.
Nielaisin vaikeasti.
Jotain, joka ei selvästi ollut tarkoitettu kaikille.
Äiti kalpeni. Näin kuinka hän käänsi katseensa pois.
Isä kai vaan sääli sua liikaa, hän sanoi kuivasti.
Sillä hetkellä ymmärsin jotain, mikä oli pelottanut mua koko elämäni. Ongelma ei ollut, että olisin heikko. Ongelma oli, että olin sietänyt liikaa, vain jotta rauha pysyisi vaikkei se rauha koskaan ollut aito.
Nousin. Silitin beigen villatakkini ja otin kukat eteisen kaapilta.
Kakku jää, minä lähden.
Marja puristi huuliaan.
Oikeasti aiot lähteä yhden lapun takia?
Katsoin rauhallisesti.
En. Kaiken vuoksi, minkä tämä todistaa.
Äiti ei sanonut jää. Se oli rehellisin ele häneltä vuosiin.
Lähdin, en paiskannut ovea. Rappukäytävässä tuoksui naapurin ruoka ja puhdistusaine. Kimppu rapisi kädessä, rinnassa oli outo keveys.
Arvokkuus ei aina tule näyttävänä kohtauksena. Se tulee hiljaa, kun lopulta päätät ettei tarvitse enää istua paikassa, jossa sinua kutistetaan.
Jääisitkö itse sellaisessa seurassa, jossa läheiset nauravat sun kipeydelle?
