Mutta myöhemmin elämä tarjosi mukavan paluuottelun!
Kun olin 18-vuotias, tulin raskaaksi. Vanhempani eivät taputtaneet käsiään heidän mielestään lapsi oli liian aikaisin. Mieheni puolestaan oli juuri joutunut armeijaan. Molemmat mummot yhdistivät voimansa yhteen lauseeseen:
Lapsi on sinun murheesi. En ala vahtimaan sinun vauvaasi nyt, äitini tokaisi.
Lapsi on sinun murheesi.
En ala vahtimaan sinun vauvaasi nyt, äitini tokaisi.
Ja anoppi ei edes puhunut minulle. Niinpä muutin setäni siskon luokse, eli isänpuoleisen tädin, nimeltään Kirsti.
Kirsti oli silloin 38-vuotias, ei omia lapsia ja täysipäiväinen töiden raataja. Hän ei tuominnut vanhempiani:
Kyllä minä ymmärrän heitä ei ollut helppo aika, kun synnyit. He tekivät paljon töitä sinun eteesi. Oli päiviä, kun jääkaapista löytyi vain leipää. Isäsi kantoi öisin halkoja Helsingin ratapihalla, että sai vähän lisää euroja.
Mutta nyt heillä on ihan ok tulot. Isällä on hyvä palkka ja asuu kahden huoneen kerrostalossa. Äiti käy töissä. Ja minä olen saamassa lapsen.
Eikö heitä muka yhtään kiinnosta? kysyin Kirstiltä.
He haluavat vain elää hetken itselleen. Älä syytä heitä liikaa. Varmasti myöhemmin järki palaa heidänkin päähän.
Eipä tullut apua sieltä suunnasta. Keräsin kamppeeni ja muutin Kirstin luokse.
Kun mieheni palasi armeijasta, poikamme oli jo puolitoistavuotias. Tänä aikana anoppi ei tullut kertaakaan katsomaan lastenlasta. Vanhempani sentään pistäytyivät kahdesti.
Mieheni ryhtyi automekaanikoksi ja yritti samalla suorittaa opintojaan turha luulo, että olisi siinä onnistunut. Asuimme edelleen Kirstin kanssa. Kun poika aloitti päiväkodin ja minä pääsin töihin, Kirsti joutui muuttamaan toiseen kaupunginosaan. Niinpä mekin muutimme vuokra-asuntoon.
Vähän myöhemmin miehen isoäiti kuoli. Anoppi myi isoäidin asunnon, teki omat rempat ja osti kaikki itselleen mieluisat tavarat. Mieheni yritti puhua, ettei myisi asuntoa, lupasi jopa maksaa kuukausierää ja ostaa sen itse takaisin, mutta turha vaiva.
Miksi pitäisi uhrautua teidän takia? Olen halunnut remontoida jo vuosia. Haluaisitteko tulla tekemään sen puolestani? anoppi vastasi kuin tyypillinen suomalainen remppaintoilija.
Viisi vuotta myöhemmin syntyi tyttäremme, Sanni. Tiedostimme, että oma koti olisi tarpeen. Mieheni lähti töihin Ruotsiin, mutta asunnon ostaminen ei ollut ihan mutkatonta. Asuin lasten kanssa edelleen vuokralla.
Samaan aikaan äitini jäi yksin kolmion lähiössä, isä oli häipynyt pari vuotta aiemmin, mutta ei löytynyt paikkaa omalle tyttärelle tai lapsenlapsille. Anopille ei voinut mennä siellä rempattiin jatkuvasti, eikä apua ollut odotettavissa.
Mieheni paiski töitä Ruotsissa. Pari vuotta kului, ja saimme viimein ostettua oman kodin Helsingistä. Ilman yhtään apua keneltäkään.
Nyt vanhempi poikamme on kahdeksannella luokalla ja tyttäremme toisella. He tietävät ihan hyvin, mitä euro tarkoittaa. Jokainen sentti on säästetty. Meillä ei enää ole niitä vanhoja huolia. Molemmilla on oma auto. Kesällä lomamatka Itämeren rannoille on jokavuotinen perinne.
Vain Kirstille olemme kiitollisia. Hän voi soittaa milloin tahansa ja pyytää apua autamme aina.
Vanhemmillamme eivät asiat enää suju. Äiti jäi työttömäksi, soitti hiljattain ja pyysi tukea, mutta kieltäydyin. Anopilla sama meininki: eläke pienoisen vaatimaton, ja kaikki isoäidin asunnon eurot menivät kalliisiin remontteihin ja uusiin keittiövälineisiin. Mieheni suositteli myymään remppa-asunnon ja ostamaan edullisen yksiön.
Me miehen kanssa emme ole kenellekään velkaa mitään. Omat lapsemme aiomme auttaa aina, jos voimme. Uskomme, että voimme myös luottaa heihin tulevaisuudessa. Silloin voidaan viettää vanhuuden suunnattoman ironisia mutta lämpimiä hetkiä yhdessä ehkä jopa Kirstin kanssa, jos hänellä on silloin vielä virtaa tättäränä.
