Rautatiejuna kulki hiljaisen keskiviikon iltapäivässä, sen vaunut täynnä uneliaita varjoja ja harvoja matkustajia. Risto istui lähellä ikkunaa, katsellen metsien ja järvien surrealistista vilinää, kun erikoisen lempeän oloinen vanha nainen istui hänen viereensä. Hänen huivinsa muistutti syksyn sumuista, ja tuoksu oli kuin savusaunan jälkilämmöstä. He molemmat olivat matkalla mökkeilemään, kohti palstaansa niittyä, jossa mutta vain muistoissa kasvoi mansikoita ja perunoita.
Risto tunsi tutun surun pyörteilevän, kuin kesäiset aallot saunapolulla. Hänen rakas vaimonsa, Aino, oli aikoinaan hänen kanssaan samoilla reiteillä, mutta nyt Risto vain kulki yksin muistojen metsikössä, vältellen palstaa kuin karhua, jonka ääni kaikui tyhjyydessä.
Juna pysähtyi oudolla asemalla, jossa höyhenenhiljaa laskeutui aurinko, ja vanha nainen kääntyi Riston puoleen: “Tänään tulee aurinkoinen päivä. Meillä riittää aikaa tehdä kaikenlaista.” Sanat olivat kuin kaihoisa tuulahdus, sillä juuri samoja sanoja Aino oli joskus sanonut Ristolle. Risto vain nyökkäsi, kasvot kalpeina, ja heidän keskustelunsa kimmelsi kuin sumu talvisessa metsässä puhuivat huonosta sadosta, ankarasta talvesta, ja väreilevistä toiveista tulevalle vuodelle.
Bussipysäkillä, jossa huurut kohoavat ja vesi väreilee, Risto tajusi, ettei ollut koskaan tavannut tätä naista mutta he kulkivat hetken yhdessä, kuin kaksi untuvaa pakkasen keskellä. Heidän teidensä erkaantuessa, Risto saapui palstalleen, joka oli kietoutunut villiin kasvillisuuteen, kuin unohdettu satu. Naista muistellen Risto koki äkkiä elävänsä, ja paikka tuntui yhtäkkiä tutulta ja pelottomalta.
Risto tarttui lapioon ja istui nurmen sekaan, vesi suihkusi, ja järvi kuiskasi. Hän kitki rikkaruohoja, ja maan tuoksu vei mukanaan. Hän ei halunnut myydä palstaansa ei tänään, eikä vielä huomenna. Risto nautti tauosta vanhalla penkillä, söi ruisleipää ja joi mustikkateetä. Kukat heiluivat kuin laineet, ja omenoiden punaisuus säteili uuden utuisen omenapuun alta. Muistot Ainosta olivat lempeitä, kuin valo talven hämärässä.
Riston mieli kirkastui, ja kuin unen logiikalla hän päätti vierailla palstalla useammin. Kun hän keräsi sieniä metsän läpi, tuntui kuin paino olisi pudonnut hänen sydämeltään syksyn havut kuiskasivat, ja tyhjyys muuttui iloksi.
Palatessaan hän kohtasi taas sen salaperäisen naisen, jonka kanssa jakoi omenan ja keskusteli hymyillen työstä ja mökkielämän unenomaisista haaveista. Nainen vakuutti, että elämää oli vielä paljon jäljellä, ja että palstalla työskentely oli iloa, ei pelkkää vaivaa. Kun Risto nousi omalla pysäkillään, hän katsoi ilta-aurinkoon, joka laskeutui järven yllä, ja hymyili kuin syksyn yöllä eikä enää ollut surun painama, vaan täynnä outoa, koivuntuoksuista tyyneyttä.
