Ainoa asia, minkä yhdistän isääni, ovat riidat, huudot ja jatkuvat rähinät. Lapsuuteni oli täynnä köyhyyttä. Äiti teki pitkää päivää, jotta saisi leipää pöytään, ja isä etsi ainoastaan syitä riitelemiseen. Eräänä päivänä lähdimme Hakaniemen torille ostamaan vihanneksia. Kauppias heitti vitsin äidilleni, ja me nauroimme yhdessä. Isäni tuijotti äitiä kylmin silmin eikä sanonut sanaakaan.
Kotona puhkesi taas valtava riita. Isä huusi niin kovaa, että koko taloyhtiö kuuli. Lopulta hän kävi käsiksi äitiini. Sen jälkeen tapahtui toinen ikävä tilanne, kun isän työkaveri vitsaili, että en ollut isäni näköinen ollenkaan olin kuin äitini, eikä minulla ollut mitään isältä perittyä. Olin silloin kaksitoista. Isä jätti meidät sanoen, että äiti hemmotteli minua liikaa.
Sen jälkeen rahaa oli tuskin edes ruokaan. Isäni ei maksanut elatusapua. Äiti ei halunnut käräjöidä, joten hänen oli pärjättävä yksin. Lopulta hän löysi uuden työn. Kävin koulua ja tein kaikkeni päästäkseni yliopistoon. Vuosien jälkeen sain vihdoin töitä.
Lopulta onnistuin menemään naimisiin hyvin, ja pystyin auttamaan äitiäni. Äskettäin sain viestin isältäni. Hän kirjoitti haluavansa olla jälleen tekemisissä kanssani. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ystävät neuvovat tapaamaan ja puhumaan hänen kanssaan. Rehellisesti sanottuna en ole kovin innokas. Muistan vieläkin sen hetken, kun isä lähti pois. Hän on minulle kuin vieras. Hänestä ei tule miellyttäviä muistoja mieleen. Päätin olla kertomatta viestistä äidilleni ainakaan vielä. En tiedä, mitä teen.
