Olen ollut naimisissa kymmenen vuotta. Asumme vaimoni kanssa, ja olemme maksamassa pois toista asuntolainaa. Lasten hankkimista emme vielä uskalla ajatella haluamme ensin saada talouden vakaaksi. Minulla on myös veli, joka on naimisissa. He elävät heidän yksiössään Helsingin Kannelmäessä.
Veli tekee kahta työtä, ja lisäksi hänellä on vielä osa-aikainen pesti. Hänen vaimonsa ei käy töissä; hän vain synnyttää lapsia hurjaa tahtia kuin metsäjänis. Heillä on jo kolme lasta, neljäs tulossa, ja viidettäkin suunnittelevat.
Lisäksi heillä on kerääntynyt lainoja ties minkä kodinkoneiden hankintaan. Me vaimoni kanssa autamme heitä usein joskus rahalla, joskus ruokatarvikkeilla. On ollut tapauksia, kun veljeni vaimo uskaltaa vaatia jotakin aivan pyytämättä edes kohteliaasti.
Silloin olemme joutuneet palauttamaan hänet maan pinnalle ja sanomaan suoraan ei. He loukkaantuvat, mutta parin viikon päästä palaavat uuden pyynnön kanssa. “Koska teillä ei vielä ole lapsia ja meillä on pian neljä, teidän pitäisi antaa meille asuntonne”, hän sanoo.
“Miten niin? Pitäisikö meidän muuttaa teidän yksiöön?” kysyin hämmentyneenä siitä järjettömästä ehdotuksesta. “Jätämme siihen vuokralaisia. Ja te vuokraisitte oman asuntonne”, hän totesi varmana. “Tarkoitatko, että maksamme sekä lainaa että vuokraa teidän puolestanne?” “Totta kai”, hän vastasi. “Milloin muutatte ulos?” “Milloin jätätte asunnon?” “Sinun paikka ei ole polarissa vaan psykiatrisessa ulos minun asunnostani!” vastasin lopulta.
Hän sanoi: “Sitten menen ja hankkiudun eroon lapsesta. Sinä olet sitten syyllinen”, ja lähti ärtyneenä. Hän teki niin saman päivän iltana salaa, kolmannella raskauskuukaudella. Lääkärit saivat vaivoin pelastettua hänet Töölön sairaalassa.
Yöllä veljeni ilmestyi sairaalaan ja syytti minua. Vaimoni kierrätti hänet nopeasti ulos, ja kysyi mitä tapahtui. Kerroin kaiken. Vaimoni kastoi veljeni päätä muutaman kerran kylmään veteen ja tyrkkäsi ulos ovesta. Sen jälkeen minulla ei enää ollut veljeä.
Tämä kokemus opetti minulle, kuinka tärkeää on pitää omista rajoistaan kiinni ja ettei verta tukiliitoksien varaan voi rakentaa omaa elämäänsä. Perhe on joskus raskaampi kuin koskaan olisi uskonut.
