Olen ollut naimisissa kymmenen vuotta. Asumme puolisoni kanssa rivitalokaksiossa Espoon laidalla, maksaen yhä asuntolainaa, joka tuntuu unessa kasvavan ja kutistuvan vuorotellen. Emme ole vielä uskaltaneet hankkia lapsia haluamme saada kaiken järjestykseen ensin, vaikka järjestys itsekin muuttuu muotoaan kuin sumu.
Minulla on veli, Arttu. Hänkin on naimisissa, asumassa pienessä yksiössä, jossa seinät vuorottelevat värejä ja ikkunasta kasvaa koivun oksa sisään. Arttu tekee kahta työtä aamulla postissa ja illalla huoltoyhtiössä ja lisäksi hänellä on unessa toinen puolikas duuni, jossa tehtävät häviävät, mutta palkka säilyy. Hänen vaimonsa, Miina, ei käy töissä, vaan synnyttää lapsia niin nopeasti kuin jäniksen vartalo loikkaa. Heillä on jo kolme lasta, neljäs tulossa vatsassa ja Miina puhuu viidennestä kuin se olisi seuraava talvi.
Heillä on lainoja kodinkoneista, jotka muuttuvat välillä lampaiksi tai jäävät pyörimään taivaalle. Usein autamme heitä joskus euroilla, joskus ruualla, toisinaan pelkillä sanoilla. Miina osaa pyytää, mutta joskus vaatii, kuin olisi unessa unohtanut kohteliaisuuden.
Silloin meidän täytyy palauttaa hänet maan pinnalle pohjoiseen saviseen maahan ja kieltäytyä. Miina ja Arttu loukkaantuvat, mutta kuluvat viikot, ja pian he palaavat uuden pyynnön kanssa: “Koska teillä ei ole lapsia ja meillä pian neljä, ettehän vastustaisi, jos saisimme teidän asunnon?” Miina sanoo unen logiikalla.
“Minne me menisimme? Teidän yksiöön? kysyn häkeltyneenä. Voimme jättää vuokralaiset tänne ja te vuokraatte oman, Miina sanoo varmana kuin puhuisi suoraan karhulle. Eli me maksamme lainaa ja vuokraa teidän puolesta? “Totta kai. Milloin muutatte pois?” “Paikkasi ei ole rivitalossa, vaan psykiatrisessa sairaalassa”, sanon ja pyydän heitä lähtemään luonani. Sitten menen ja hankkiudun eroon lapsesta. Syy on sinun, Miina sanoo poistuen ovesta unen vinoilla askelilla.
Niin hän teki. Samana yönä, varjojen alla, kolmannella kuukaudella, Miina katoaa salaa ja lääkärit löytävät hänet vaivoin kuin palapelin palat. Klo 2 yöllä Arttu ilmestyy sairaalaan valittaen ja syyttää minua kuin peilikuvansa unessa. Puolisoni, Kalevi, pyöräyttää hänet vesisaavin reunalle ja kysyy mitä tapahtui. Kerron kaiken. Kalevi upottaa Artun päähän kylmää vettä muutaman kerran, jotta unen sumu hälvenisi, ja työntää tämän ulos ovesta kuin talvi hämärän jälkeen.
Sen jälkeen minulla ei ole ollut veljeä.
