En aio enää asua teidän kanssa! Teille mikään ei kelpaa! Anni katsoo äitiään vihaisesti ja loukkaantuneena. Lapsena vielä: älä mene sinne, älä tee tätä, mutta nyt minulla on ikää jo kaksikymmentä, äiti! Kaksikymmentä. Olen ollut täysi-ikäinen jo kaksi vuotta.
No, jos kerran olet täysi-ikäinen etkä enää halua asua kotona, etsi työpaikka, vuokraa oma asunto ja maksa elinkustannuksesi itse. Siinä on sinulle, tyttäreni, minun vastaukseni.
Ihan uskomatonta! Anni tuhisee. Ensin pitää opiskella, ei saa käydä juhlissa tai ulkona, nyt pitääkin mennä töihin heti vaan. Entäs opiskelu, eikö sillä olekaan väliä? Entäs että te auttaisitte edes vähän omaa tytärtänne?
Olet aina ollut itse pärjäävä. Et koskaan kysy meidän neuvojamme, isä komppaa äitiä. Eikä meidän silloin tarvitse enää puuttua elämääsi tai yrittää opastaa. Aloitat ihan oikeasti oman elämäsi.
Totta kai Anni ei ole ihan tyytyväinen tilanteeseen. Äiti ei patistanut häntä siivoamaan tai laittamaan ruokaa, isä maksoi sähkölaskut, osti ruokatarpeet ja silloin tällöin siirsi lisää rahaa tyttären pankkitilille. Oli ollut helppo ja huoletonta asua näin jos vanhemmat eivät vain olisi koko ajan puuttuneet kaikkeen.
Mutta Annin luonne ei anna periksi, vaikka kuinka harmittaisi. Perheessä on aina kerrottu tarinaa, että yksi Annin isoisoäideistä oli ollut lujatahtoinen kansalaisaktiivi ja että Annin itsepäisyys on häneltä periytynyt.
Anni hankkii itselleen osa-aikatyön ja löytää pienen vuokrakämpän Otaniemestä, lähellä yliopistoa. Vasta nyt hän todella huomaa, mitä on, kun rahat eivät meinaa millään riittää. Aiemmin Anni on kuullut pinnan alta keskusteluissa bussissa, vanhempien ystävien puheissa tai televisiokeskusteluissa, kuinka ei tahdo rahat riittää edes perusasioihin.
Vuokra vie suurimman osan hänen vaatimattomasta palkastaan. Lisäksi pitää ostaa ruokaa, maksaa HSL:n matkakortti ja muut pakolliset kulut. Villeistä opiskelijabileistä, joita Anni oli haaveillut, ei oikein enää ole hänellä varaa innostua. Kaikkein huomaamattaankin hän alkaa arvostaa omaa rahaansa ja ymmärtää, etteivät vanhempien nipotukset olleetkaan niin kamalia.
Eräänä iltana hän palaa työvuorosta. Edellä kävelee kaksi nuorta miestä, jotka nauravat karkeasti ja heittävät ajoittain tyhmiä, jopa törkeitä juttuja. Anni pudistaa päätään eikö heillä ole mitään järkevää aivoissa?
Kadunkulmalla, tyhjillään olevan, jo pitkään vuokrattavana seisoneen pikkukaupan portailla, istuu vanha nainen. Anni on nähnyt hänet ennenkin. Mummo joskus mutisee itsekseen, sanoista ei saa selvää. Hänen jaloissaan on vanha peltilaatikko, johon ohikulkijat silloin tällöin tiputtavat kolikoita. Kaikki kun maksavat kortilla nykyään, harvalla enää on kolikoita lompakossaan. Anni yrittää pitää taskussaan edes pari euroa vanhan naisen varalta. Hän ei edes tiedä miksi ennen tuskin olisi edes huomannut kerjäläistä.
Vaikea häntä oli kerjäläiseksi nimittää. Kuluneet vaatteet ja peltilaatikko eivät pystyneet peittämään hänen arvokkuuttaan. Kiitollinen nyökkäys, kun joku jättää kolikon, ja sitten taas rauhallista istumista harmailla betoniporrasilla.
Tällä kertaa nuorukaiset kävelevät hänen ohitseen ja nauravat halveksivasti. Toinen potkaisee laatikkoa, joka kolisee kauas ja kolikot vierivät pitkin asfalttia.
Mummo nousee hitaasti ja kiirehtii keräämään kolikoita. Vaivalloisin käsiliikkein hän jatkaa, päättäväisesti.
Mitä te oikein kuvittelette tekevänne, idiootit! Anni puhkeaa ja rientää auttamaan vanhaa naista.
Pojat nauravat pilkallisesti ja huutavat Annille jotakin asiatonta, ennen kuin jatkavat matkaa.
Tässä, ottakaa, Anni ojentaa rahat takaisin. Tässä vielä lisää, hän kaivaa kukkarosta pari euroa ja antaa ne naiselle.
Kiitos, mummo sanoo hiljaa ja kohottaa katseensa. Silmät näyttävät yllättävän nuorilta hänen ryppyisillä kasvoillaan. Tunnistin sinut, sinähän tuot tähän aina rahaa.
Hän silittää rujonnutta peltilaatikkoa.
Nyt se meni ihan lyttyyn, kohta pitää löytää uusi.
Kädet vapisevat. Annista näyttää, että mummo voi muutenkin huonosti.
Asutko kaukana? Anni kysyy.
Mummo pudistaa päätään.
Näetkö nuo viereiset kerrostalot? Niissä asun.
Saatan sinut kotiin, Anni ojentaa kätensä. Näyttää siltä, että sinun voi olla hankala kävellä.
Sydämeen sattui, hermostuin tuosta, nainen nojaa raskaasti Annin käsivarteen. Kiitos, en viivy kauaa.
Pienessä asunnossa kolmannessa kerroksessa ovella ryntää vastaan lauma kissoja. Annin kulmat nousevat hämmästyksestä kissoja on monta, lasku sotkeutuu heti.
Kaksitoista, mummo naurahtaa. En olisi ikinä uskonut, että minulle tulee näin monta.
Miksi näin monta?
Ei ne ole minua varten, tyttö hyvä. Minä olen niitä varten. Ne tarvitsevat minua. Ilman minua ne kuolisivat. Kapan ja Liisan löysin talvella roskiksen vierestä muovipussista. Liisa miukui, mutta Kapa oli jo miltei eloton. Pörrön otin pojilta pois, Rasmus tuli ovesta itse sisään. Fenja sai pennut kellarissa oli pakko ottaa kaikki, muuten olisivat myrkytettyjä… Luuletko, että olen seonnut?
En, ette todellakaan, Anni nolostuu. Niitä vain on paljon, niiden ruokkiminenkin maksaa.
Siksi istun ulkona, mummo nyökkää.
Siitä päivästä lähtien heistä tulee ystävät. Kuulostaa oudolta, mutta Anni ei kykene enää elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän käy välillä kylässä Elina Leinon, uuden tuttavansa, luona. Hän kirjoittaa mummosta someen, ja yllätyksekseen loukkaavien kommenttien ohella kommenttikenttiin alkaa ilmestyä myötätuntoisia sanoja ja avuntarjouksia. Ja niitä tulee koko ajan lisää.
Tyttö, varovasti kysyy isä miksi sinun pitää tehdä näin? Et ole koskaan ollut mikään eläinrakas erityisesti.
Iskä, kyllä tuossa eläinrakkaudella on jokin osuus… mutta meilläpä ei ole koskaan keskusteltu lemmikeistä kotona. En ajatellut koskaan edes kysyä, olisiko meille saanut ottaa koiraa tai kissaa. Nyt mietin miksen?
Anni hiljenee hetkeksi ja jatkaa:
Elina Leino on vain erilainen. Hän sanoi, että ei kissat häntä tarvitse, vaan hän kissoja. Isä, se on totta. Ilman häntä jokainen niistä olisi kuollut jo aikaa sitten.
Pitääkö nyt kaikkia pelastaa? Äiti kohauttaa olkia. Katso nyt, Anni, montako niitä on.
Ei kaikki pysty pelastamaan, Anni huokaa. Minäkään en ehkä pystyisi. Mutta vähän voi aina auttaa.
Eipä sen pitäisi olla vaikeaa, äiti huudahtaa. Mutta eihän sinulla riitä rahat edes itsellesi, niinkuin joskus myönsit olimmehan me isin kanssa oikeassa. Nyt annat rahasi jollekin tuntemattomalle. Eikö sinusta, Anni, mummo sumuttaa sinua?
Äiti, en väitä toisin. Elina Leino ei kuitenkaan huijaa ketään. Jos en olisi kertonut kissoista somessa, ei kukaan tietäisi mitään.
Olet vielä lapsi, Anni.
En ole lapsi, äiti. On minulla oma mielipiteeni. En vaadi teitä rakastamaan kissoja tai auttamaan niitä. Mun elämä vain meni näin: tapasin ihmisen ja ymmärsin, ettei kaikki elä niin kuin te, enkä ehkä enää minäkään.
Aiotko sinä nyt täyttää oman kotisi kissoilla ja istua siellä niiden kanssa? isä parahtaa. Tällaisia ennen kutsuttiin vanhoiksi piioiksi.
En ole täyttämässä. Anni vastaa napakasti. Halusin ottaa yhden, että Elinalle olisi helpompaa, mutta vuokranantaja ei hyväksy. Sitä paitsi, ajattelen asioista eri tavalla. Älkää luulko, että olen pikkulapsi, enkä tee mitään pahaa.
Et sinä, isä huokaa. Mutta että uhraat elämäsi tähän… Äiti ja minä vain säälimme sinua.
Ei tarvitse sääliä, kaikki on hyvin.
Anni jatkaa Elina Leinon auttamista. Somekontaktien kautta neljä nuorinta kissaa saa uudet kodit. Ne ovat Fennin pentuja, ne samat, jotka aiemmin meinattiin myrkyttää kellarissa. Kahdeksan kuitenkin jää Elinan luo, useimmat ovat jo todella vanhoja eikä kukaan halua enää ottaa niitä. Elina Leino itse on koko elämänsä aikana kiintynyt heihin, eikä voisi kuvitella elämää ilman heitä.
Anni, jos minulle käy jotain, lupaatko ettet jätä niitä? Tiedän että paljon pyydän, mutta ei minulla ole ketään muuta kuin sinä, tyttö kulta.
Anni epäröi kysyä, miksi nainen on yksin. Kunnes eräänä päivänä Elina Leino itse kertoo surullisesti:
Minullakin voisi olla lapsenlapsi, niin kuin sinä, mutta elämä meni toisin. Ainoa poikani ei voinut saada lapsia ja sitten kuoli työtehtävissä.
Anni ei tiedä mitä sanoa. Elina jäi yksin kissojen kanssa, kun ei osannut ohittaa avun tarvetta.
Eräänä päivänä Anni tulee jälleen käymään, mutta ovi ei aukea. Hän soittaa naapurille.
Päivää! Onko Elinaa näkynyt? Onko hän lähtenyt jonnekin?
Anni, sinäkö se olet? Ei pitäisi olla menossa. Hän tunsi olonsa huonoksi aamulla. Voi hyvä tavaton. Odota, minulla on varalla avain.
Elina makaa rauhallisena sängyllä, kuin nukkuisi. Rypyt ovat silinneet kasvoilta ja ilme on levollinen. Kissat kieppuvat ymmällään ympärillä.
Voi hyvänen aika, nyt se meidän Elina lähti, naapurirouva huokaisee ristinmerkkiä tehden. Anni purskahtaa itkuun. Tällainen suru on uutta.
Mitä nyt pitää tehdä? Anni kyselee avuttomana.
Katso Anni, pöydällä on sinulle kirje.
Kyynelten läpi Anni lukee tärisevin käsin kirjoitetun viestin.
Elina Leino on testamentannut asuntonsa Annille ja pyytää tätä huolehtimaan kissoista.
Vain sinä voit auttaa heitä, tyttöni… lukee tekstissä, kyyneleet valuvat poskille.
Anni ei olisi koskaan uskonut, kuinka paljon juridista byrokratiaa saa oppia näin lyhyessä ajassa. Hän ei olisi pärjännyt ilman Samulia.
Samulin Anni tapasi ensimmäisen somepostauksen jälkeen yksi harvoista, jotka kirjoittivat kannustavasti. Viestien vaihdon jälkeen he tapasivat, ja alkoivat seurustella. Samulin perheessä oli aina ollut lemmikkejä ja poika todella rakasti eläimiä. Hän auttoi eläinsuojeluyhdistyksiä ja kampanjoi aktiivisesti netissä. Samulin avulla he löysivät kodin Fennin neljälle pennulle.
Samuli opiskeli oikeustiedettä ja hänen apunsa oli Annille korvaamatonta.
Annika, vau! iloitsee ystävä Milla. Sinulle jäi oma asunto! Anna Samulin järjestää kissat eläinsuojeluun kaikki helpottuu!
Milla, en voi, Anni hermostuu. Lupasin Elinalle etten jätä niitä.
Mutta hänhän kuoli jo. Asunto on sinun. Oletko järjiltäsi, että jaksat niiden eläinten kanssa! Entä jos ne elävät vielä pitkään?
Miten elävät, niin elävät. En voi rikkoa lupausta. Nuo kissat ovat niin suloisia.
Puhut kuin vanha mummo. Milla naurahtaa. Isäsikin vihjasi jo siihen. Jos pidät tätä menoa, kukaan poika ei käy kylässä.
Milla, tiedät ettet taida edes olla oikeassa.
Eikä tulekaan! Milla toteaa. En ymmärrä tätä.
Vanhemmat eivät hekään ole tukena.
Asunto on hyvä, äiti huokailee hermostuneesti. Mutta kuulostaa epäilyttävältä koko juttu. Tuntematon nainen jättää kaiken sinulle.
Mikä siinä nyt niin ihmeellistä? isä toteaa. Hieman vinksahtanut mummo. Pyysi sinulta lupausta, pilasi koko elämäsi.
Ei pilannut! Anni hermostuu. Halusi vain tehdä hyvää.
Kissoilleen, äiti tokaisee. Ei sinulle. Varmisti vain, ettei omatunto soimaa. Ei ajatellut seurauksia.
Anni lähtee vanhemmilta apeana. Kaikki ovat häntä vastaan, pyytävät viemään kissat ulos.
Anni, odota! Samuli ehtii hänen luokseen asunnon nurkilla. Moi! Olin tulossa katsomaan sua. Mikä nyt on?
Samu, pidätkö sinäkin minua hölmönä? Anni kysyy suoraan.
En. Miksi?
Kissoista. Kaikki, sekä vanhemmat että ystävät, ovat sitä mieltä että pilaan elämäni pitämällä niistä kiinni. Voinko vielä kieltäytyä koko asunnosta?
Kieltäytyä? Samuli katsoo kaikessa rauhassa. Elina valitsi sinut, koska näki että olet hyvä ihminen. Ilman sinua kissat olisivat ulkona tai jo lopetettuja.
Et siis tuomitse päätöstäni?
En. Nykyään on harvinaista kohdata rehellisiä ja lämpimiä ihmisiä. Olen iloinen, että sinut tapasin. Ja tiedätkö, laitoin juuri tarinan Elinasta someen nyt joku nainen haluaisi adoptoida vielä kaksi kissaa. Saisin tämän sovittua kanssasi?
Ihanko totta? Mutta jos hän satuttaakin niitä?
Tavataan hänet yhdessä, katsotaan, älä huoli.
Kun he menevät naimisiin, heille jää asumaan neljä kissaa. Rasmuksen otti naapuri.
Olen siitä aina pitänyt. Kiltti kissa ja te olette vieressä.
Yksi kissoista siirtyi Samulin vanhemmille.
Äiti ja isä tottui jo, Samuli nauraa. Kannoinkin kissoja kotiin lapsena usein.
Kun Anni palaa synnytyslaitokselta pieni Matti sylissä, eteisessä odottavat Kapa, Liisa, Pörrö ja Fenja riveissä.
Hoitokissat järjestyksessä! Samuli nauraa. Mikähän niiden virallinen titteli nyt olisi? Kisso-mummot?
Hei vaan, Anni tervehtii. Oliko ikävä? Nyt laitan Matin nukkumaan, sitten silittelen teitä, oma karvaperheeni.
