En ole koskaan nähnyt isääni, ja äitini kävi katsomassa minua vain harvoin. Vasta paljon myöhemmin sain kuulla kasvattajiltani, miten päädyin lastenkotiin. Olin noin vuoden ikäinen, kun sairastuin keuhkokuumeeseen. Uupuneena sairaudesta lakkasin itkemästä kokonaan. Makasin hiljaa pinnasängyssäni usean päivän ajan, kuihtuen hitaasti pois, sillä aikaa kun surullinen äitini joi Koskenkorvaa viereisessä huoneessa.
Synnyin perheeseen, jossa äitini rakasti enemmän viinaa kuin elämää. Hän saattoi juoda päivät läpeensä, ja pullon kolina piti minut hereillä öisin. Naapurit valittivat yhä enemmän itkevästä lapsesta, joten eräänä päivänä äiti vei minut Meilahden sairaalaan. Kun hoitaja saapui tutkimaan minua, huomasi hän kauhukseen, että olin liekeissä vaatteeni paloivat. Kolmen ihmisen voimin saivat he liekit sammutettua. Minut kiidätettiin ensiapuun, missä polttovammojani hoidettiin. Äitini ei tullut kertaakaan katsomaan minua sairaalaan.
Lastenkodin tuoma ilo elämässäni jatkui vielä oman lapseni syntymän jälkeen. Sain kunnollisen koulutuksen ja hyvän työn, ja kotimme Helsingissä oli tilava ja kauniisti sisustettu. Siellä asuminen toi erityistä onnea. Perhe, jonka rakensimme yhdessä, tuntui täynnä ihmeitä ja lämpöä. Ainoa varjopuoli oli, että meiltä puuttui oma pieni lapsi…
Puolisoni Jari ja minä päätimme adoptoida pienen, kaksivuotiaan tytön lastenkodista. Monet varoittelivat meitä päätöksessä, mutta emme kuunnelleet. Veimme hänet mukaamme muuttaessamme Turkuun ja otimme riskin siitä, että hänellä voisi olla jokin perinnöllinen sairaus. Mutta tyttäremme pysyi täysin terveenä!
Kiitän joka päivä Luojaa siitä, että minulla on oma tahto ja halu ajatella itsenäisesti, enkä kuuntele muiden pelotteluja. Yksikään lääkärien varoituksista ei käynyt toteen lapseni on terve ja kasvaa hyvin. Mielestäni on ihan liian helppoa syyttää lasten ongelmista huonoja geenejä, aivan kuin olosuhteet ja hoito eivät merkitsisi mitään, vaan kaikki johtuu perimästä. Mutta lapsi tarvitsee vain rakkautta ja tunteen, että on tärkeä osana perhettä kasvaakseen hyväksi ihmiseksi.
Viiden vuoden adoptiopäivämme lähestyy, ja olen peloissani. Rakastan poikaani yhtä paljon kuin biologista tytärtäni molemmat ovat perheeni. Silti minua kalvaa huoli siitä, että Anna saa tietää adoptiosta ja reagoi siihen väärin. En tiedä, miten pystyisin puhumaan siitä hänen kanssaan, jos asia paljastuu. Ymmärtääkö hän? Pelkään tätä keskustelua vielä enemmän kuin sitä, että joku muu kertoisi Annalle ennen minua.
