En ole koskaan tavannut isääni, ja äitinikään kävi luonani vain harvoin. Vasta paljon myöhemmin sain kasvatusvanhemmiltani tietää, miten päädyin lastenkotiin. Olin noin vuoden ikäinen, kun sain keuhkokuumeen. Taudin heikentämänä lakkasin itkemästä kokonaan. Makasin hiljaa pinnasängyssäni useita päiviä, kuolema hiipi hiljaa, kun äitini surussaan joi Koskenkorvaa viereisessä huoneessa.
Synnyin perheeseen, jossa äiti rakasti alkoholia. Hän joi päiväkausia, ja äänet hänen juomisestaan pitivät minut hereillä öisin. Naapurit olivat jo alkaneet valittaa itkevästä lapsesta, joten eräänä päivänä äiti päätti viedä minut sairaalaan. Kun sairaanhoitaja tuli tarkastamaan minua, hän näki minun olevan liekeissä. Vaatteeni paloivat, ja liekit sammutettiin vasta kolmen ihmisen voimin. Minut vietiin ensiapuun, jossa palovammani hoidettiin huolella. Koko aikana äitini ei tullut minua katsomaan kertaakaan.
Lastenkodin tarjoama ilo ja turva jatkuivat jopa oman ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Sain koulutuksen ja hyvän työpaikan, ja uusi kotini oli iso ja kauniisti sisustettu. Asuminen siellä toi minulle suurta iloa. Löysimme puolisoni kanssa rakkautta kuin olisimme muodostaneet oman pienen perheen. Ainoa asia, joka meiltä puuttui, oli oma lapsi yhdessä.
Päätimme puolisoni kanssa adoptoida kaksi vuotta vanhan tytön lastenkodista. Monet neuvoivat meitä olemaan tekemättä niin, mutta emme kuunnelleet. Kun muutimme kaupunkiin, otimme hänet mukaamme, vaikka pelkäsimme geneettistä sairautta. Mutta hän on ollut kokonaan terve siitä hetkestä lähtien!
Päivittäin kiitän onneani siitä, että osasin ajatella itse ja olla kuuntelematta muita liikaa. Yksikään lääkäreiden varoituksista ei osoittautunut todeksi lapseni on terve ja kasvaa vahvasti. Minusta on helppoa syyttää huonoja geenejä lapsen ongelmista, ikään kuin hoito ja elinolosuhteet eivät merkitsisi mitään. Kuin kaikki olisi vain biologisten vanhempien ja heidän geenien syytä. Mutta lapsi tarvitsee ennen kaikkea rakkautta ja tunteen siitä, että hän on tärkeä ja tarpeellinen silloin hänestä kasvaa hyvä ihminen.
Nyt lähestyy viides vuosipäivä siitä, kun tyttäremme Anna tuli elämääni, ja olen pelokkaana mielessäni. Rakastan poikaani yhtä paljon kuin Annan, jonka sain adoptoimalla molemmat ovat minulle perhettä. Samalla pelkään, että Anna saa tietää adoptiostaan ja reagoi siihen huonosti. En tiedä, miten aloittaisin keskustelun asiasta, jos hän kuulee. Ymmärtäisikö hän? Tämä ahdistaa minua jopa enemmän kuin se, että joku muu ehtisi kertoa hänelle asiasta ensin.
