Saavuin Pasin luo yllättäen ja heti selvisi, miksi hän aina “jää ylitöihin”
Kaksikymmentäkolme vuotta olin minä, Kaisa Lahtinen, keittänyt keittoja, silittänyt paitoja, sietänyt anoppia ja hänen lempilausahdustaan: Pasi söi lapsena puuroa jopa kylmänä eikä valittanut. Kaksikymmentäkolme vuotta uskoin, että Pasi viipyi töissä ihan hyväksyttävistä syistä. Vuositilastot. Palaverit. Joku kiire tai palava projekti. Kaikki selvää, järkevää ja perusteltua.
Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi raksuttaa. Ei heti tietenkään aluksi Pasi vain jätti puhelimeen vastaamatta. No, onhan sitä kiirettä. Sitten illallinen jäähtyi kolmannen kerran illan aikana. Sitten ilmestyi uusi parfyymi, sellainen kevyt ja kukkainen, jota minä en kuitenkaan ollut ostanut.
En nostanut haloota. Sellaista kohellusta minusta ei saa sitten millään. Minä niitä, jotka kolme viikkoa tuijottavat kattoa aamuyöstä, kunnes yhtenä yönä nousevat, laittavat villakangastakin päälle ja lähtevät taipaleelle.
Niinpä lähdin.
Soitin matkalla ystävälleni Maaritille. Maaritin äänestä kuului se, mitä olin odottanut.
Kaisa, miksi menet? Ihan turhaan. Tulet vaan itsellesi tekemään hallaa.
Ei tämä enää pahemmaksi mene, tokaisin ja laitoin luurin kiinni.
Pasilla oli toimisto kolmannessa kerroksessa Pasilan business-talo nimeltä “Olympia”. Kyllähän minä rakennuksen tunsin. Olin ollut siellä kaksi kertaa: firman pikkujouluissa kolme vuotta sitten ja silloin kun vein Pasille unohtuneet avaimet. Silloin aulan vartija katsoi minua kuin olisin presidentin puoliso itse.
Kello lähenteli seitsemää. Parkkipaikka ammotti tyhjyyttään. Suurin osa ikkunoista pimeinä.
Paitsi yksi.
Jäin autooni tuijottamaan ylös. Kolmas kerros, oikean reunan ikkunasta loisti valo. Juuri se oli Pasin huone. Selvästi joku siellä oli kaksi hahmoa vilahti ikkunassa.
Pysyin liikkumatta. Tuijotin ja puntaroin.
Kaivoin puhelimen, soitin.
Tuuttasi. Kerran, kaksi, kolme.
Toinen ikkunan hahmoista se pienempi ojentautui kohti toista.
Neljä… viisi tuuttia.
Valitsemaanne numeroon ei saada yhteyttä…
Työnsin puhelimen taskuun. Suuntasin ovelle.
Vartija nosti leukaansa ja katsoi minua niin kuin olisin näyttänyt ajokortin sijaan kotietsintäluvan.
Ketä tulitte hakemaan?
Lahtista. Pasi Tapani. Kolmas kerros.
Oletteko vieraslistalla?
Minä tuijotin häntä tyynen rauhallisesti. Ihan samalla tavalla kuin suomalainen tuijottaa jääkaappia, jonka tietää joutuvansa kuitenkin siivoamaan.
Olen hänen vaimonsa.
Vartija, Arto-nimikylttinsä mukaisesti, prosessoi tiedon. Näppäili pöytänsä puhelimesta jotakin. Odotti.
Ei vastaa.
Tiedän, totesin. Hän on silti siellä.
Taas pieni paussi. Näki, että Arto mietti uskaltaako päästää osastopäällikön vaimon ilman lupaa vai ei. Sääntöjen vastainen, mutta vaimot Niistä ei voi koskaan tietää. Lopulta hän vain työnsi portin auki.
Kolmas kerros. Harmaa käytävä, identtisiä ovia. Kävelin ja sielu tahmea kuin marraskuun aamupimeässä. Olisi pitänyt soittaa Maaritille. Tai jättää tulematta. Tai ennen tätä käydä kahvilassa, hörpätä vissyä ja saada ajatukset kokoon.
Mutta siinä sitä nyt ollaan.
Viimeinen ovi. Vähän raollaan rima valoa oven alta, puhetta oven takaa.
Jäin kaksi askelta ennen ovea.
Naisten naurua, sellaista heleää, kuin olisi juuri kuultu maailman nokkelin vitsi.
Sitten Pasin ääni. Jäin kuuntelemaan. Puoli minuuttia. Minuutti. Kädet jäässä, posket kuumina. Valmiina kolahtamaan johonkin suureen suruun.
Sitten avasin oven.
Pasi istui pöydän reunalla ei pöydän takana, vaan oikein kotikutoisesti siinä reunalla ja selitti jotakin nuorelle naiselle, joka käsissään paperipinkan kanssa seisoi liki. Nainen näytti olevan kolmikymppisen loppupuolella, siisti, hiukset nutturalla.
Kumpikin kääntyi katsomaan.
Tauko, jonka jälkeen ei paljoa tarvitse enää kysellä.
Kaisa? Pasi äänessä yhtä aikaa yllätys, pelko ja se kaikkein ärsyttävin: hienoinen ärtymys. Kuin olisi häiritty hyvä peli.
Iltaa, sanoin minä.
Nainen astui askeleen ikkunaa kohti, sitten toisen. Koitti kiinnittyä ikkunalautaan kuin pelastavaan lauttaan.
Ilman soittoa? Pasi pomppasi pöydältä seisomaan, yrittäen näytellä asiallista. Vähän heikoin tuloksin.
Soitin kyllä. Et vastannut.
Olin kiinni hommissa, näet kai.
Näen, myöntelin.
Niin näin. Näin paidan ylin nappi auki. Kaksi teekuppia pöydällä, huulipuna toisessa. Paperit, joita toinen siirteli kädestä käteen kuin palavaa perunaa.
Tässä on muuten Ilona, uusi projektipäällikkö, Pasi esitteli painokkaasti, kuin olisi juuri saanut Oscarin. Juuri sellaista ääntä käyttää suomalainen, kun peittää jälkiään.
Hauska tavata, sanoin minä.
Ilona laski paperipinkan pöydän reunalle, nyökkäsi, hymyili. Ihan mukava hymy. Kai minäkin olisin hänen asemassaan kohdannut Pasin nahkatakissa, jos en olisi jo ollut naimisissa.
Minä tästä lähden, sanoi Ilona.
Kannattaa, vastasin hänelle kohteliaasti.
Ilona lähti. Fiksu tyttö.
Jäimme kahdestaan. Ikkunan takana parkkipaikan himmeällä, joku kiros parkkeeratessaan.
Miksi tulit? kysyi Pasi. Ei varsinaisesti kysymys, enemmän syytös.
Katsoin sitä huulipunakuppia. Sitten Pasia.
Halusin tietää, miksi et vastaa.
Sanoin jo, olin töissä.
Sanoinhan, kuittasin viileästi.
Tauko.
Kaisa, älä tee tästä numeroa. Oikeasti. Me hoidettiin työjuttuja. Dokuja.
Seitsemältä illalla.
Joo, seitsemältä illalla! Kaikkea sattuu, viimeinen deadline menossa, tajuthan sä?
Pasi puhui kovaa niin tekee suomalainen silloin, kun argumentit on käytetty ja toivotaan, että äänenvoimakkuus korvaisi ne. Tiesin tuon niksin. Kaksikymmentäkolme vuotta siinä ehtii huomata aikamoista.
En sanonut mitään. Katsoin vain.
Silloin jokin Pasissa notkahti. Varmaan odotti pahimmat, kyyneleet ja raivo, ehkä jopa lautasien paiskomista (mitä en ole koskaan tehnyt, eikä ollut nytkään uhkana). Mutta näin hiljaista “en usko” tuskin Pasi odotti.
Mikset? kysyi.
Koska näin sun kasvot kun tulin sisään, vastasin. Katsoit minua kuin olisin häiriö.
Ei pidä paikkaansa.
Pasi Tunnen sinut kaksikymmentäkolme vuotta. Tiedän kyllä, miltä näytät, kun oikeasti ilahdut minusta. Tänään en nähnyt sitä.
Hiljaisuus.
Kaisa, kuvittelet koko jutun.
Ehkä. Kohautin olkapäitä. Mutta entäs se parfyymi? Se, jota aloit käyttää kolme kuukautta sitten?
Se on oma hajuveteni.
Ei ole. Olen aina ostanut sulle sun kautta aikojen tuoksut. Tämä on toinen.
Pasi avasi suunsa, muttei saanut sanaa ulos.
Nyt näkyi vaivaantuminen naamalla asti.
Kaisa, mä vannon, ettei mitään vakavaa ole tapahtunut.
Ei mitään vakavaa, toistin hitaasti. Mutta jotain kuitenkin.
En minä niin sanonut!
Äsken juuri sanoit.
Pasi hieroi kasvojaan molemmin käsin. Sen minä tunnistin hän teki niin kun hävetti. Ja yleensä hävetti ihan aiheesta.
Kaisa En osaa selittää. Ilonan kanssa on vaan helppo puhua. Se on nuorempi ja katsoo mua eri tavalla. Mä tiedän että kuulostaa nololta.
Kuulostaa rehelliseltä, sanoin.
Ei mitään isompaa kuitenkaan ollut. Oikeasti.
Mutta olisi voinut olla.
Ei vastannut. Ja hiljaisuus kertoi minulle enemmän kuin mikään muu.
Nyökkäsin. Niin kuin olisin rastin vetänyt listaani.
Selvä, sanoin.
Kaisa, älä tee hätiköityjä päätöksiä.
En tee mitään hätiköityä. Teen sellaista päätöstä, jota olen miettinyt kolme kuukautta. Sinä tuoksuit toisenlaiselle, et vastannut puhelimeen ja katsoit minua kuin vanhaa sohvaa.
Hän tuijotti pöytää.
Nyt minä sanon yhden asian. Ja tahdon, että kuuntelet. Ilman selittelyä, ilman palautetta. Sitten saat sanoa ihan mitä haluat.
Pasi nyökkäsi.
En aio huutaa, en itkeä, en rikkoa yhtään lasia. Otin pienen tauon. Mutta nyt loppui se, että esitin kaiken olevan hyvin silloin kun ei ollut. Kaksikymmentäkolme vuotta en kysynyt mitään, kun olit poissa. Nyt se loppuu.
Pasi nosti päänsä.
Tämä ei ole uhkaus, tämä on toteamus. Nyt päätät, mikä on sulle tärkeää. Nyt.
Pasi oli pitkään hiljaa. Sitten kuiskasi:
Kaisa. Olen ollut typerä.
Niin olet, nyökkäsin. Mutta se ei vielä vastaa kysymykseeni.
Sinä yönä pakkasin laukun ja ajoin Maaritin luokse Lauttasaareen.
Paketti hoitui nopeasti, draamaa kaihtamatta. Pasi seisoi makuuhuoneen ovella ja katseli kun pakkasin.
Kauanko aiot olla? kysyi.
En tiedä.
Kaisa
Pasi. Suljin vetoketjun. Sun täytyy miettiä. Niin pitää mullakin. Mietitään erikseen.
Tähän Pasi ei sanonut vastaan. Ja se kertoi oikeastaan kaiken.
Maarit avasi oven vilkaisten laukkua ja minua. Ei kysynyt mitään, laittoi veden kiehumaan. Juuri siksi Maarit on ollut ystäväni kaksikymmentä vuotta.
Istuttiin yötä myöten keittiössä. Maarit kuunteli. Sanoi silloin tällöin jotakin pientä ei neuvoja, vain sitä ettei hiljaisuus olisi liian painava.
Pasi soitti kolmantena päivänä. Tällä kertaa ei mitään selityksiä:
Kaisa, haluan sun palaavan. Olen tajunnut yhden asian.
No?
Olen ollut hölmö. Mutta se ei varmaan yllätä. Haluaisin näyttää sen.
Hetken mietin.
Hyvä on, sanoin.
Palasin kotiin perjantaina. Keittiössä odotti borssikeitto, punajuuret pehmeiksi asti keitetty. Pasi laittaa ne aina liian mössöksi, kun pelkää jättävänsä raaoiksi. Vieressä vähän hassu kukkakimppu, selvä kiireessä ostettu.
Laskin laukun lattialle. Katsoin keittoa. Sitten kimppua.
Keitin punajuuret liikaa, sanoi Pasi ovenraosta.
Huomasin.
Mutta muuten on ihan syötävää.
Katsotaan, nyökkäsin.
Ja kävin pesemään kädet. Sellainen elämä on: joskus punajuuri menee mössöksi, joskus ei. Pääasia ettei vaienne siitä taas kahtakymmentäkolmea vuotta.
Muistathan tilata uutiskirjeen muuten missaat seuraavan draaman!
