Olet jo viisikymppinen, ketä sinä enää kiinnostat, naureskeli mies. Mutta Sanni päätti ottaa selvää
Sannin mies, Raimo Petteri Kurkela, oli ihminen teorioiden kanssa. Eikä vain yhden niitä oli parisentä kappaletta, ja kaikki yhtä ehdottomia. Että kunnon hernekeitto tehdään vain aidosta kinkusta. Että kissat on viisaampia kuin koirat. Että telkkaria katsotaan volyymilla 42, ei enempää eikä vähempää. Mutta tärkein oli tämä: nainen yli viidenkymmenen ei enää miehiä kiinnosta.
Tuo teesi saattoi vaihdella sanoituksissa, fiiliksestä riippuen.
Joskus hän veti kuin kansakunnan syväkurkku: niin maailma menee, Sanni, älä ota itseesi.
Välillä filosofisemmin: tämä on elämää, vastaan on turha väittää.
Useimmiten kuitenkin, kun Sanni puki uuden mekon tai laittoi huulipunaa, se tuli ihan vaan kotikutoisesti: olet jo viisikymmenen, ketä sinä enää kiinnostat.
Ei kysymyksenä vaan faktana.
Sanni oli 52-vuotias. Hän työskenteli laskentatoimiston kirjanpitäjänä, venytteli aamuisin, luki iltaisin ja leipoi viikonloppuisin piirakoita, joita Raimo söi hyvällä ruokahalulla yhdistämättä hetkeäkään niiden syntyä siihen, ketä leipoja mahdollisesti kiinnostaisi.
Yhdessä oli eletty 26 vuotta. Tänä aikana Raimo oli pulskistunut, kaljuuntunut ja rakentanut teoriat ja totuutensa. Sanni ei ollut samalla tavalla muuttunut. Tai siis oli, muttei teoriatasolla.
Sannin paras ystävä, Aino, huomasi tämän ekana.
Sanni, tiedätkö ollenkaan että olet oikeasti tosi kaunis? hän tokaisi kerran kahvipöydässä sillä merkillisellä, hiukan hullunkurisella katseella, joka tiesi että kohta tulee jotain olennaista.
Höpöhöpö, Sanni naurahti.
Ihan oikeasti. Ja hei, kokeillaanko laittaa profiili sinne treffisivulle? Ihan vaan huvin vuoksi, kokeiluna!
Sanni laski kahvikupin pöydälle.
Ootko sie seonnut?
No laitetaan vain profiili. Katsotaan mitä tulee. Etsitään vielä nätti kuva.
Ei tule mitään, Sanni sanoi. Olen viisikymppinen jo. Ei minusta kukaan välitä.
Samalla hetkellä hän huomasi toistavansa täsmälleen Raimon sanat.
Aino oli käytännön nainen. Hän ei juurikaan jaksanut suostutella, vaan järkkäsi asiat niin, ettei kieltäytymistä ollut suoraan-mahdollista, muuten meni fiilikset. Ja sinä iltana hän marssi Sannin luo, kainalossa kannettava, kädessä viinipullo ja olemuksessa jo valmiiksi päätetty meininki.
Nyt laitetaan se profiili nopeasti, napakasti, ilman turhaa höpötystä.
Hetkinen, Sanni oli vielä esiliina päällä. Mikä profiili?
Treffipalsta. Sanoinhan, että tehdään tämä!
Sanoit. Sanoin myös ei.
Sanot, ettei ketään kiinnosta. Ei se oo sama asia.
Aino katsoi Sannia sellaisella varmuudella, että tiesi olevansa oikeassa ja odotti vain, että toinenkin huomaisi.
Aino, olen 52-vuotias.
Muistan hyvin, ollaan tunnettu kolme vuosikymmentä.
Ja mitä sitten?
No istu alas. Pelaamatta ei koskaan voita.
Sanni istuutui. Ei siksi, että olisi luovuttanut vaan koska jalkoja väsytti. Rankka päivä takana. Laitettiin raporttia töissä, autojonoissa istuminenkin uuvutti. Hän vain istahti hetkeksi huilaamaan.
Anna kuva, Aino sanoi avaten läppärin.
Minkä nyt muka?
Jonkun hyvän. Onko sulla?
Sanni mietti tovin. Viimeisimmät kuvat olivat työpaikan pikkujoulusta niissä hän seisoi sivuttain lasi kädessä, katsellen johonkin muualle, koska Raimo soitti kolme kertaa sinä iltana ja kyseli missä Sanni viipyy.
On yksi uudenvuodenilta, Sanni tunnusti.
Näytä!
Sanni näytti. Aino tarkasteli pitkään.
Hieno kuva! Miksi seisot aina selkä mutkalla mutta kuvassa et?
Kun kuvassa kukaan ei näe vastasi Sanni, vähän hämillään.
Aino jäi katsomaan hetken ja avasi sitten viinipullon.
Profiilin tekeminen vei aikaa lähinnä siksi, että Sanni vastusteli joka kohdassa.
“Mitä haet”? Kirjoita “keskustelu”, Sanni.
En mä halua kenenkään kanssa keskustella.
Ihan sama, kirjoita vaan.
“Kerro itsestäsi”. Aino parka, mitä tähän nyt? “Kirjanpitäjä, osaa tehdä hernekeittoa, asuu miehen kanssa jonka teoria on että 50+ naisilla ei arvoa”?
Kirjoitetaan, että “Aktiivinen, kiinnostunut, lukee mielellään ja haluaa matkustella”.
Enhän mä matkustele.
Haluatko?
Sanni tarkasteli sisintään.
Haluaisin.
No se ei ollut siis valetta!
Kuvaksi valittiin uudenvuoden kuva. Sanni viininpunaisessa mekossa, hiukset nutturalla, silmissä eloa. Raimo ei ollut nähnyt koko mekkoa; hän kun oli mennyt nukkumaan ennen kuin Sanni pääsi kotiin.
Voilà, totesi Aino, vetäen kannen kiinni. Profiili siinä.
Mitä sitten?
Odotellaan.
Mitä odotellaan?
Kohta tiedät.
Sanni kaatoi itselleen lasin viiniä. Vilkaisi ikkunasta ulos ilta, katuvalo, kalju haapa ja epätavallisen tavallinen olo. Raimo toisessa huoneessa tapitti telkkaria volyymi tasan 42. Televisio mutisi tuttuun tapaan.
“Jaahas profiili kuin profiili. Ei tästä mitään tule”, Sanni tuumi.
Hän joi lasinsa loppuun ja meni tiskaamaan.
Seuraavana aamuna Sanni ei ajatellut profiilia yhtään. Ei lainkaan.
Aamuruuhkat ja raportit veivät ajatukset. Lounaalla ala-aulan ruokalasta haettu keitto oli hutiloiden tehty, ja kolmelta iltapäivällä Sanni huomasi tuijottavansa ikkunasta ulos ja laskemassa puluja räystäällä.
Puhelin lojui laukussa.
Viideltä hän kaivoi sen esiin ihan tarkistaakseen, oliko Raimolta jotain. Ei ollut. Sen sijaan treffisivustolta ilmoitus: punainen pallura ja numero.
Numero oli 11.
Yksitoista viestiä. Yhdessä päivässä.
Sanni tuijotti puhelinta. Puhelin tuijotti takaisin. Hän tiputti sen laukkuun, mietti. Poimi takaisin käteen.
Yksitoista.
“Kaippa mainoksia”, hän päätteli.
Avasihan kuitenkin. Mainosta ei ollut. Oli yksitoista miestä kuvineen, nimineen ja kivoine viesteineen. Joku kirjoitti lyhyesti: “Hei, kiva profiili”. Toiset perusteellisemmin. Ja yksi, Jari, 54, kirjoitti kolme kappaletta kirjoista, siitä ettei ole nähnyt pitkään aikaan naisen katseessa samaa minkä kuvasta löysi ja että tykkää reissata.
Sanni luki sen kahdesti.
“Reissaaminen, no, niinhän minäkin laitoin”, hän muisti ja vähän nolotti tosi vähän.
Illalla hän soitti Ainolle.
Yksitoista tuli, hän pamautti heti.
Ai jo nyt! Aino riemastui. Mitä minä sanoin!
Yksi kirjoittaa kirjoista.
Vastaa!
En minä mihinkään vastaa.
Sanni…
Mitä Sanni? Olen 52 ja naimisissa.
Vastaa silti.
Sanni ei vastannut. Hän tiskasi ja ajatteli sitä Jarri kanssa kolmine kappaleineen.
“Höperö minä,” hän mutisi itselleen.
Mutta aamulla, hän avasi kuitenkin sovelluksen. Punainen pallura näytti uutta lukua.
28.
Sanni istahti sängyn laidalle. Raimo vielä kuorsasi.
28 viestiä yhden yön aikana.
Hän selasi varovasti, kuin jotain olisi voinut mennä rikki: siinä oli Ossi, 48, insinööri, hassu kuva kissan kanssa. Sitten Matti, 56, tummapukuinen vakava mies: “Olet todella kaunis nainen”. Sitten tuli Antti ja siinä Sanni pysähtyi 41 vuotta, vuorikuva taustalla, kirjoitti vain: “Hei. Kerro vähän itsestäsi”.
41. Nuorempi yhdellätoista vuodella.
Sanni sulki puhelimen. Sitten avasi uudestaan.
Toisen päivän iltaan mennessä pallura näytti jo yli viittäkymmentä.
53 viestiä. Ei, 54 ennen kuin ehti laskea.
Hän kulutti iltaa keittiössä teekupin kanssa. Selaaminen ei tuntunut enää oudolta, enemmän siltä kuin olisi vahingossa mennyt ostamaan maitoa ja törmännyt aarteeseen. Siinä oli Veikko, 50, yritysomistaja, joku runo mukana lainattu, mutta silti kivaa. Sitten Ilkka, viesti: “Kiinnostuit minusta, haluaisin tutustua paremmin.” Se samainen Antti, jonka kanssa taustalla oli vuoret, kirjoitti uudestaan, koska Sanni ei ollut vastannut. Varovasti toisti: “Oletko varattu? Ei haittaa jos et vastaa.”
Sanni tuijotti viestiä pitkään.
Raimo selitti telkkarille jotain. Ja telkkari vastasi. Ne näyttivät tulevan ihan mainiosti toimeen.
“Ketä sinä kiinnostat?” Sanni muisti.
54 miestä kahden päivän aikana. Osa omanikäisiä, osa nuorempia. Yksi kirjoitti runoja, toinen odotti vastausta ja oli kohtelias.
Raimon teoria ryskyi kasaan hitaan kuistin lattian tapaan, mutta ryskyi silti.
Sanni joi teen loppuun, vei kupin tiskialtaaseen ja katsoi pitkästä aikaa oikein kunnolla tummasta ikkunasta takaisin ei ohimennen, vaan kunnolla.
Siellä seisoi 52-vuotias nainen. Selkä suorana, silmissä kauneutta. Jolle kahdessa vuorokaudessa oli viestitellyt 54 ventovierasta miestä.
No jopas, Sanni supatti omalle peilikuvalleen.
Peilikuvakin näytti nyökyttelevän.
Puhelin lojui yöpöydällä.
Raimo hamuili silmälasejaan ne olivat vieressä, ja puhelimen näyttö syttyi juuri silloin: uusi ilmoitus kilahti. Raimo nosti sen rutiinilla, ajatellen ettei sieltä kuitenkaan mitään ole. Vilkaisi, kohotti kulmiaan.
Katsoi uudestaan.
Näytöllä luki: “Antti: Hyvää huomenta! Ajattelin sinua…”
Raimo Petteri istuutui hitaasti, kuin olisi saanut uutisen, jonka merkityksen ymmärtäminen vaatii hetken.
Sanni, hän huikkasi.
Sanni oli keittiössä. Laittoi kahvia. Kuuli, mutta ei kiirehtinyt.
Sanni!
Tullaan, tullaan.
Sanni tuli hiljaa kahvikupin kanssa. Raimo piteli puhelinta kuin jotain pientä elävää, eikä tiennyt päästääkö vapaaksi vai ei.
Mikä tämä on? hän ihmetteli.
Sanni vilkaisi ruutua. Sitten miestä. Join kahvia.
Ilmoitus, sanoi.
Näen, että ilmoitus. Kuka tämä Antti on?
Treffipalstalta.
Hiljaisuus. Sellainen hyvä, suomalainen tauko.
Miltä V… siis miltä treffipalstalta?! Raimo nousi seisomaan. Sinä nyt sitten rekisteröidyit sinne?
Joo.
MIKSI?!
Sanni laski kahvikupin yöpöydälle. Katsoi miestä, ei kiukulla, melkein lempeästi kuin ratkon tehtävää jonka vastaus on jo selvä.
Testasin sun teoriaasi, sanoi.
Mitä teoriaa?
Sitä että “yli viisikymppiset naiset ei ketään kiinnosta”. Muistatko?
Raimo avasi suun. Sulki. Katsoi puhelinta. Latasi taas kolme uutta ilmoitusta sillä aikaa kuin seisoi.
Montako niitä… hän aloitti.
Viisikymmentäneljä, Sanni sanoi. Kahdessa päivässä.
Viisikymmentäneljä, Raimo toisti hiljaa. Pyöritteli päässään, jollain tapaa ei osannut sovittaa sitä todellisuuteen.
Jotkut ovat vielä minuakin nuorempia, Sanni totesi, otti kahvikuppinsa ja palasi rauhallisesti keittiöön.
Raimo Petteri Kurkela jäi seisomaan keskelle huonetta puhelin kädessä. Ulkona oli ihan tavallinen aamu, katuvalo sammui jo, haapa seisoi lehdetönnä ja varpuset pitivät meteliä räystäällä. Kaikki kuten ennenkin. Paitsi että teoria ei enää toiminut.
Ei yhtään.
