Aamu, Helsinki, syksyn koleus. Kirjoitan tätä, koska edessäni oli päivä, joka muistutti, miten elämä rakastaa yllätyksiä ja vanhoja asioita.
Kaksikymmentä vuotta siinä meni, että hoidin paperityöt, vastasin puhelimeen, hymyilin asiakkaille, joista monikaan ei sitä todellakaan ansainnut, keitin kurinalaisesti kahvit esimiehille aina yhtä taitavasti joskus meinasi tulla ylennys henkilöstöravintolan vastaavaksi, niin hyvää cappuccinoa sain aikaan. Ja silti YT-neuvottelut veivät mennessään. Sellainen on arki, ei auta selittelyt.
Nyt sitten työhaastattelu. Ensimmäinen kahteenkymmeneen vuoteen.
Seisoin peilin edessä eteisessä ja pidin itselleni vakavan puhuttelun. Puku siisti, tukka siisti, naama kuin naama neljäkymmentäkuusi vuotta näkyy, vaikka kuinka haluaisi kätkeä mutta pysyy kasassa. Pääasia ettei hermostu. Tämä on vain työtä. Uusi työpöytä, uusi numero, uudet sähköpostit. Ei sen ihmeempi juttu.
Ystäväni Kaisa halusi lähteä tueksi ja hississä vielä kannusti:
Ota lunkisti. Sä oot ammattilainen. Kakskyt vuotta, ei mitään pikkujuttu.
Niinpä sanoin. Ja silti irtisanottiin.
Mutta oot rautainen tekijä.
Kaisa, mene töihin jo, sanoin.
Toimisto sijaitsi rauhallisella poikkikadulla. Nelikerroksinen talo ylväällä ulkoasulla: pylväitä, lasiovet, ovella nuori vahtimestari puvussa. Oikaisin selkäni. Sisään. Syvään henkeä.
Vastaanotossa sihteeri viittasi kolmanteen kerrokseen:
Toimitusjohtaja odottaa teitä. Huone kolmesataakaksi.
Portaat, käytävä, ovi nimikyltillä.
Koputin. Astuin sisään.
Ja jähmetyin pöydän takana istui Juha.
Entinen. Mies, jonka sormesta joskus nyhdin tikun pois. Jolle paistoin rieskat koulun yo-kokeisiin. Jolle annoin anteeksi jotain, mitä ei olisi kannattanut antaa. Mies, jonka jälkeen uni ei suostunut tulemaan, ei kolmeen vuoteen.
Katsoi minua. Katselin häntä.
Hiljaisuus niin syvää, että joko siitä poistuu kokonaan tai jää paikalleen. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Tässä sitä elämä virnistelee, ajattelin aivan kummallisen tyynen huvittuneena.
Juha näytti hyvältä. Siinä vasta harmi.
Olin vuosien ajan maalannut mielessäni kuvaa mahdollisesta kohtaamisesta: ehkä hän olisi harmaantunut ja väsähtänyt, ehkä maha kasvanut. Kaikkea muuta kuin nyt: hyvä puku, tyylikäs kampaus. Näytti mieheltä, joka on tullut omien ratkaisujensa kanssa jonkinlaiseen rauhaan. Ohimoilta vähän harmaata. Pöydällä läppäri, kalenteri ja pieni kaktus. Kaktus tietenkin. Sellainen symboli.
Salla, hän sanoi. Ei rouva Koskinen, ei muodollisia tervehdyksiä. Salla, noin vain, kuin emme olisi eronneet kuin eilen.
Hei, Juha, sanoin.
Hän osoitti tuolia. Istuin alas. Laitoin laukun syliin kummallisella tavalla helpotti pitää jotakin käsissäni.
Sulla on hakemus tässä, hän nyökkäsi. Tutustuin jo.
Selvä.
Kaksikymmentä vuotta kokemusta. Arvostettavaa.
Niin.
Puhui rauhallisesti, viralliseen sävyyn, katse kiersi jonnekin vasemman korvani taakse. Niin katsotaan, kun ollaan olevinaan vain asiallisia.
Aijaa, pelataan ammattilaisia, mietin. No, minä osaan tämän.
Kerro vähän edellisestä työpaikasta, Juha kysyi.
Ja siitähän se lähti.
Kerroin lyhyesti: työtehtävät, dokumentit, järjestelmät, tiimin koko. Mutta ajatus laukkasi aivan muualla.
Tuo sama mies, joka kerran sanoi sä et ymmärrä mua, ja lähti pian Irinan kanssa pois elämästäni.
Mitä ohjelmia käytit?
Listasin ne. Ja samalla mietin: tämä sama mies on syy siihen, etten kuukausiin saanut ruokaa alas, ja puoli vuotta olin muutenkin yössä.
Osallistuiko työhösi neuvottelujen järjestelyt?
Joo, sekä sopimusten että johtoryhmän tapaamisten osalta.
Siinä hän nyt oli, hyvässä puvussa, siististi leikatut hiukset.
Juha nyökkäili, kirjoitteli kalenteriin tai esitti kirjoittavansa. Seurasin kynää, ja elämän ironia oli niin räikeä, että hetkeen melkein nauratti. Sadistista melkein.
Ulkona hiljainen katu, lehdet asvaltilla, tavanomainen lokakuun ilma. Tässä sisällä kahdeksan vuotta, eropaperit, asuntoriita, puhelut Kaisalle myöhään yöllä, jolloin sanatkin olivat hukassa.
Ja hän istuu nyt tässä. Kaktuksen kanssa.
Miksi jätit entisen tehtäväsi? Juha kysyi virallisella, tyhjällä äänellä.
Organisaatiosaneeraus. Koko osasto lakkautettiin.
Selvä. Tauko. Teit paljon töitä ylimmän johdon kanssa?
Tein. Olin suoraan johdon ja hallituksen kanssa tekemisissä.
Osaat pitää salaisuudet?
Kyllä.
Juha katsoi minua. Sekunnin pari. Katsoin takaisin ei hymyä, ei vihamielisyyttä, pelkkä rauhallinen katse.
Hyvä, hän sanoi. Laski kynän. Ehdottaisin, että jatketaan keskustelua vapaamuotoisemmin. Kahvit ehkä?
Tunsin jännitettä. Ei pelkoa. Jotain muuta. Tiesin, että kahvin äärellä keskustelun luonne vaihtuu; siihen tuli henkisesti varautua.
Käy, sanoin tasaisesti.
Juha nousi, meni ikkunan viereiselle kahvikoneelle. Selkä minuun päin. Katselin hänen niskaansa ja mietin: nyt hän sanoo jotain tärkeää, jotain erilaista. Ehkä joitakin sanoja, joita varten hän halusi kahvin keittää.
Kone sihahti. Kolisi.
Näytät hyvältä, Juha sanoi selin, yllättäen puhutteli sinä-muodossa.
En sanonut mitään.
Hän asetti kupin eteeni, palasi paikoilleen.
Ihan totta.
Vilkaisin kahviin. Sitten Juhaan.
Kiitos, sanoin viileästi.
Juha oli hetken hiljaa.
Salla, haluan sanoa jotain. En toimitusjohtajana. Ihmisenä, joka tuntee sinut.
Tässähän mennään mielenkiintoiseen suuntaan, huomioin. Aikamoinen varoitusmerkki. Kuin lentokoneen kapteeni tulisi ulos ohjaamosta ja kaikki tajuisivat heti, että nyt tulee sanottavaa, joka ei ehkä kuulu protokollaan, mutta on tärkeää.
Olen iloinen, että tulit juuri tänne, Juha sanoi.
Sattumaa, sanoin.
Ehkä. Hän hymyili pienesti. Mutta iloinen silti. Näkee heti että olet ammattilainen. Tarvitsen juuri tuollaista ihmistä.
Selvä.
Haluan kuitenkin hän mietti sanojaan pitkään, kuin jäällä horjuisi että lähtisimme liikkeelle puhtaalta pöydältä. Ilman vanhoja asioita, ilman painolastia.
Siinä se tuli.
Laskin kupin alas.
Puhtaalta pöydältä. Kahdeksan vuotta, taloriita kaikki muka puhdas taulu. Kolme kuukautta syömättä sepä yksinkertaista pyyhkiä.
Olin hiljaa. Sekunnin, toisen. Katsoin Juhan silmiin, tarkkaan. Ihmisenä, joka arvioi, mitä ottaa vastaan ja mitä jättää.
Juha, tarkoitatko, että saan työpaikan, jos unohdan kaiken, mikä oli?
Hän kohotti kulmaansa.
Tarkoitan uuden alun. Se on eri asia.
Ei, se on ihan sama, vastasin.
Hiljaisuus. Kaktus pönötti pöydällä omana itsenään.
Katso, en aio repiä mitään mennyttä pinnalle. Ei ole aikaa eikä halua. Mutta en myöskään teeskentele, ettei sitä olisi olemassa ollut. Tämä on osa minua, ei sivu, jonka voi kääntää.
Juha tuijotti.
Tulin työhaastatteluun en menneiden muisteluiltaan. Jos tarvitset kokeneen hallintopäällikön, voin keskustella töistä. Jos taas tarvitset ihmisen, joka leikkii ettei mitään joskus tapahtunut, se en ole minä.
Otettiin siemaus kahvia. Oli muuten hyvää sekin vähän huvitti.
Juha ei sanonut mitään. Katsoi minua, ja tunnistin katseessa jotain uutta kunnioitusta.
Olet muuttunut, hän lopulta sanoi.
Niin, kahdeksan vuotta jo, vastasin.
Juha käveli ikkunalle, seisoi hetken, palasi paikalleen.
Salla ääni oli pehmeämpi tiedän ettei se ollut oikein silloin. Sinä olet oikeassa tämä ei ole mikään puhdas pöytä. Se tapahtui, ja olin väärässä.
Yllättävää, oikeasti. Olin mielessäni aavistellut kohtaamista monin eri versioin. Että Juha suuttuu, tai väistää, tai vitsailee. Mutta että hän sanoisi noin, sitä en ollut osannut ajatella.
Kiva kuulla, sanoin lopulta. Vaikka vähän myöhään.
Niin, myöhässä, hän myönsi.
Hiljaisuus muuttui pehmeäksi. Sellaiseksi, joka jää kun kaikki on jo sanottu.
Työstä, Juha sanoi. Haluaisin tarjota hallinto-osaston päällikön paikkaa. En pelkkää sihteerin tehtävää. Ehdot ovat hyvät. Päätös on sinun.
Olin hetken hiljaa.
Mietin, sanoin.
Hyvä.
Nostin laukun. Juha nousi, rennosti ei mitään johtajan jäykkyyttä.
Salla, hän sanoi, kun olin jo ovella.
Käännyin.
Kiitos, ettet lähtenyt heti kun näit minut.
Ajattelin hetken.
En minäkään kuvitellut jääväni, myönsin.
Käytävällä pysähdyin vielä oven taakse hetkeksi.
Ulkona Kaisa odotti kahviautomaatin pahvimuki kädessä. Näki ilmeestäni paljon ja kysyi heti:
No?
Tarjottiin töitä, sanoin.
Hyvät ehdot?
Hallinto-osaston päällikkö.
No huh. Kaisa mietti. Ja pomo on?
Juha.
Kaisa tuijotti pitkään.
Se Juha?
Se exä, tarkensin.
Ja mitä sä teet?
Sanoin, että mietin.
Otin häneltä kupin. Kahviautomaatin maku ei ollut samoissa korkeuksissa kuin ylhäällä kabinettikahvin, mutta se tuntui kodikkaalta.
Käveltiin pitkin poikkikatua. Lokakuun lehdet rahisivat kengän alla tutulla tavalla. Aurinko paistoi laiskasti, ei enää lämmittääkseen vaan ollakseen mukana.
Mutta nyt se on mun valinta, ei hänen hymähdin lopuksi. Ei hänen. Nyt sen tiedän.
Tänään opin, että mennyttä ei tarvitse unohtaa, jotta voi valita uudelleen.
