Moi, Kaisa! Täältä tulee vieras, huikkasi siskoni ja potkaisi matkalaukun eteiseen.
Lauantaina, hieman ennen puolta päivää, kun Kaisa ei ollut aikeissa miettiä mitään vakavaa, ovikello soi.
Kaksi kertaa. Sitten vielä kolme. Ja lopuksi pitkään, päästämättä irti.
Harri, joka katsoi telkkaria olohuoneessa, totesi mietteliäänä:
Jollain on todellakin asiaa.
Oven takana seisoi Elina, pikkusisko. Mukanaan kaksi jättiläiskokoista matkalaukkua, olkalaukku ja ilme kasvoilla kuin jollakin, joka oli juuri tehnyt poikkeuksellisen suuren päätöksen elämässään ja oli siitä kovin tyytyväinen.
Moi, Kaisa! Täältä tulee vieras, hän sanoi ja vieritti toisen matkalaukuista eteiseen jalallaan, ammattilaisen ottein. Kuin olisi koko elämänsä harjoitellut juuri tätä hetkeä varten.
Kaisa väisti automaattisesti. Neljäkymmentä vuotta siskoutta saa kropan reagoimaan ennen kuin tajunta ehtii perässä.
Kuinka pitkäksi aikaa? Kaisa kysyi silmäillen toista matkalaukkua.
Elina heitti takin naulaan juuri siihen koukkuun, jossa Kaisan villakangastakki jo roikkui ja katseli ympärilleen kuin rakennustyömaan vastaava mestari.
Ihan pysyvästi, Kaisa. Mä muutan nyt. Teillä on iso asunto, kolme huonetta, teitä asuu kaksi. Täällä on selkeästi liikaa tilaa. Ajattelin, että miksi ei.
Kaisa tuijotti hetken siskoaan. Hän oli siis päättänyt.
Harri käänsi olohuoneessa telkkarin äänenvoimakkuuden pienesti kovemmalle.
Elina, ootko tosissasi?
Ja miten vielä, Elina oli jo menossa pitkin käytävää, kurkkimassa eri huoneita. Tää olisi hyvä. Valoisa. Ikkuna pihalle, rauhallista.
Se oli vierashuone. Juuri se sama, jossa vanha vuodesohva, ompelukone ja kolme pahvilaatikkoa odottivat parempia järjestelyjä.
Elina, Kaisa avasi suunsa kynnyksellä. Eihän me olla puhuttu tästä yhtään.
No mitä siinä puhumaan? sisko kohotti yllättyneenä kulmiaan. Kohtalotovereita tässä ollaan, Kaisa. Kaikki yhteistä, kuten äiti opetti. Näin meillä on aina ollut.
Kaisa ajatteli, että äiti olisi nyt parempi unohtaa.
Telkkarin taustamölötys kertoi viikon sääennustetta. Harri taisi olla juuri nyt hyvin kiinnostunut säästä.
Elina avasi matkalaukun ja alkoi pesiytyä kunnolla. Huolellisesti, kuin asettuisi takaisin kotiin, joka olisi alun perinkin kuulunut hänelle.
Ensin hän siirsi sängyn. Pääty ikkunaan se ei käynyt Elinalle. Tulee veto, Kaisa, mä saan niskan kipeäksi. Ompelukone nurkkaan. Tarviiko tätä muka kukaan? Ootko sä ommellut koskaan mitään? No niin. Kaisa katsoi, kun kone matkasi nurkkaan, ja oli hiljaa.
Ensimmäisen päivän iltana eteiseen ilmestyi Elinan tohvelit valtavat, pörröiset, pompuloilla koristellut. Vieressä Kaisan siistit avokkaat näyttivät kirjastonhoitajalta sirkuskarhun rinnalla.
Harri söi illallispöydässä hiljaa ja tuijotti keittolautastaan kuin tutkisi sieltä jotakin elämää suurempaa.
Hyvää keittoa, hän totesi.
Ihan tavallista keittoa, Elina sanoi ja lisäsi Harri, löytyykö teiltä tuuletinta? Mun huoneessa on tunkkaista.
Harri kohotti katseensa, katsoi Elinaa, sitten Kaisaa.
Eiköhän löydy, hän sanoi.
Kaisa huokaisi mielessään niin syvältä, että melkein varpaissa tuntui.
Kolmantena päivänä Elinan valtasi jääkaappi.
Tämä ei tarkoittanut pelkästään oven avaamista ja vilkaisemista hän suorastaan tutki, miten sisältö oli järjestetty, kuin biologi uutta lajia.
Kaisa, sulla on vanhentunut piimä täällä.
Tiedän, en ehtinyt vielä heittää pois.
Miksi ostat kolme voipakettia yhtä aikaa? Vie vaan tilaa.
Elina, se on mun jääkaappi.
No mitä sitten? Enhän mä mikään vieras ole.
Se oli hänen repertuaarinsa vakioavaus. Avain kaikkeen. Kaisa kuuli sen päivässä viisi kertaa ja mietti usein, pitäisikö vain vastata suoraan: Kyllä, Elina, joskus näissä asioissa olet kyllä vieras. Mutta ei sittenkään vastannut.
Elina kotiutui toden teolla.
Hän tiesi, minä päivinä Harri oli puukerhossa ja koska palasi. Hän tiesi tasan tarkkaan, mihin aikaan Kaisa katsoi lempparisarjansa, ja silloin hän ilmestyi viereen teekuppi kourassa, juttuseuraa vailla. Juttua riitti: säästä, siitä miten Helsingin nuoriso on nykyään villiä, naapureista, joita Elinalla ei enää ollut, ja Suomen politiikasta siinä Elina oli ehtymätön.
Kaisa kuunteli, nyökkäili, välillä vilkuili telkkarin puoleen ja tuumi, ettei hänen oma draamansa tainnut enää juuri kalveta tv:n rinnalla.
Aamulla Elina nousi aina ensimmäisenä.
Kaisa oli luullut siskoaan iltavirkkuna. Mutta ei. Aamuvirkku, suorastaan ohjelmalla: kuudelta keittiössä kalisi astiat, paistinpannu sihisi ja Elinan ääni kantautui asunnon läpi kuin partiolaisten aamulippulaulussa:
Harri, paistanko sulle munia? Kaisa, otatko tomaattia? Löysin juustoa jääkaapista, vähän kovettunutta, raastoin sitä eihän sitä pois heitetä!
Harri tuli keittiöön kuin mies, jonka uni oli katkaistu ilman selitystä. Söi munat. Kiitti kohteliaasti.
Kaisa seisoi aamutakki päällä keittiön ovella ja katseli näkyä.
Siinä hän, siskoni, syöttää miestäni aamiaisella. Asunnossani.
Ehkä juuri sinä aamuna Kaisassa jokin hiljaisesti napsahti.
Kaisa keitti itselleen kahvin, istui ikkunan ääreen ja soitti tyttärelleen:
Aino, ehtisitkö hetken?
Tottakai, äiti. Mitä kuuluu?
Voisitko tulla kylään? Haluan jutella kanssasi.
Aino saapui sunnuntaina, toi pullat. Halasi äitiään ja istui pöydän ääreen.
Kerro mitä on tapahtunut?
Kaisa kertoi kaiken: matkalaukut, pörrötohvelit, ompelukone nurkassa, juusto jota ei vain heitetä menemään, aamuinen munakaskaruselli.
Aino kuunteli, mutta ei keskeyttänyt. Välillä kulmat kohosivat niin korkealle että niitä sai melkein pelätä.
Äiti… Maksaako hän muuten mitään? Ruokarahaa, yhtiövastiketta?
Sanoi, että maksaa ruoasta.
Sanoi mutta maksaako?
Kaisa vaikeni hetken.
Ei ole vielä maksanut.
Aino vilkaisi käytävään, jossa vierashuoneen ovi pysyi kiinni.
Juuri silloin Elina tuli huoneestaan. Ilo kasvoillaan, aidosti kuin vain sellaisella voi olla, jolla ei ole mitään salattavaa.
Aino! Ihanaa kun tulit! Kaisa, sokeri on muuten loppu sokerikupista.
Kaapissa, Kaisa sanoi.
Saanko ottaa?
Ota vaan.
Elina otti, kaatoi kahviinsa, sekoitti ja nyökkäsi tyytyväisenä.
Aino katsoi häntä sellaisella päättäväisyydellä, josta tiesi, että päätös oli jo tehty ennen puheenvuoron alkua.
Elina-täti milloin muuten myit sen sun asunnon?
Hiljaisuus.
Lyhyt, mutta sitäkin paljonpuhuvampi.
Kuka sulle kertoi? Elina laski kuppinsa.
Toini-täti mainitsi, ihan vahingossa kun viimeksi jutteli.
Elina vilkaisi Kaisaan. Kaisa tuijotti ulos ikkunasta.
No, myin kyllä, Elina sanoi. Siinä oli taas se tuttu, hiukan loukkaantunut ja päättäväinen sointi siinä äänensävyssä. Rahat on tallella. Katselen sopivaa uutta paikkaa. Markkinat on nyt sellaiset, ettei kannata ostaa heti. Katsellaan hetki, säästän vielä vähän, kyllä se järjestyy.
Kuinka pitkä hetki? Aino kysyi.
No, ehkä vuosi. Tai kaksi. Katsotaan.
Kaisa kääntyi Elinaan ikkunan äärestä.
Elina, hän sanoi, rauhallisesti, hiljaa. Sait siis asunnosta rahat, ja muutat minun nurkkiini, jotta voisit säästää. Näinkö?
Älä nyt jaksa, Kaisa…
Näinkö?
Ollaan nyt kuitenkin samaa perhettä, tokaisi Elina, viimeisenä avaimista. Se, jonka varaan kaikki aiemmatkin vastaukset oli laskettu.
Mutta se ei enää tepsinyt Kaisaan.
Aino perheineen muuttaa tuohon huoneeseen. Pyysin heitä. Tulevat ensi lauantaina.
Elina tuijotti Ainoa. Aino joi teetä, eikä katsonut ylös.
Milloin olet ehtinyt näin sopia, Elina aloitti.
Ehdin kyllä, sanoi Kaisa.
Tämä ei ollut totta. Aino asui omassa kodissaan eikä ollut muuttamassa mihinkään, mutta Kaisa katsoi siskoaan rauhallisesti, tavalla jota tuo ei ollut ehkä osannut odottaa.
Elina oli vaiti. Sitten hän nousi ja suoristi aamutakkinsa.
Selvä, hän sanoi lyhyesti.
Ja meni huoneeseensa.
Elina pakkaili kaksi päivää.
Rauhassa. Samalla huolellisuudella kuin purkaessaan tavaroita. Ensin paketit, sitten henkareiden kilinä, sitten huonekalujen uudelleensijoittelu. Kaisa ei mennyt huoneeseen. Eikä Harri.
Keskiviikkoaamuna Elina seisoi keittiössä kaksi matkalaukkua jaloissaan.
Mennään nyt sitten Marja-Liisan luo. Hänkin on kutsunut jo kauan.
Hyvä, Kaisa sanoi.
Soita joskus.
Soitan.
Elina tarttui matkalaukkuun.
Kaisa, sanoi ovelta katsomatta taakseen. Olet muuttunut.
Kaisa mietti hetken.
Niin kai, hän vastasi. Ehkä niin.
Ovi meni kiinni.
Kaisa seisoi eteisessä. Katsoi tyhjää naulakkoa, mistä Elinan takki oli kadonnut. Lattialle, missä pörrötohvelit eivät enää lojuneet. Eteiseen oli tullut tilaa.
Hän meni vierashuoneeseen, avasi ikkunan.
Työnsi ompelukoneen takaisin ikkunan viereen, juuri siihen missä sen kuuluikin aina olla.
Illalla Aino soitti:
Lähtikö hän?
Lähti.
Miten voit?
Kaisa mietti.
Hyvin, hän sanoi lopulta. Tosi hyvin.
Ulkona alkoi hämärtää, Harri kolisteli keittiössä astioita, ja se oli juuri sitä hyvällä tavalla tuttua, hiljaista kodin ääntä sellaista, jonka tunnistaa vasta kun se palaa. Sain siitä muistutuksen: oma koti on ennen kaikkea oma paikka, ja joskus raja on osattava piirtää myös niitä rakkaimpia vastaan.
