Miljardööri Jaakko Koskinen on juuri astunut ulos jälleen yhdestä loputtomasta kokouksesta Helsingissä, Erottajan varrella sijaitsevassa pilvenpiirtäjässäsellaisessa, jossa kaikki puhuvat kuin pelastaisivat maailman, vaikka Jaakkoa ei kiinnosta muu kuin päästä pois. Hän istuu panssaroituun Volvoonsa, antaa kuljettajalle tavalliset ohjeet ja selailee puhelintaan, kun auto matelee iltapäiväruuhkassa Mannerheimintiellä.
Jaakko vilkaisee ikkunasta ulos hajamielisesti ja kangistuu paikalleen.
Siinä hän on.
Katriina.
Seisoo Apteekin edessä, väsynyt ilme kasvoillaan, kädessään revennyt muovikassi. Hiukset on sutaistu nutturalle, vaatteet arkiset ja vähän kulahtaneetja hänen vierellään seisoo kolme lasta.
Kolme poikaa.
Kolme kuin kopio toistaan.
Samat silmät. Sama suu. Sama katse, kun he tähyilevät kadulle.
Ja ne silmät
Ne ovat Jaakon.
Ei voi olla totta. Ei voi.
Jaakko kumartuu nähdäkseen paremmin, mutta viereinen liikennevirta peittää näkymän.
“Pysähdy,” hän sanoo nopeasti.
Kuljettaja jarruttaa äkisti.
Jaakko riuhtaisee oven auki ja hyppää kadulle, piittaamatta tööttäyksistä. Hän etsii katseellaan väkijoukosta, sysii ihmisiä tieltään, yrittäen olla välittämättä, kun jotkut kuiskaavat hänen nimeään. Sydän jyskyttää kuin se haluaisi murtaa rintalastan.
Kuusi vuotta ei voi olla.
Mutta siinä hän on.
Jaakko ehtii nähdä, kun Katriina huikkaa pojat luokseen ja änkeä heidät harmaaseen Uber-tilaukseen. Auto katoaa liikenteen sekaan.
Hän jää seisomaan kadulle, turtana, kuin joku olisi iskenyt aukon hänen rintaansa.
Takaisin Volvossa kuljettaja katsoo peilistä huolestuneena, mutta Jaakko ei sano mitään. Hän näkee mielessään vain ne kolme pientä kasvoaomien kasvojensa miniatyyrejä.
Jaakko ei ollut nähnyt Katriinaa kuuteen vuoteen. Ei sen yön jälkeen, kun hän lähti, jättäen kaiken taakseen, sanomatta sanaakaan. Ei viestiä, ei mitään. Heillä oli kaikki hyvin, mutta Jaakolla oli “suuria suunnitelmia”, bisnesmahdollisuus, johon hän uskoi sokeasti. Hän oletti, että se riittäisi; että aikaa olisi myöhemmin korjata asiat.
Ei ollut.
Palattuaan luksusasunnolleen Töölönlahdella hän viskaa takin tuolille, kaataa itselleen Lignelliä ensimmäistä kertaa ennen viittä iltapäivällä ja alkaa kävellä ympäri olohuonetta. Muistot tulvivatKatriinan nauru, tapa jolla tämä katsoi Jaakkoa, kun hän puhui unelmistaan, illat jolloin Katriina halasi häntä huolimatta uupumuksesta.
Ne pojat
Miten ne voivat olla niin hänen näköisiään?
Jaakko avaa läppärinsä, etsii salatun kuvakansion ja selaa vanhoja kuviaKatriina hiekkarannalla Hangossa, Katriina nauramassa yöpaita päällä, Katriina halaamassa häntä takaapäin. Hän törmää kuvaan vanhasta raskaustestistäpositiivinen. Jotain Jaakossa jäätyy.
Katriina oli odottanut lasta.
Hän jätti Katriinan raskaana.
Ja Jaakko oli vain kadonnut.
Puhelin värähtää.
Viestissä hänen assistenttinsa Lauri kirjoittaa:
“Löytyi jotakin. Laitan osoitteen viidessä minuutissa.”
Jaakko tuijottaa näyttöä.
Kaikki on muuttumassa.
Seuraavana päivänä hän ajaa itse Laurin lähettämään osoitteeseen. Kerrostalo Mellunmäessä, tavallinen rapattu rakennus, ei mitään hänen nykymaailmastaan.
Kello neljältä Katriina tulee ulos, kolme poikaa seuraa takana reput selässä, hiukset kammattuina, heidän tarttuessaan Katriinan käsiin matkalla bussipysäkille.
Jaakko ylittää kadun heidän luokseen.
“Katriina.”
Katriina pysähtyy.
Hänen ilmeessään vilahtaa hetki järkytystä, epäuskoavanhaa kipuaennen kuin kasvot jähmettyvät.
“Menkää odottamaan kioskin eteen,” Katriina sanoo pojille lempeästi.
Pojat tottelevat.
“Miksi olet täällä?”
“Näin sinut. Eilen. Heidän kanssaan.”
“No?”
“Minun on tiedettävä”
“Ovatko he sinun?”
Ääni viilenee.
Jaakko nyökkää, nielee.
“Kyllä.”
“Entä jos ovat? Tuletko muka takaisin ja kaikki korjaantuu hetkessä?”
“En niin luule. Mutta haluan totuuden. Minun on tiedettävä.”
Katriina katsoo pitkäänpettymys, viha, uupumus sekoittuvat.
“Sinä lähdit sanomatta sanaakaan. Et soittanut, et kysynyt. Olen kasvattanut heidät yksin.”
“Tiedän,” Jaakko kuiskaa.
“Et tiedä. Sinulla ei ole oikeutta vain astua elämäämme kuuden vuoden jälkeen ja vaatia selityksiä.”
“Anna minulle yksi mahdollisuus. Yksi keskustelu.”
Hetken Katriina epäröi sitten naputtaa osoitteen puhelimeen ja näyttää näytön.
“Huomenna, kuudelta aamulla. Jos olet minuutinkin myöhässä, lähden.”
Jaakko ei myöhästy.
He istuvat Hiljaisen Kahvilan nurkkapöytään, ja Katriina antaa viisitoista minuuttia aikaa.
“Ovatko he minun?” Jaakko kysyy.
Katriina katsoo suoraan ja nyökkää.
“Ovat. Kaikki kolme.”
Jaakolta valahtaa ilmat pois.
Hän ei tiedä, itkeäkö vai pyytääkö anteeksi vai kadota jälleen.
“He syntyivät kuusi kuukautta sen jälkeen, kun olit lähtenyt,” Katriina sanoo hiljaa. “Ajattelin soittaamutta miksi? Sinä valitsit urasi. Minä valitsin heidät.”
Jaakko ei puolustele.
Hän ei kykene siihen.
Katriina vetää esiin taitetun paperinsyntymätodistus. Isän kohdalla ei lue nimeä.
“Miksi et kirjoittanut minua isäksi?”
“Et ollut täällä.”
Jaakko puristaa paperia.
“Haluan tavata heidät.”
“Ei nyt. Ei tänään. Ennen kuin voin luottaa, ettet katoa uudestaan.”
“En katoa.”
Katriina ei uskoei vielä.
Mutta ei hän poistu.
Kun epäilys kalvaa Jaakkoa, hän tekee jotain, mitä ei pitäisihän salaa ottaa pojasta DNA-näytteen koulun pihalla.
Katriina saa tietää.
Hän raivostuusyystä.
Kun tulokset todistavat kaiken, Jaakossa kuitenkin jotain liikahtaa.
Hän kantaa kaupasta reppuja, leluja, vaatteitamitä ikinä arvelee lasten kaipaavanja anoo Katriinalta mahdollisuutta.
Hiljalleen Katriina antaa myöten.
Vähitellen Jaakko saa viedä pojat puistoon, elokuviin, jäätelölle. Pojat lämpenevät hänelle. Katriina ensin seuraa vierestä, sitten liittyy mukaan.
Eräänä iltapäivänä vanhin poika, Eero, kysyy:
“Oletko meidän isä?”
Jaakko nielee tyhjää.
“Olen.”
Poika nyökkää kuin se olisi itsestään selvää ja huutaa veljilleen:
“Minä tiesin sen!”
Katriina näkee tämän.
Ja jotain muutakin:
Jaakko ei enää pakene.
Mutta Jaakon elämässä on toinenkin nainenRiikka, hänen kihlattunsa. Terävä, kunnianhimoinen, armoton. Nainen, jonka kanssa Jaakko on rakentanut kaiken.
Riikka penkoo Jaakon puhelinta.
Hän selvittää Katriinan.
Ja lapset.
Hän vaatii selityksiä.
“Valitse,” Riikka sanoo. “Minäkaikki mitä olet rakentanut. Tai Katriina. Ja ne lapset.”
Kun Jaakko ei vastaa, Riikka toimii.
Hän mustamaalaa Katriinaa.
Perättömiä syytöksiä. Vanhoja, jo kertaalleen kumottuja asioita kaivetaan esiin. Valheita leviää netissä.
Katriina menettää työpaikkansa.
Jaakko taistelee vastaan.
Entinen esimies tunnustaa ja puhdistaa Katriinan maineen oikeudessa.
Silti Riikka aiheuttaa tuhoatyössä ja henkilökohtaisesti.
Jaakko jättää yhtiönsä ja Riikan maailman lopullisesti.
Hän menettää miltei kaiken, minkä oli rakentanut.
Mutta palatessaan Katriinan asuntoonahtaaseen, äänekkääseen kotiin, jossa neljä poikaa ryntäilee jaloissahän tuntee rauhaa, jota ei ollut tuntenut vuosiin.
“Tänne mä kuulun,” hän sanoo.
Katriina uskoo.
Vihdoinkin.
Juuri kun kaikki on tasapainossa, postiluukusta tipahtaa kirje.
Kirjekuoressa on kuva pienestä pojastakuusivuotias istuu yksin puiston penkillä. Samat silmät. Sama suu. Samanlainen syntymämerkki kulmakarvan yllä.
Kirjekaverilta ja rivit:
“Tämä lapsi kuuluu sinulle myös.”
Jaakon veret jäätyvät.
Hän tunnistaa naisen vuosien takaalyhyt suhde ennen kuin Jaakko lähti perustamaan yritystään.
Hän löytää tämän.
Saara avaa oven ennen kuin Jaakko ehtii koputtaa toista kertaa.
“Tiesin, että tulet,” hän sanoo.
PoikaViljamikurkistaa takaa, kädessään leluauto.
Jaakko kyykistyy.
“Moi. Mä olen Jaakko.”
“Tuletko leikkimään kanssani?” poika kysyy.
Ja Jaakko menee.
Myöhemmin hän itkee hiljaa autossa.
Hän kertoo Katriinalle kaiken.
Katriina ei huuda.
Eikä lähde.
Hän sanoo vain:
“Jos aiot olla mukana hänen elämässään, niin meidänkin. Tee se oikein.”
Kuukauden päästä kaikki neljä poikaa tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa.
Ei draamaa.
Ei kateutta.
Vain Eero kyselee:
“Tuletko leikkimään?”
Viljami nyökkää.
Ja sillä hetkellä, jokin kauan rikki ollut alkaa parantua.
Menneisyys ei pyyhkiydy yhdellä kertaa.
Se palaa monimutkaisena, karheana ja sotkuisena.
Mutta ensimmäistä kertaa Jaakko ei pakene.
Hän on siellä missä pitääkinin pieni kaksio täynnä elämää, leluja, Katriina tiskaamassa ja neljä poikaa nauramassa viereisessä huoneessahänen poikansa.
Hänen oikea elämänsä.
Vasta alkamassa.
