Koira tuli ovelleni viikon ajan. Sitten ymmärsin miksi
Heräsin terävään koputukseen oveen juuri seitsemältä aamulla.
Kiedoin aamutakin ympärilleni ja menin avaamaan. Eteiseni matolla istui koira. Punertava, lämmin kuparinsävyinen karva ja vaaleita laikkuja rinnassa. Ei enää nuori kuonossa näkyi selvästi harmaata. Se katsoi minua alhaalta ylös ja odotti rauhallisesti.
Kenen sinä olet? kysyin hiljaa.
Eihän siihen tietysti saanut vastausta. Vain häntä kopsahti lattiaan tuk-tuk. Kaulapantaa sillä ei ollut, ei tunnistelaattaa. Se vain istui ja katsoi.
Kyykistyin lähemmäs ja ojensin käden. Koira nuuhkaisi varovasti, sitten nuolaisi sormiani. Märkä kuono, lämmin kieli. Ja taas se tutkiva katse tarkka, kuin se olisi jotakin odottanut.
Oletko eksynyt?
Vastaus oli hiljaisuus ja syvä, raskas hengitys koirasta näki, että se oli juossut pitkään.
Nousin ja menin keittiöön. Jääkaapista löytyi eiliseltä jäänyt lihapulla. Laitoin sen vanhaan lasiseen säilölaatikkoon, jossa oli särö kannessa, ja palasin ovelle.
Koira söi ahnaasti mutta kohteliaasti. Se ei rynninyt eikä murissut. Kun se oli saanut syötyä, se nuolaisi suupieliään, katsoi minua vielä kerran ja lähti. Kuulin, kuinka sen kynnet rapisivat portaikossa alas.
Suljin oven. Outo oli se koira.
Seuraavana aamuna taas koputus.
Avasin oven ja koira istui taas matolla. Samoin, samalla punaruskealla karvalla, tutulla harmaantuneella kuonolla, samalla levollisella katseella.
Sinä taas?
Häntä vastasi: tuk-tuk.
Ruokin sen. Tällä kertaa kanasta jäänyttä paistia, samassa vanhassa laakeassa kipossa. Koira söi, katsoi minua hetken ja lähti.
Kolmantena päivänä se tuli taas. Neljäntenäkin.
Aloin jo varata sille ruokaa valmiiksi. Kävin ostamassa koiranruokaa lähikaupasta. Myyjä kysyi eräänä päivänä:
Oletko hankkinut koiran?
En, vastasin. Ei ole oma. Käy vain silloin tällöin.
Myyjä katsoi pitkään mutta ei sanonut mitään.
Viidentenä päivänä jo odotin tuota koputusta. Heräsin ilman herätyskelloa kuusi viisikymmentä, pistin veden kiehumaan teetä varten ja otin kupin esiin. En enää sitä säröistä kippoa ostin uuden, painavan keraamisen, jossa on reunassa sinisiä kaloja. Koira söi. Join teeni. Olimme hiljaa, kahdestaan.
Sitten se lähti, ja minä lähdin töihin.
Olen asunut tässä yksiössä kolme vuotta. Yksi pieni asunto vanhassa talossa Helsingissä, mutta oma kuitenkin. Työskentelen tarjoilijana kahvilassa nimeltä “Koivu” pitkät vuorot, iltaisin jalat huutavat väsymystä. Tulen kotiin hiljaisuus. Televisio, päivällinen, uni. Ja taas alusta.
Olen melkein neljäkymmentä. Ei miestä, ei lapsia. Suhteita on ollut, mikään ei kestänyt. En valita, olen tottunut. Mutta joskus iltaisin istun keittiössä ja ajattelen niinhän tämä elämä sitten kai menee. Hiljaa.
Mutta nyt aamuinen koputus. Punaturkkinen koira eteisessä. Ja huomaan, että odotan sitä koputusta.
Seitsemäntenä aamuna en enää kestänyt.
Koira söi ja jäi istumaan kynnykselle. Yleensä se lähti aina heti syövän jälkeen, mutta nyt se vain istui. Katselee.
Kenen sinä sitten olet? Kyllä joku varmaan sua etsii.
Ei vastausta vain märkä kuono, lämmin hengitys.
Istahdin viereen ja silitin päätä. Karva oli pehmeää, hieman takkuista kyljistä. Kaulalla näkyi selvä painauma siihen oli joskus ollut kaulapanta.
Sinulla on tainnut olla panta missasitko sen?
Koira tökkäsi kuonollaan polveeni lämpimästi, kosteasti. Ja silloin minulta tipahti: se ei ollut eksynyt. Se tuli tänne tarkoituksella. Tiesi tämän rapun, tämän asunnon, tämän kerroksen. Käyttäytyi kuin täällä olisi ollut usein ennenkin.
Etsin paperinpalasen ja kirjoitin:
“Kenen koira tämä on? Tulee luokseni joka aamu jo viikon ajan. Punaruskea, n. 7-vuotias. Jos olet omistaja, soita.”
Laitoin puhelinnumeroni.
Käärin lapun ja kelmutin teipillä, ettei se kastu. Kaapin kätköistä löysin vanhan nahkaremmin ja solmin sen koiran kaulaan pantana.
Vie tämä omistajallesi, sanoin. Tai jolle kuuluu.
Koira katsoi minua, häntä kopsahti lattiaan. Sitten se lähti alas portaita.
Koko työpäivän odotin puhelua. Katsoin kännykkää puolen tunnin välein. Ei mitään.
Illalla palasin kotiin ei viestiä, ei soittoa.
Ehkä se tosiaan on irrallaan? Ehkä omistajaa ei enää ole?
Mutta mistä se tietää tämän rapun?
Seuraavana iltana koputettiin oveen.
Avasin.
Oven ulkopuolella oli mies.
Hän oli vähän yli nelikymppinen. Leveäharteinen, mutta laiha, paidan istuvuus kömpelö kuin olisi toisen käytetty vaate. Kädessään hänellä oli punainen talutushihna, ja tunnistin sen heti.
Hyvää iltaa, hän sanoi, ääni matala ja hieman käheä. Tulin siitä ilmoituksesta. Se on minun koirani.
Punainen hihna oli rispaantunut kahvan kohdalta. Muistin: olin nähnyt sen ennenkin, kun naapuri ulkoilutti koiraansa joka aamu ja ilta. Hiljainen vanha mies vastapäisestä asunnosta.
Aarne Lehtonen.
Tai oikeastaan, hän täsmensi, se oli enoni koira. Hän asui tässä, viereisessä asunnossa.
Tiedän, sanoin. Aarne Lehtonen.
Mies nyökkäsi.
Hän menehtyi neljä kuukautta sitten.
Muistin. Syksyllä lappu rapun ilmoitustaululla: “Lehtonen Aarne, s. 1953, on kuollut” Silloin vain vilkaisin sitä: naapuri. Emme olleet juuri tekemisissä, tervehdimme vain. “Huomenta” “Huomenta”. Ja sitten asunto vastapäätä jäi tyhjäksi.
Olen hänen sisarenpoikansa, mies jatkoi. Ilkka. Sukua ei juuri muita ole. Minulle tuli asunto ja hän.
Hän nyökäytti talutushihnaa.
Penu.
Onko se sen nimi? kysyin.
Sillä on pitkä virallinen nimi papereissa, mutta Aarnelle se oli vain Penu.
Astuin syrjään.
Tule sisään.
Hän epäröi hetken, mutta tuli. Vilkaisi eteistäni, pientä, kapea käytävä johti keittiöön vasemmalle ja huoneeseen suoraan.
En ymmärrä, sanoin. Koira tulee luokseni. Joka päivä. Jo viikon.
Ilkka hengitti raskaasti ja hieraisi kasvojaan. Uupumus paistoi olemuksesta.
Minä tiedän. Olen katsellut. Joka aamu se karkaa. Luulin, että se vain ulkoilee. Mutta se tulee tänne.
Tänne? Minulle?
Tähän rappuun, tähän kerrokseen. Hän katsoi minua suoraan. Se etsii häntä.
En ensin ymmärtänyt. Sitten tuntui kuin sähkö olisi kulkenut vartaloni läpi.
Siis?
Eno asui vastapäätä. Sama kerros, sama rappu. Koira muistaa reitin. Joka aamu se lähtee, tulee tähän ovelle ja odottaa. Sitten menee pois. Ja taas seuraavana päivänä.
Minua paleli. Koira ei tullut minua varten. Se odotti häntä. Aarne Lehtosta hiljaista vanhaa miestä, joka kävi lenkillä joka aamu ja ilta. “Huomenta” “Huomenta”. Nyt häntä ei enää ole, mutta koira odottaa yhä.
Miksi sitten minun ovelle? His asuntohan on vastapäätä.
Olen nyt siellä. Toisenlainen haju, eri ääni. Ei osaa hyväksyä. Mutta täällä ehkä hajut ovella, tai muistaa, että hän kulki tästä. En tiedä.
Hän jäi seisomaan eteiseeni, punainen hihna kädessään, eikä hänkään oikein osannut jatkaa.
En osaa, mies myönsi lopulta. Koira ikävöi. Syö huonosti, ei leiki. Makaa eteisen lattialla koko päivän. Ja minä hän levitti käsiään. Olen sille vieras.
Mentiin keittiöön. Pistin veden kuumenemaan, kaivoin kupit. Ilkka istahti jakkaralle, kyyristyi kasaan kuin raskaan taakan alle.
Muutin kaksi kuukautta sitten, hän kertoi hiljaa. Ensin se oli alakerran naapurilla, kunnes saatiin asiat järjestykseen. Sitten hain sen itselleni.
Et taida olla helsinkiläisiä?
Jyväskylästä. Työskentelen tehtaalla, vuorotyötä. Enoa näin viimeksi kymmenen vuotta sitten, hänen vaimonsa hautajaisissa. Sen jälkeen jäi yksin. Pennun kanssa.
Kaadoin teetä, kysyin sokerista hän nyökkäsi, arvaukseni osui oikeaan.
Oliko hän sairas?
Sydän. Ilkka maistoi teetä. Lähti rauhallisesti. Löydettiin vasta kolmen päivän jälkeen. Koira oli koko ajan vieressä ei syönyt, ei juonut. Istui vain hiljaa.
Kuvittelin: hiljainen asunto, tyhjyys. Ja uskollinen, punertava koira. Odottaa, että omistaja herää, mutta tämä ei enää koskaan herää.
Säälin sitä, sanoin. Mutta en tiedä miten voisin auttaa.
Ilkka laski kuppinsa pöydälle.
Sinä autat jo. Koira haluaa tulla luoksesi täällä sillä on helpompaa. Ehkä hän epäröi. Ehkä antaisit sen tulla joskus? Hetkeksi edes?
Katsoin häntä. Mies vähän yli neljäkymmentä, yksin, koira joka ei tahdo hyväksyä häntä. Ja minä melkein neljäkymmentä, yksin, hiljaisessa asunnossa.
Totta kai, sanoin lopulta. Tulkoon vain.
Seuraavana aamuna Penu koputti taas tai oikeastaan tunnistin sen häntäänsä äänen. Avasin, ja se istui tutulla matolla, häntä naputteli lattiaa.
Huomenta, sanoin. Tule sisään.
Tällä kertaa Penu ei jäänyt eteiseen vaan tassutteli peremmälle. Nuuski eteisen, vilkaisi huoneeseen ja tuli lopuksi keittiöön ja istui jalkojeni viereen.
Laitoin ruokakupin eteen. Koira söi rauhassa, kiirehtimättä. Sitten se tökkäsi kuonollaan polveeni pehmeästi, luottavaisesti.
Ikävöitkö häntä?
Koira ei vastannut. Vain katsoi suurilla, ruskeilla ja hyvin surullisilla silmillään.
Silitin sen päätä hellästi.
Minäkin kaipaan. Omalla tavallani.
Penu painoi päänsä syliini. Raskas, lämmin pää. Istuimme niin hiljaa minuutin, ehkä kaksi. Sitten se nousi ja lähti.
Illalla Ilkka soitti.
Se tuli takaisin, hän sanoi. Rauhallisena. Ilman valitusta. Söi vähän.
Hyvä, vastasin. Tulkoon vaan aamuisin. Nousen kuitenkin varhain.
Kiitos hän epäröi. Voisinko minäkin joskus tulla mukaan? Sen kanssa.
Jäin miettimään. Vieras mies, melkein tuntematon. Mutta hän puhui varovasti, ikään kuin pelkäsi kieltävää vastausta.
Voit, sanoin.
Lauantaina hän tuli aamulla Penu hihnassa ja muovikassi kädessä.
Toinkin jotakin.
Kassista Ilkka kaivoi vanhan keraamisen ruokakupin, kulmastaan lohjenneen, kukkakuvio hilseillyt pois.
Eno hän sanoi hiljaa. Penu söi siitä aina.
Kupissa oli painoa siinä tuntui jonkun elämä.
Kaadoin ruokaa kuppiin. Penu tuli, nuuski ja yhtäkkiä sen häntä pyöri onnesta. Se söi nopeasti, ahnaasti, niinkuin moneen päivään ei olisi kunnolla syönyt. Lopuksi katsoi minua silmiin.
Tunnisti, Ilkka sanoi ääni värähti.
Kaikki alkoi edetä varovasti. Yhteiset ulkoilut, teekupit, keskustelut. Penu alkoi elää. Ja niin kuin mekin.
Joskus uuden elämän alkuun riittää, että joku avaa oven tai että joku koputtaa siihen hiljaa hännällään: tuk-tuk.
