Olen joutunut laittamaan oman jääkaapin, kirjoitan tänään päiväkirjaan. Tilanne tuntuu aivan hullulta, mutta en keksi muuta ratkaisua. En vastusta ajatusta siitä, että myisimme koko asunnon ja jakaisimme rahat, mutta äitini ei halua siitä kuulla.
Tässä taannoin täytin 24 vuotta. Kanditutkinto on nyt taskussa ja töitäkin olen löytänyt, mutta avioliitto ei ole vielä ajankohtaista. Omassa kodissa eläminen ei ole ollut helppoa. Omistan puolet asunnosta tämä koti oli aiemmin isäni. Minä ja äitini perimme sen tasan, olin silloin 14-vuotias.
Kymmenen vuotta sitten asiat olivat todella synkkiä meille. Isä kuoli ja perheemme jäi ilman elatusta. Äiti oli lopettanut työnsä jo lapsuudessani hän ei mennyt äitiyslomalle, vaan jäi ihan kotiin. Isän ansioilla pärjättiin, rahasta ei silloin ollut pulaa. Äiti hoiti kotia ja piti huolta meistä. Kun isä kuoli, äiti itki ja totesi: “Mihin minä nyt menisin töihin näin nelikymppisenä? Siivoajaksi?”
Sain jatkaa tarinaa saimme jonkin verran leskeneläkettä, mutta äiti ei pystynyt olemaan menemättä kauneushoitoloihin ja ostamatta uutta tavaraa, vaikka rahat olivat tiukoilla. Aluksi hänen veljensä auttoi, mutta kyllästyihän hänkin vuosien mittaan.
Enoni sanoi äidilleni, että hänen olisi löydettävä töitä on kaksi lasta eikä hän pysty elättämään meitä kaikkia yksin. Vuoden kuluttua äiti toi kotiimme miehen. Hän esitteli hänet, nimi oli Antti. Äiti ilmoitti, että Antti muuttaa nyt meille. Hän yritti ratkaista rahapulan omalla tavalla naimalla paremmin ansaitsevan miehen. Antti tienasi hyvin, mutta yhteiselo ei sujunut hänen kanssaan.
Antin sanat “Sinä vain syöt! Olisi parempi, jos hoitaisit pyykit tai siivoaisit. Miksi sinun pitää tehdä läksyjä? Aiotko oikeasti mennä yliopistoon? Mitä opintoja, pitäisi tehdä töitä. Vai kuvitteletko, että elät minulla koko ikäsi?”
En voinut sanoa mitään. Saadun eläkkeen otti äiti. Hän ei halunnut puolustaa minua Antin edessä, pelkäsi menettävänsä koko talouden turvan. “Miten me pärjäämme ilman häntä?” hän kysyi minulta. “Älä riitele ja tee mitä Antti sanoo. Hän tuo rahat taloon.”
Pääsin opiskelemaan ja sain ensimmäisen työpaikan. Kaiken tämän ajan olin se ylimääräinen suu, pelkkä taakka Antin mielestä. Hän laski jatkuvasti, paljonko minuun kului.
Puoli vuotta työn aloituksen jälkeen sain ostettua oman jääkaapin, kirjoitan siitäkin. Jääkaappi tuli omaan huoneeseeni, koska keittiön jääkaapin Antti lukitsi.
“Onko sinulla töitä? Jos on, syöt omalla rahalla,” Antti sanoi minulle. Äiti vaikeni, eikä puolustanut minua edes silloin kun Antti näytti minulle sähkölaskuja ja pyysi minua maksamaan kaiken, minkä oli vuosien aikana kuluttanut minuun. Jonkin ajan päästä Antti menetti työnsä ja jäi työttömäksi. Hän ja äiti alkoivat myydä minun jääkaapin sisältöä aktiivisesti. Kaikki syytökset kaatuivat minun niskaani. Aluksi maksoin kaikesta, mutta Antti oli työttömänä melkein vuoden. Lopulta kyllästyin ja lukitsin jääkaappini. Äiti tietysti vastusti tätä ja perusteli, että Antti oli kuitenkin elättänyt meitä.
Sanoin hänelle: “Jos haluat, auta minua en minä ole se, joka aloitti tämän jaon. Etsi töitä.”
Antti muutti hiljattain pois. Äiti kyllästyi mieheen, joka ei tuonut rahaa. Silti en ole avannut jääkaappiani heille. Minusta äitini pitäisi myös hakea töitä. Mitä luulet, olenko oikeassa?
