Hyvää päivää, ystäväiseni. Muistan yhä selvästi erään kauan sitten tapahtuneen kohtaamisen. Törmäsin silloin vanhassa Helsingin keskustassa naiseen, joka kulki kadulla puolitoistavuotiaan tyttärensä kanssa, mutta oli aivan poissaoleva, kuin ympäröivä maailma olisi jäänyt näkymättömiin. Jos en olisi huikannut hänen nimeään, hän olisi kulkenut ohitseni huomaamatta minua lainkaan. Kun hän lopulta tunnisti minut, hänen kasvoilleen ilmestyi hetkeksi ilo, mutta pian se vaihtui entiseen välinpitämättömyyteen. Kysyin, mikä häntä vaivasi, ja hän kertoi koko surullisen perheensä tarinan.
He olivat menneet yhteen rakkaudesta. Kihlausaika oli ollut täynnä kauniita hetkiä ja hellää huolenpitoa. Häiden jälkeen hänen miehensä oli kantanutkin häntä sylissään, kuin vanhoissa suomalaisissa saduissa, ja yhdessä he etsivät rauhaa sekä ymmärrystä vaikka elämä heitti tielle omat jakolinjansa.
Mutta kaiken mullisti heidän pienen tyttärensä syntymä. Tuore isä huomasi pian, mitä vanhemmuus todella tarkoitti, eikä se enää miellyttänyt häntä. Hän teki työnsä kotoa käsin, ja itkuinen, vaativa vauva tuntui olevan aina tiellä. Lapsen hoitovastuu jäi pääasiassa vaimon harteille, mutta joskus hänkin sai kuulla moitteita.
Huomatessaan, että vaimo oli äitiyslomalla ja heidän tulonsa olivat vähentyneet, mies alkoi käyttää tilannetta hyväkseen sysätäkseen kaikki arjen työt vaimon vastuulle. Ajan myötä hän vaati vaimoaan palaamaan takaisin töihin lapsen hän halusi jättää joko toisen isovanhemman vastuulle. Mies ei suostunut uskomaan, ettei isovanhemmilla olisi voimia tai taitoa vastata pienen lapsen tarpeisiin, sillä hänestä tärkeintä oli, että rahaa tulisi talouteen lisää. Hän pohti myös päivähoitopaikan mahdollisuutta, sillä ei halunnut kantaa vastuuta lapsesta itse. Siitä hetkestä lähtien hän lopetti rahan antamisen ruokakauppareissuja varten ja alkoi käydä ostoksilla itse, koska oli vakuuttunut, että vaimo tuhlasi heidän eurojaan turhuuksiin.
Nainen alkoi käydä yhä enemmän ulkona pienen tyttärensä kanssa he kävivät puistoissa, rantakalliolla ja leikkipaikoilla. Hän halusi olla pois kotoa ja välttää yhteisiä hetkiä aviomiehensä kanssa.
Ystäväni sekavan ja surullisen oloisena kysyi minulta neuvoa, miten hänen kannattaisi edetä. En osannut sanoa mitään ratkaisevaa. Avioero? Se ei tullut kuuloonkaan, koska kaikesta huolimatta ystäväni rakasti miestään liikaa ja oli liian kiintynyt häneen. Lisäksi heidän pikkutyttönsä oli pahassa kasvunvaiheessa, eikä nainen halunnut rikkoa perhettä erolla lapsen vuoksi; hän halusi, että tyttö sai kasvaa molempien vanhempien kanssa. Myös jatkuva syyttely rahattomuudesta kyllästytti eihän se ollut hänen syynsä.
Jäähyväisiksi sanoin vain ne sanat, jotka usein sanotaan, kun ei muutakaan keksi: “Ole vahva”, “Kyllä kaikki järjestyy” ja “Kaikki kääntyy vielä parhain päin.” Toivon sydämestäni, että elämä todella korjasi lopulta kaiken heidän perheessään.
